Nano day 25

Part XXI

”Kyllähän sinä tiedät mitä tämä tarkoittaa meidän tulevaisuutemme kannalta? Mihin me muka menemme jos ihmiset jatkavat tälläistä elämää?” Tokaisit minulle ilmastoluennon puolivälissä. Tiesin sinun välittävän ilmasto asioista, mutta että näin kovasti. ”Jospa noi meidän päättäjät osaisivat ratkaista tämän asian.” Sanoin sinulle. Katsoit minuun ja nostit kulmiasi. ”Ai ratkaisemaan? Pyh, tohon sä et usko itsekkään. Yhtään noista isoista kihoista ei kiinnosta tippaakaan jos lapset kärsii Afrikassa tai jossain muualla. Ketään sellaista ei oikeasti kiinnosta, vaikka juuri ne ihmiset ovat päättämässä tän maapallon tulevaisuudesta.” Puuskahdit. Kuuntelimme luentoa, vaikka osasin lukea kehonkielestäsi että sinua tuskastutti kuunnella tuollaista marttyyrimaista paskan jauhantaa. Tiesin että vihasit koko luentoa vaikka se kuuluukin meidän opetettaviin aineisiin. ”Mä niin vihaan tota noin kun ihmiset sulkee silmänsä tältä. Koko ilmastomuutos on rikkaiden maiden keksintöä että kehittyvät maat eivät voisi kehittyä. Ei Jumala ole luonut maailmaa sellaiseksi että joku ilmastonmuutos saattaisi sen tuhota. Nää ihmiset on tyhmiä.” Valitit minulle sen jälkeen kun olimme tulleet takaisin asunnolle. ”No niin nyt sä istut tohon tuoliin niin mä vähän hieron sua, niin rentoutuisit edes vähäsen. Sä oot kohta niin jäykkä että et pääse enää edes sängystä ylös.” Istuit penkkiin ja annoit minun hieroa hartioitasi. Ne olivatkin jäykkinä. ”Tuo luentosalissa istuminen ei voi olla terveellistä kenellekään.” Sanoit. ”Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.”

Meidän kodissamme ympäristö asiat ovat jokapäiväisiä. Ilman ympäristöasioita ja niiden ongelmia emme varmaan koskaan olisi ruvenneet edes hengaamaan samoissa piireissä. Äitini vitsailikin että näin ne viherpiipertäjät lisääntyy, kun samanlaiset ihmiset kohtaavat. Äiti sentään osasi ottaa asiat huumorilla toisin kun isäni, joka ei edes oman työnsä puolesta suostunut kommentoimaan mihikään ilmastoasiaan yhtään mitään. Isä oli töissä isossa sähköfirmassa kenen pääasiallinen sähköntuotanto tapa oli tällä hetkellä ydinvoima, vasta sen jälkeen tulivat vesi- ja tuulivoima. Isän mielipidettä ilmastoasioihin oli siis turha kysyä. Sinun isäsi sen sijaan oli ihan täysillä mukana tässä, mutta oma äitisi teki töitä isäni firmassa, niin äitisi ei suhtaudu tähän niin hyvin kun oma isäsi. Olemme tähän saakka selvinneet ilman suurempia ristiriitoja, joka pääasiallisesti johtuu siitä että sinä olet niin hyvä sovittelija.

Istuimme aamiaispöydässä kun kuulit uutisen. Äitisi oli joutunut sairaalaan jonkun työpaikka onnettomuuden takia. Lähdimme molemmat sairaalalle. Sairaalassa tosin et saanut tietää kun sen että äitisi hengittää ja mitään hengenvaaraa ei tällä hetkellä ole. Meidän oli siis viisainta mennä kuuntelemaan jatkoa eiliselle ilmastoluennolle. Onneksi tämänpäiväinen puhuja puhuisi jostain muusta kun siitä mitä se eilinen poliitikko.

Luentosalissa meidät yllätettiin toisen kerran tänään. Puhujan pöntössä istuikin minun isäsi ja heijasteena seinällä oli isän firman logo. Mietin jo pienen hetken että taidan kävellä ulos salista. Nykäisit minua hihasta. ”Et jätä mua yksin tänne.” Sanoit kun istuin penkkiin. Isä pitikin yllätykseni puhettaan nimenomaan ympäristön näkökulmasta ja miksi pitäisi panostaa enemmän niin sanottuun vihreään sähköön ja siihen että ydinvoima ei saisi olla ainut tapa tuottaa sähköä. Toki ydinvoima on ympäristöystävällisempää kuin esimerkiksi kivihiili tai maakaasu. Olin niin positiivisesti yllättynyt että oli hyvä etten hypännyt isäni kaulaan luennon jälkeen. Päätin kuitenkin että isää olisi kiitettävä tästä myöhemmin.

Seuraava luentoa odotellessamme sinä soitit sairaalaan kysyäksesi isältäsi miten äitisi voi. Itse jäin lukemaan verkkolehtiä ja sain vain vahvistuksen siihen että isä luennolla puhumat asiat eivät olleet vain sanahelinää vaan Suomi oli todella siirtymässä vielä enemmän ekologisempaan tapaan tuottaa energiaa. Tulit aulasta puhelimesta. Näin kasvoistasi että uutisesi eivät olleet niin positiivisia kuin minun. ”Äidillä on todella joku hätänä. Sille oli noussut kuume. Lääkärit oli sanonut että äiti on kokoajan valvonnassa niin mitään ei voi sattua, mutta mua kyllä oikeasti pikkaisen hirvittää tää äitin tilanne.” Sanoit ääni väristen. ”Kyllä lääkärit keksii mikä äitiäsi vaivaa. Äitisi on parhaassa mahdollisessa hoidossa.” Sanoin ja halasin sinua kovasti. ”Joo, mä tiedän. Tää on vaan kamalaa, kun itte ei voi tehdä mitään.” Sinulle tämä olikin olit ollut niin kauan kun me olemme tunteneet niin aina ollut toiminnan nainen, siksi sinun oli hyvin vaikeaa olla tekemättä tilanteessa kuin tilanteessa yhtään mitään. Toimettomuus oli kamalinta mitä tässä maailmassa tiedät.

Istuimme iltapäivällä asuntomme sohvalla kun puhelimesi soi. Se oli sairaalasta. Äitisi oli joutunut leikkaukseen kun aivopaineet olivat jostain syystä nousseet liikaa. Minun päässäni risteili ensimmäisenä ajatuksia uraanista ja ydinjätteestä, mutta eihän äitisi tee mitään niihin liittyvää. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli sinua ja sanoi kertovansa heti kun on jotain kerrottavaa. Sinuun tämä koski enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Viikko äitisi leikkauksen jälkeen hän heräsi. Äitisi jopa muisti miksi hän oli joutunut sairaalaan. Äitisi kaikki psyykkiset, fyysiset ja motoriset toiminnot olivat kunnossa. Lääkäritkään eivät oikein uskoneet sitä. Mutta niin tässä nyt sattui vaan käymään. Olit niin onnellinen että onnesi tarttui myös minuun eikä jokavuotinen syysmasennus iskenytkään niin pahasti. Marraskuun harmaus tuntui lottovoitolta kun olimme taistelleet viikon verran tuntematonta vihollista vastaan. Kiitin kaikkia mahdollisia tahoja siitä että äidilläsi oli kaikki hyvin.

Loppujen lopuksi kävi niin että yhteisessä joulupöydässä minä tulin kysyneeksi sinulta sen kaikista suurimman kysymyksen. Vanhempamme olivat tahoillaan toivoneet tätä jo useamman vuoden. Sinä vastasit kyllä ja helmikuussa ystävänpäivänä tanssittiin meidän ekohäitämme. Häämme olivat niinkin iso uutinen että pääsimme useampaan suomalaiseen paikallislehteen levittämään vihreiden valintojen ilosanomaa. Jokaisella joka kuuli tarinamme oli mahdollisuus vaikuttaa siihen millainen tulevaisuus meidän lapsillemme ja hänen lapsilleen tulisi.

Jokainen meistä voi vaikuttaa ja jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa. Me kaksi olimme siitä hyvä esimerkki. Meidän molempien vanhemmat päätyivät lopulta tekemään tahoillaan vihreämpiä ratkaisuja tulevaisuuden lastenlastensa puolesta. Jokainen meistä vaikuttaa kanssakulkijoihinsa, toiset enemmän kuin toiset, mutta jokainen meistä inspiroi ihmisiä, kun annat itsellesi mahdollisuuden olla inspiraation lähde.

Yhteensä tänään tuli sanoja melkein 1200, kun lasketaan oppimispäiväkirja mukaan. Nyt ollaan siis yli 18 tuhannen sanan!!!

Mainokset

Nano day 22

part XVIIII

Sinulla oli tapana puhua enkeleistä useastikkin. Jossain kohtaa ajattelin että saan tarpeaksi koko enkeli höpinästä. Päivittäin puheessasi vilisi niitä siipiveikkoja. Aina raivostuttavuuteensa saakka. Eräänä loppu syksyisenä päivänä oivalsin sen mitä todella puheillasi tarkoitat.

Sinä aamuna yritin epäitoivoisesti saada sitä menetettyä kymmentä minuuttia kiinni. Lopulta se aika tuplaantui ja myöhästyin oikein kunnolla, kun jäin auttamaan erästä kanssa kulkijaani. Olin nostamassa sitä nuorta miestä ylös asvaltilta kun tulin katsoneeksi taivaalle. Näkymä oli kuin entisaikojen maalauksesta. Suorastaan pelottavan todentuntuinen.

Nuoren miehen päänpäällä lensi hohtavissa vaatteissaan enkeli. Tai siitä olin aivan varma vasta sen jälkeen kun sinä kerroit minulle että sen oli oltava sen nuoren miehen suojelusenkeli, joka oli tarvinnut minua nostamaan sen nuoren miehen asvaltilta. Kerroit minulle että jokaisella meistä olisi suojelusenkeli ja että sitä oli yleensä hyvin vaikea huomata. Enkeleillä ei yleensä ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen että mitä meille todellisuudessa tapahtuu. Enkelit eivät siis voi muuttaa tapahtumia.

Istuin seuraavan yön pikkutunneilla sänkymme laidalla ja yritin ajatella järjellä mitä aamupäivällä oli todella tapahtunut. Jostain sain ajatuksen että ehkä se todella oli enkeli joka oli ollut sen nuoren miehen kanssa, enkä kuvitellut omiani. En kyllä millään tahtonut uskoa sitä että se todella olisi ollut enkeli. Mietin että miksi enkeleitä sitten oli jos ne eivät voisi kuitenkaan suojella meitä pahalta mitä meille tapahtuu. Miksi me puhumme suojelusenkelistä vaikka todella enkeli ei suojele meitä miltään?

Aamulla heräsin kahvin tuoksuun. ”Nousehan niin lähdetään liikenteeseen” Sanoit minulle keittiöstä. Olit huomattavasti enemmän aamuihmisiä kuin minä. Istuin keittiöön kahvikupin ääreen ja huomasin pöydällä Raamatun. ”Mistä tuo on tohon tullut?” Kysyin. ”Mulla oli aamulla sellainen tunne että sinä saattaisit tarvita sitä, siksi toin sen siihen.” Kääntelin tuota painavaa kirjaa käsissäni. Mietin että mitä ihmettä minun tällä pitäisi tehdä. Avasin kirjan sattuman varaisesti. Uuden testamentin tekstissä enkeli ilmoitti Marialle, että hän tulisi kantamaa Messiasta. Päätin kysyä viisaammalta. ”Mikä enkeileiden tarkoitus on?” Katsoit minua hetken hämmentyneenä kysymyksestäni. ”Enkelit ovat Jumalan sanan saattajia. Se on heidän tärkein tehtävänsä.” Mietin että mitä tarkoitat.  Sanansaattaja. Niin kuin viestinviejä ajattelin. Edelleenkään tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Miten viestinviejät olivat kuitenkin suojelemassa meitä pahalta. Vievätkö enkelit meidän viestejämme Jumalalle vai miten se juttu toimii.

Raamatun näkemys enkeleistä siis erosi jonkin verran siitä mitä ihmiset ajattelivat. Jostainhan se suojelia juttukin oli tultava. Huomasin kuitenkin pian että oma ajatteluni ei ole riittävää tuon asian pohtimiseen. Jossain vaiheessa olin päätynyt sellaiseen ajatukseen että jos enkeleiden on tarkoitus toimia ihmisten suojelioina niin sitten se on Jumalan tahto, eikä minun itseni päätettävissä. (401)

 

Part XX

Tiedäthän sinä että sinunkin olallasi istuu enkeli, katsomassa sinun perääsi ja suojaamassa matkaasi tällä maan päällä. Katsoit minuun pitkään. Hetken jo luulin että saatoit oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoit. Mutta sanomisistasi oli jo niin kauan, että ne eivät enää koskettaneet minua. Tai ainankin luulin päässeni eroon sinun vaikutusvallastasi. Kunnes eräänä iltana.

Istahdin puiston penkkiin katselemaan lintuja ruokkivaa miestä. Lintujen joukko koostui monenlaisista sirkkuttajista, punatulkkuja ja sinitiasia oli eniten. Joukkoon liittyi myös muutama naakka ja viimeisenä paikalle lensi korppi. Hätkähdin suurta lintua ja tulin ajatelleekseni ääneen että mitä ihmettä se teki täällä. Mies toisella penkillä käänsi sillä hetkellä katseensa minuun. Noista jään sinisissä silmissä ei ollut ollenkaan lämpöä. Kylmät väreet hiipivät selkäpiihini.

Linnut lensivät tiehensä kuin jonkin suuren voiman ajamina. Huomasin istuvani yksin puistossa joenrannalla. Kylmä tunne selkäpiissäni ei hellittänyt joten suorastaan juoksin kotiin. Kotona en oikein osannut rauhoittua mihinkään. Ikävä tunne siitä että kohta tapahtuu jotain ikävää ei jättänyt minua rauhaan. Nukuin seuraavan yön hyvin levottomasti. Ja aamulla oloni ei oikeastaan ollut yhtään sen parempi. Minulla oli tunne että jotain ikävää tulisi tapahtumaan.

Sain puhelin soiton jota kukaan ei halua saada. Soitto tuli sairaalasta. Sinulle oli sattunut jotain ikävää, niin ikävää että lääkärit vaativat että menisin käymään sairaalassa. Puhelun loputtua, soitin äidilleni varmistaakseni, että tietääkö hän tästä jotain ja ilmoittamaan sen että olen menossa sairaalaan, jos minusta ei kuuluu seuraavan vuorokauden aikana mitään, niin sitten vasta saa huolestua.

Sairaalan ovella tein jotain mitä en ollut tehnyt moneen moneen vuoteen. Käänsin hetkeksi katseeni taivaalle ja lausuin hiljaisen rukouksen puolestasi. En tiennyt sillä hetkellä kenen muun puoleen olisin voinut kääntyä. Istuuduin aulaan odottamaan. Jonkun oli määrä tulla kutsumaan minut sisään sitten kun se sopisi. Jouduin jonkun tovin odottamaan. Levottomuuksissani en oikein osannut istuakkaan vaan vaelsin pitkin aulaa, kuin levoton sielu. Tiesin että en voinut tehdä muuta kuin odottaa, eikä se todellakaan tehnyt olostani yhtään sen mukavampaa. Kului tunti ja toinen ennen kuin lääkäri kutsui minua.

Astuessani sisään huoneeseen olin mielessäni jo kuvitellut kaikkein pahimman, mutta sinä et lainkaan ollut niin pahassa kunnossa kuin minä olin kuvitellut. Käänsit katseesi vuoteessasi minuun. ”Mitä tuo täällä tekee?” Parahdit. Tiesin että tämä ei voi millään olla mikään paras idea että minä olen täällä. ”Anteeksi, mutta hänen nimensä on sinun lähiomaisesi kohdalla.” Sanoi lääkäri sinulle. Katsoit minuun jäänsinisillä silmillä. ”No, jos hän on lähiomaiseni niin saanko keskustella hänen kanssaan hetken kahden.” Kysyit lääkäriltä. ”Toki, mutta et saa rasittaa itseäsi, se ei tee tuossa tilassa sinulle hyvää.” Lupasit lääkärille että et riehuisi. Lääkäri vannotti minuakin ilmoittaa hoitajille jos sinä meinasit hikeentyä liikaa. Lupasin kiltisti lääkärille että kyllä minä ajattelen tässä sinun parastasi. Katsoit minuun kylmästi sillä hetkellä kuin ilmoitin lääkärille pitäväni sinusta huolen. Lääkäri poistui jättäen meidät kahden. Tuntui että ilma huoneessa viileni juuri sillä hetkellä asteen kun ovi suljettiin. Tiesin väliemme olevan suorastaan jäätävät, mutta en ajatellut että ne olisivat näin pahat.

”Saanko kysyä, että miten minä edelleen olen sinun lähiomaisesi, vaikka me ei olla asuttu ees samassa osoitteessa viimeiseen, mitä seitsemään vuoteen?” Kysyin kummissani. ”Varmaan siksi kun mulla ei oo koskaan ollut tässä maailmassa ketään muuta kun sut.” Sanoit ääni täristen. ”En silti olisi koskaan uskonut että sä tuut tänne, vaikka ootkin mun lähiomainen. Anteeksi se mun avautuminen siinä kun tulit sisään.” Kuulostit ihan oikeasti katuvalta. ”No ei sen väliä ole. Osaatko sä kertoa että miksi mä oon täällä?” Katsoin sinuun kysyvästi. ”Lääkärit ei suostu kertomaan.” ”Ai että sellaisia ne sulle on sanoneet. No se selittääkin. Mites mä tän sanoisin.” Olit jotenkin todella vaivaantunut. ”Mä tarviin uuden munuaisen, tai oikeestaan vaan yks ei riitä. Tarviin molemmat.” Katsoin sinuun suu auki. ”Mitä? Miksi? Mistä tää nyt tuli? Eikö sulla pitänyt olla tyyliin ainankin viisitoista vuotta aikaa?” Kysyin. ”Niin mäkin luulin. Mutta munuaiset sano viikko sitten ittensä irti. Siksi mä oon sairaalassa nytten, tai siis oon ollut tietty nyt kokonaisen viikon.” Sanoit. ”Miksi lääkärit soitti mulle vasta nyt?” Kysyin ihmeissäni. ”No niille vissiin valkeni se että sä voisit luovuttaa mulle munuaisen.” Sanoit sen tyynenrauhallisesti. ”Mä? Kelpaisko mun munuaiset sulle?” ”Joo, melkein 100 prosenttisesti. Meillähän oli silloin vuosia sitten puhe tästä.” Sanoit. ”Niin mä selviin toki yhdelläkin munuaisella, kun mun munuaiseni kerta toimii. Pitäisikö sun saada toinenkin munuainen jostain?” Kysyin epävarmasti. ”Joo, mutta sitä ei tarvitsisi saada nyt heti, vaan voisin odottaa ainankin jonkun kuukauden. Mulla ois kyllä hyvä olla kaksi munuaista, kun mun munuaiset on niin kuluvaa sorttia.” Olin kuullut sinun aikaisemminkin vitsailevan aiheesta, mutta en siltikään osannut oikein nauraa tälle. Sinä tosin olit selvinnyt koko elämäsi sillä että huumorintajusi oli niin hyvä.

Jäimme puhelemaan pitkäksi aikaa sairaalaan. Lääkäri tuli jossain vaiheessa kysymään minulta että olisinko valmis luovuttamaan munuaiseni sinulle. Johon minä tietenkin vastasin että kyllä se minulle sopii. Meidän siirtoaikamme varattiin seuraavalle viikolle, että saisin varattua koulusta vapaata. Sairaslomaa minullekkin jouduttaisiin ainankin viikko kirjoittamaan. Olin varautunut henkisesti niin ikäviin uutisiin, että tunsin olevani sumussa kuin kuljin takaisin asunnolleni. En oikein tiennyt millainen olo minulla oli. Olinko todella onnellinen siitä että sinulle ei ollut käynyt pahemmin ja että minä voisin auttaa sinua vai olinko kuitenkin pettynyt siihen että tulit elämääni takaisin näiden kaikkien vuosien jälkeen.

Se mitä meidän välillämme oli tapahtunut vuosia sitten vaikutti edelleen siihen miten rakensi ihmissuhteeni. Se miten emme osanneet puhua asioitamme selviksi niiden tapahtumien jälkeen. Miten me molemmat olimme tässä kohtaa olleet tekemässä pahaa ja aiheuttamassa surua. Ja pahintahan tässä siis oli se että me emme olleet ainoat ihmiset ketkä tässä kohtaa saivat siipeensä. Aiheutimme niin monelle ihmiselle harmia, että oikeastaan edes omat vanhempani eivät olleet puhuneet vanhemmillesi vuosiin, vaikka asuivat edelleen saman kadun varrella. Myöhemmin kuulin että vanhempasi laittoivat välit poikki sinuun pian sen jälkeen mitä välillämme oli tapahtunut, mutta äitisi oli päättänyt yrittää ja tapasi sinua useammin kuin isäsi. Olin toki kuullut että äitimme eivät olleet luovuttaneet vaan vaihtoivat edelleenkin kuulumisia tavatessaan. Isämme olivat tässä kohtaa pahempia. Minun isäni ei suostunut edes kuuntelemaan mitä minulla oli kerrottavaa kun tulin sairaalasta kertomaan äidille että et ollut hengenvaarassa. ”En kyllä poikaseni todellakaan ymmärrä miten sinä suostut antamaan munuaisesi sille noidalle?” ”Isä, eikö tuo vihanpito voisi jo loppua. Se on jatkunut melkein kymmenen vuotta. Olethan sinä kuitenkin tuntenut Reinon koko pienen ikäsi?” Isä ei vastannut mitään vaan siirtyi takaisin takkahuoneeseen istumaan. Äiti sen sijaan yritti ymmärtää.

Äiti tuli saattamaan minua sairaalaan. ”Et tiedäkkään miten paljon se merkitsee minulle että olet siinä.” Sanoin äidille kun tulimme sairaalan aulaan, jossa oli aika sanoa hei hei. ”Kuules poikaseni, isäsiki ymmärtää joskus että kuinka ison asian olet elämässäsi tehnyt antaessasi elämän mahdollisuuden toiselle ihmiselle.” Äiti sanoi ja halasi minua lujasti. ”Menes siitä ja tee huomisesta muistamisen arvoinen.” Astuin ovesta sisään ja sinä makasit viereisellä pedilläni. ”Tästä onkin aikaa että me oltais nukuttu samassa huoneessa.” Vitsailin. Hymy huulillasi oli satasien arvoinen. ”Tiedätkös että saat haaveilla siitä että me saatais toipua samassa huoneessa, ne todennäköisesti kärrää sut leikkauksen jälkeen jonnekin muualle, kun mä oon niin herkkä saamaan tulehduksia.” Sanoit. ”No sitten otetaan kaikki ilo irti siitä, että nyt voidaan olla samassa tilassa.” Meidän juttumme lähti melko pian luistamaan samalla tavalla kuin aikoinaan. Jossain kohtaa tuntui siltä, että emme koskaan olisikaan pilanneet välejämme ja olleet puhumatta toisillemme ainankaan kuuteen vuoteen. Aika kului siivillä.

Pian lääkärit tulivat ja kertoivat meille mitä leikkauksessa tulisi tapahtumaan ja miten toimisimme sen jälkeen kun olisimme heränneet valmomossa. Minulle kerrottiin että olisin valmis lähtemään kotiin jo huomis iltaan mennessä jos mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Ennen leikkausta kiitit minua ja toivoit että tämän jälkeen voisimme taas olla väleissä ja haudata sotakirveen. Minä lupasin sinulle aloituksen puhtaalta pöydältä. Leikkauksen jälkeen emme koskaan olleet puhumatta viikkoon ja olimme ystäviä aina niin pitkään kuin minä muistin. Saatoimme vuosienkin jälkeen muistella leikkausta ja sitä miten joskus tarvitaan todellinen ihme siihen että kaksi ihmistä kohtaavat uudelleen usean vuoden jälkeen.

Yhteensä 1661 näiden kahden päivän aikana. Vielä painetaan!

Nano day 19

Part XVI

Onko tässä maailmassa jotain sellaista minkä tärkeyttä ei ymmärrä kuin vasta sitten kun sen kadottaa tai se on loppunut. Näitä asioita olemme pohtineet. Meille ketkä asumme täällä pohjolassa on suotu mahdollisuus nautti neljästä hyvin kauniista ja erilaisesta vuoden ajasta, ajattele neljästä. Ei vain kuivasta kaudesta ja sade kaudesta niin kuin monessa muussa osassa tätä kaunista palloamme. Meille on suotu neljä vuoden aikaa ja jos yksikin niistä katoaisi erilaisten syiden takia niin itse voisin vakavasti harkita sitä että, muuttaisin jonnekkin muualle, esim. islantiin. Vaikka talvi ei ole lempi aikani vuodesta niin nautin suuresti siitä miten lumi tuo valoa pimeään marraskuuhun. Olisiko meidän aikamme antaa siis tälle pallollemme mahdollisuus? Mahdollisuus selviytyä tästä ilman suurempaa katastrofia, sillä jos emme tee mitään on katastrofi väistämätön. (16.11)

Part XVII

Katsoit maailmaa hyvin usein sellaiselta kantilta että muiden oli hyvin vaikea käsittää sitä. Joskus sinusta tuntui että sinun maailmasi olisi vinossa tai jotenkin muuten todella kummallinen. Sinä näit maailman sen kaikissa väreissä, meidän muiden oli todella vaikea ymmärtää sitä miten sinä kykenit siihen. Meille sinä olit ainut lähde niihin väreihin, mitkä meidän maailmastamme olivat kadonneet jo hyvin kauan sitten. Meidän maailmassamme ei oikein ollut muita värejä jäljellä kuin musta ja valkoinen, vaikka kumpikaan niistä ei oikeastaan ole väri vaan toisessa on valoa ja toisessa ei ole valoa ollenkaan. Sinun maailmasi taas oli pullollaan erilaisia värejä ja sinun värisi olivat tarttuvaa sorttia. Sinä maalasit maailmaan kuvia jotka me muut olimme jo unohtaneet. Meille maailman värit olivat kadonneet mutta sinä ja muut sinun kaltaisesi toivat meillekkin ne värit näkyviin. Värisi sattuivat meitä silmiin.

Silmiämme kirveli kuin katselimme taulujasi, siltikään emme voineet olla katsomatta niitä. Jäimme niihin kiinni samaan tapaa kuin kärpäset jäävät kiinni liima paperiin, taulujesi värit olivat meille se ainut huume maailmassa missä värejä ei ollut missään muualla enää.

Jos sinä kadottaisit värit olisi maailmastamme lopullisesti kadonnut se kaikki ilo, se ilo jonka maan värit olivat saaneet aikaan. Olkaamme siis kunnioittavia niitä kohtaan jotka näkevät maailman värit. (17.11)

Part XVIII

Jokainen tarina tarvitsee tähtensä ja Sinusta tuli minun tarinani tähti jo heti ensi tapaamisemme jälkeen. Tapasimme ensimmäisen kerran ennen joulua, olimme samoissa puurojuhlissa. Ajauduimme jossain vaiheessa iltaa istumaan samaan porukkaan ja minun hyvä ystäväni tuli esitelleeksi meidät sen jälkeen kun oli tajunnut se että paikalla oli myös ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Meidän hyvin syvälliseksikin muotoutuneet keskustelumme jatkuivat lopulta aamun pikkutunneille asti. Olisit tarjonnut minulle yö paikkaakin, mutta kieltäydyin kohteliaasti, kämppis odotti minua kämpille vahtimaan koiranpentuansa kun lähtisi aamuvuoroon.

Iltapäivällä kahvikupin ääressä paljastin kämppikselleni että kenen kanssa jatkoin viettämään iltaani. ”Kyllähän sä nytten Teemun tunnet?” ”Siis tän psykan opiskelijan?” ”Juu, just sitä meinasin.” ”Joo, oikeestaan me ollaan joskus Teemun kanssa oltu rinnakkaisluokilla, siis varmaan ala-asteella.” ”Vähänkö tää mein maa on pieni, joku tuntee aina jonkun jostain.” ”Niinhän se vähän on, oikeastaan minnekkään ei voi mennä ilman että jostakin putkahtaa joku tuttu vastaan. Siitä Teemusta miun piti kertoo.” ”Anna kuulua.” Äänestäsi kuulin että kaipasit kipeästi juoruja. ”Siis Milla esitteli meidät eilen, päädyttiin samaan seurueeseen istumaan, no valomerkin jälkeen päädyttiin sit Teemun kämpille ilta tai aamuteelle saat ihan itte päättää kummin ajattelet asian. En muista koska mulla ois ollut noin hauskaa kun eilen oli.” ”No, sehän on tosi hieno juttu. Mutta tiedäthän sä mitä ne puhuu Teemusta?” Mietin hetken kysymystäsi. ”Mitä sä tolla meinaat? Yleensä juorut ei kyllä hirveesti kiinnosta mua muutenkaan. ” Katsoit minuun alta kulmien. ”Mutta tän sä kyllä ehdottomasti haluat kuulla. Teemu on monessakin mielessä se niitten perheen ”Golden boy”, eli saanut oikeastaan tässä maailmassa kaiken mitä voit kuvitella. Kuuden laudaturin ylioppilas ja erikois rajajääkäri. ” ”Mutta ei noi asiat kerro ihmisen luonteesta oikeasti yhtään mitään.” Vastasin ehkä vähän liian kipakasti. Sillä ilmeesi kasvoillasi kertoi mitä ajattelit. ”Tiiätsä Kata että toi oli pikkaisen yli arvioitu vastaus. Ethän sä nyt oo lankeemassa siihen naistennaurattajaan?” ”Miten musta tuntuu että sä et ajattele mua tässä ollenkaan?” Kysyin. ”Okei, okei, ei hikeennytä. En tahdo pilata välejämme jonkun jätkän takia. Puhutaan tästä joskus sitten kun oot tullut järkiisi.” Huokaisit päälle. ”Lähden Pipsan kanssa ulos niin saat vähän jäähdytellä.” En oikein tiennyt tarkkaan mitä ajatella kämppikseni sanoista. Miten yleensäkkään antaisin toisten mielipiteiden vaikuttaa. Päätin itsekin lähteä ulos selvittämään päätäni.

Ulkona tuuli melkoisen rankasti joten kiskoin huppuani syvemmälle päähän. Olin kääntymässä järven rantaan kun vastaani tuli joku niin että törmäsimme ihan kunnolla. ”Anteeksi, mä en nähnyt mitään tän huppuni alta.” Nostin katseeni törmääjään ja tunnistin hänet Teemuksi. ”Mitä sä täällä?” Aloitimme yhteen ääneen. ”Olin tulossa tapaamaan sua. Sulta jäi lapaset eilen.” Sanoit. ”Kiitos, itse en olisi edes huomannut.” ”Kävelläänkö?” Kysyit. ”Kävellään vain. Onko tää sulle tuttuakin seutua?” Kysyin. ”En ole kuin muutaman kerran kävellyt.” ”No sittenhän voin esitellä sulle tätä kaunista rantaa.” Kävelimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Rantaan tullessamme oli aurinko laskemaan päin. ”Täällä on kyllä todella kaunista. Tälläisessä paikassa voin unohtaa sen että en olekaan enää pohjoisessa.” Sanoit minulle ja katselit järven selälle. ”Joo, tää on kyllä sellainen paikka missä voi tuntea itsensä pieneksi, ja oikestaan kaikki omat ongelmatkin tuntuu aika mitättömiltä kun istuu hetken tuossa kalliolla ja vain katselee järvelle. Mistä päin sä olitkaan lähtöisin?” Kysyin. ”Tuolta melkein Oulun korkeudelta. Siellä on taas se meri siinä lähellä.” Vastasit. Istuimme hetkeksi kalliolle ihastelemaan laskevaa aurinkoa. ”On täällä kyllä kaunista.” Sanoit. ”Mutta minusta seura on jopa kauniimpi kuin tämä itse maisema. ” ”No, minua ihan punastuttaa tuollainen.” Sanoin sinulle. ”Ei kun minä todella tarkoitan mitä sanon. En muista koska olisin viimeksi ollut kenenkään noin aidon ja lämpimän ihmisen kanssa kuin sinä Kata olet.” Sanottuasi sen kumarruit suutelemaan minua. Huulemme eivät koskaan kohdanneet, sillä päätin että minun olisi selvitettävä muutama asia.

”Pyydän anteeksi, mutta mulla olis sulle yksi aikasen iso kysymys, ennen kuin voisin kuvitella olevani sulle jotain muutakin kuin pelkkä opiskelu toveri.” Aloitin puheeni. ”Kysy ihan mitä vaan.” ”En oikeastaan edes tiedä miksi tää juttu liikuttaa mua näin paljon. Mun kämppikseni sanoi tuntevan sut jostain vuosien takaa. Ja hän kivenkovaa väittää että sä olisit muka elämässäsi saanut aina kaiken. Kerro mulle että onko noissa jutuissa jotain perää, vai oonko mä vaan todella idiootti kun edes ajattelen mitään tälläistä.” Katsoit hetken aikaa järvelle ennen kuin puhuit. Kasasit ajatuksiasi hartaasti ennen kuin vastasit. ”En todellakaan tiedä mitä oot kuullut ja mistä. Mutta sen voin varmuudella sanoa, että en minäkään tässä maailmassa ole kaikkea saanut.” ”Et tiedäkkään kuinka paljon tuo merkitsee minulle. Iso kiitos siitä että olit rehellinen. Minä arvostan sitä suuresti. Ja tiedoksi sinulle, että minua ei ihan oikeasti kiinnosta ollekaan mitä muut susta ajattelevat. Musta sä oot yksi parhaimpia asioita mitä mulle on tänä vuonna tapahtunut.” Sanoin sinulle. Olin hetken aikaa aivan varma että juokset minua karkuun kun ole tällainen täysin olemattomiin asioihin huomiota kiinnittävä ihminen. ”Kiitos Kata, mä todella arvostan sun sanojas.” Sanoit minulle. ”Lähdetäänkö meille teelle? Täällä rupeaa pikku hiljaa paleltamaan.” Kysyin. ”Mennään vain, se kuulostaa todella hyvältä.”

”Tervettuloa matalaan majaani.” Sanoin ovella. ”Kiitos, tästä tulee kyllä hauskaa.” Katsoin sinua hetken, mutta siirryin keittiöön keittämään teetä. Heitit takkisi naulakkoon ja istahdit sohvan reunalle. ”Sulla on kyllä opiskelija- asunnoksi aika kivan näköinen kämppä.” Sanoit. ”Juu, saa olla kyllä todella tyytyväinen tähän.” Sanoin. Teevesi kiehui ja kaadoin höyryävän veden kuppeihin. ”Kiitos, tää tuoksuu todella hyvältä.” ”Hyvää se onkin, se on nimittäin englantilaista.” Sanoin. Joimme teetä hiljaisuuden vallitessa. Tälläkään kertaa en kokenut painetta että kanssasi olisi pakko pitää keskustelua yllä. Kanssasi oli hyvä olla myös hiljaa. ”Kiitos teestä. Vienkö sinunkin kuppisi keittiöön?” Kysyit. ”Ole hyvä vain, iso kiitos.” Sanoin ja uppouduin syvemmälle sohvaan. Tulit viereeni ja nappasit minut kainaloosi. ”Sä et tiedäkkään miten hyvältä tää tuntuu.” Sanoin pää kainalossasi. ”Mä osaan kuvitella, musta meinaan tuntuu täsmälleen samalta.” Sanoit. Hetken kuluttua hieroit hartioitani ja minä sen jälkeen sinun. Paljon istuvina opiskelijoina osaamme arvostaa kunnon hierontaa. Kumpikin meistä tietää miten tärkeää paikkojen kunnossa pitäminen on opiskelumotivaation ja kaiken muunkin kannalta.

Tässä kohtaan joku olisi saattanut kuvitella että meidän välillämme olisi tapahtunut enemmänkin, mutta meillä oli parempaakin tekemistä. Sillä kaivoit jostain kameran ja minä en olisi ikinä uskonut että päätyisin kameran linssille, sillä yleensä en ole sitä kaikkein kuvauksellisinta sorttia. ”Sä kyllä tiedät miten tää tehdään, anna mennä. Nään sun katseestas että oot aikaisemminkin ollut kameran eessä. Anna vaan palaa.” Kannustit minua linssin takaa. Jossain vaiheessa päätin antaa sinulle vapaat kädet ja niin päädyimme kuvaamaan koko pitkäksi illaksi. ”Mä tuon sulle huomenna jotain maistiaisia, niin katsellaan lisää huomenna. Huomiseen.” Kynnyksellä käännyit ympäri painamaan suudelman huulilleni. Se oli lyhyt ja pehmeä. Hämmennyksissäni en osannut sanoa sinulle mitään.

Ovi kelloni soi seuraavana aamuna, niin että kömmin suoraan sängystä avaamaan sinulle ovea. ”Sä et mun päässäni täytä mitään rock-uskottavan muusikon määritelmiä jos todella oot herännyt tänään ennen mua.” Mumisin unisena. Pörrötit jo valmiiksi sekaisin olevaa tukkaani. ”Sä varmaan tiedät kuinka söpöltä sä näytät juuri heränneenä.” Sanoit kun heitit kenkiäsi pois. Raahauduin takaisin sängynpohjalle. ”Herätä mut sitten.” Mumisin peiton alta. Kuului vain tuhahdus ja sitten kuului suhinaa. Peiton reuna nousi ja hetken kuluttua olitkin kanssani saman peiton alla. ”Siirry vähän muruseni, niin minäkin mahdun.” Olin ymmälläni. ”Mistäs nyt tuulee?” ”Pohjoisesta, siellä on todella kylmä. Ja tiesin että sun peittos alla on lämpimämpi kun omani.” Sanoit ja painauduit selkääni vasten.

”Miten ihmeessä me tähän ajauduttiin?” Kysyin kahvi kupin ääressä myöhemmin samana aamupäivänä. ”Ai mihin?” Virnistit poikamaisesti. ”Älä luulekkaan, että mä ryhtyisin sun petikaveriksi?” Sanoin vakavalla äänellä. ”Selvä. Selvä. Älä tule sitten sanomaan mulle että se oli sustakin ihan mukavaa.” Sanoit ilkikurisemmin. En voinut pidätellä enää nauruani. ”Ai mukavaa, älä luule rokkikukko liikoja itsestäsi.” ”Aijai, joku vitsailee mun kustannuksellani.” Hihitit kuin pikkutyttö. Lopulta kahvin juonnista ei meinannut tulla mitään kun nauroimme molemmat isoon ääneen. ”En muistakkaan koska olisin viimeksi nauranut näin makeasti.” Sanoin sen jälkeen kun viimeisetkin hihitykset olivat karanneet huuliltamme. Hymyilit minulle valloittavinta hymyäsi. ”Tiesinhän mä, että olen sulle parasta seuraa.” Sanoit ja kaivoit kasistasi niitä valokuvia minkä takia olit alun perin tullut. Katselin kuvia olkasi yli. Lopulta huomasin huokailevani raskaasti. Olit luonut kameran välityksellä jotain niin kaunista että en olisi uskonut että kuvissa olin minä. ”Sä oot kyllä todellinen taiteilija, monilahjakkuun oikein. Miksi sä et kuvaa työksesi?” Kysyin haltijoituneena. ”Valokuvauksella ei elä tässä maassa, lisäksi lapset ja opettaminen on ovat niin lähelläsydäntäni että siitä en voisi luopua.” Kuvasi olivat joka tapauksessa ilmiömäisiä. Tarjosit minulle kuvia ja päätinkin että taidan käyttää niitä seuraavan kirjoitelmani aihe materiaalina. Tiesin että seuraava tekstini tulisi kertomaan jostain aivan muusta kuin ihmissuhde hömpästä. Katsoit minua. ”Sulle tuli joku ajatus. Saatoin melkein kuulla päässäni sen.” ”Kyllähän sä muusikkona tiedät että kun inspiraatio iskee on se päästettävä jollain tavalla ulos.” Katselit minua ymmärtäväinen katse silmissäsi. ”Me voitais oikeasti tehdä joskus jotain projektia yhdessä.” ”Joo, toi kuulostaa kyllä tosi hyvältä.” Innostukseni kuului äänessäni. Vasta nyt huomasin että olit ottanut kitarasikin mukaan. ”Voisitkohan sä soittaa jotain? Olisi todella hienoa kuulla sun soittavan.” Katsoit ensin minuun ja sitten kitaraan. ”No enhän minä sitä ihan turhan takia tänne asti kantanutkaan. Jospa mä soitan sulle jotain.” Otit kitaran laukusta ja nostit sen syliisi. Siinä kohtaa olin päättänyt että kynää ja paperia ei kannata laittaa liian kauas. Kirjoittamisen sijaan päädyin piirtämään sinua. Se miten kannattelit kitaraa oli jotain todella kaunista. Melkein olin jopa kateellinen kitaralle siitä miten pitelit sitä. Sormesi liikkuivat kitaran kaulalla ja minun kynäni kulki pitkin paperia. Iltapäivä oli jo pitkällä siinä kohtaa kun lopetit soiton ja venyttelit käsiäsi. Katselit minua ja olit oikeastaan katsellut aina soiton lomassa että mitä minä tein. Näin sen poikamaisen innon silmistäsi kun pyysit saada nähdä että millaisen kuvan olin saanut aikaan. Katsoit kuvaa ja oli sinun vuosi huokaista raskaasti. ”Sä oot Kata ilmiömöinen.” ”Kiitos, olen minä tässä elämässäni muutaman kerran istunut lehtiö kädessä.” Minä sain suurimman palkintoni siitä kun katselin sinua katsomassa minun työtäni. Sillä minä tiesin sinun nauttivan yhtä paljon siitä kun joku kuunteli sinun soittoasi, että minä tiesin täsmälleen miltä sinusta tuntui. Sen kaiken tunnelatauksen keskellä me kaksi taiteilijaa istuimme. Seuraavan noin viiden vuoden aikana istuimme usein ensin minun asuntoni ja sitten yhteisen asuntomme olohuoneen lattialla luomassa uutta, että siitä tuli meille jossain vaiheessa niin tiivis tapa, että ilman toista uutta aineistoa ei syntynyt. Sinun oli vaikea säveltää ilman että istuin kanssasi samassa tilassa ja minun oli vaikea sekä piirtää että kirjoittaa ilman sinun kauniita sointujasi. Jossain vaiheessa tulimmekin siihen tulokseen että meidän ei edes kannata luoda uutta ilman toisiamme. Meistä tuli toistemme luovuuden lähteet ja ilman toisiamme työmme jäivät puolikkaiksi ja keskeneräisiksi. Päätimme perustaa muutaman vuoden päästä yhteisen studion Tampereen keskustaan. Meidän studiomme toki erosi muista niin että sinne oli aina avoimet ovet. Me molemmat nautimme yleisöstä ympärillämme.

Loppujen lopuksi meistä tuli niin tiivis kaksikko että näyttelymmekin oli järjestettävä yhdessä. Meidän molempien teokset olivat esillä aina samassa hallissa. Sinun musiikkiasi ei voinut ymmärtää ilman minun taulujani eikä minun tauluni tulleet oikein ymmärretyiksi ilman sinun musiikkiasi. Me olimme enemmän kuin yksikään taide pariskunta ennen meitä, me olimme jotain mitä tässä maailmassa ei ennen ole ollut. Me olimme jotain sellaista mitä ei ole kaikilla. Me loimme jotain uutta aina kuin kohtasimme. Meille maailma oli tällaisenaan riittämätön, siksi me loimme uutta. Meidän molempien luomisen vimma ei kadonnut edes vanhoina päivinämme. Me molemmat teimme taidetta aina viimeisiin elinvuosiimme asti. Jälkipolvillemme jäi meistä jälkeen jotain ainutlaatuista. Minä en olisi koskaan tullut kuorestani ilman sinua, etkä sinä olisi koskaan saanut todella tehdä mitä haluat ilman minua. Näin me siis täydensimme toisemme niin kuin kuuluikin ja niin meistä tuli kokonaisia.
Tämän viikon novelleja olisi tässä. Vähän ollut laiha viikko, mielestäni jokainen tuhat yli kymppitonnin on tässä kohtaa voitto. Tänään 19.11. tuli kirjoitettua 1052 sanaa!
Vielä olisi reilu viikko jäljellä.
#nanowrimo2015

Nano day 15

Nano part XII
Ilosanoma
Kyllä Sinä tiedät miten sen kuuluu mennä. Tiedät mitä tähän pakettiin kuuluu. Tiedät mikä on Sinun osasi tässä. Joskus kuitenkin ajattelit ettei meidän pakettimme ole riittävä. Monen muun mielestä emme olletkaan tarpeeksi. Joidenkin oli vaikea hyväksyä meitä tälläisinä kuin olimme. Miksi me ihmiset yleensäkkään välitämme toisten mielipiteistä? Koska oikeastaan millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että tiedät itse kuka olet ja mistä tulet. Meidän pakettiimme kuului sinun ja minun lisäksi myös se kuuluisa kolmas pyörä. Tällä kertaa emme kuitenkaan puhu kolmannesta pyörästä sen perinteisimmässä merkityksessä. Meidän kohdallamme se tarkoitti Jeesusta. Sinun oli hyvin vaikea ymmärtää, että minun elämässäni oli toinenkin niin vaikutusvaltainen mies. Tiesit kuitenkin että sinun olisi aivan mahdotonta kilpailla Jeesuksen kanssa. Et tulisi koskaan tarkoittamaan samaa elämässäni mitä Herramme minulle merkitsee. Useamman kerran olen joutunut selittämään sinulle miksi olen uskova. Kolmannen kerran jälkeen sain tarpeekseni. ”Jos todella tahdot pilata meidän välimme tällaisen asian takia, niin onneksi olkoon olet onnistunut siinä. Me tapaamme seuraavan kerran jossain aivan muissa merkeissä.” Ehkä oven kolahdus herätti sinut ajattelemaan sanojani ja tulit järkiisi seuraavan viiden vuoden aikana. Sillä minä tapasin sinut seuraavan kerran viiden vuoden kuluttua minun työpaikallani Kallion kirkossa. Messu oli tullut ehtoollisen kohdalle kun tajusin sinun istuvan takapenkissä. Näytit eksyneeltä. Messun loputtua tulit puheilleni. ”Minun täytyy pyytää anteeksi syntejäni. Voinhan saada synninpäästön” Vastasin niin kuin minun siinä kohdassa täytyikin. ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, ei minun rakkauteni sinuun järky eikä minun rauhanliittoni horju. Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelijan annan sinulle tämän synninpäästön Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Voit nousta uskon veli, taakkasi on nostettu pois hartioiltasi.” Nousit ja halasit minua. Olin edelleen hieman hämilläni siitä mitä teit minun kirkossani, ja kirkossa yleensäkkään. ”Saanko kysyä sinulta, että miten olet osannut etsiä minua täältä?” Katsoit minuun ennen kuin käänsit katseesi kohti alttaria. ”Ehkä se oli Jumalan tahto. Olen niin pitkään odottanut tätä että en oikein osaa sanoa mitään järkevää.” Sanasi tulivat minulle täytenä yllätyksenä. ”Saanko kysyä jotain hyvin henkilökohtaista?” ”Pastori on hyvä ja kysyy.” ”Milloin olet tehnyt uskonratkaisusi?” ”Minun täytyy sanoa että en ole aivan varma. Olen mielestäni edelleenkin hyvin untuvikko näissä asioissa.” En millään olisi voinut uskoa puhujan olevan sinä. Sinun puheesi Herramme laupeudesta ja siitä miten olit löytänyt elämässäsi uuden suunnan eivät aivan saavuttaneet minua. Myönnän että jäin ajattelemaan jotain aivan muuta kuin sinun uskonelämääsi. Illalla istuessani toimistolla mieleeni tulvi hyvin eläväisiä ja värikkäitä mielikuvia siitä millaista meidän elämämme olisi voinut olla, jos Herramme olisi koskettanut sinun elämääsi aikaisemmin. En saanut ajatuksiani irti sinusta näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen. Vaikka en olisi halunnut myöntää sitä miten suuri vaikutus sinulla oli edelleen elämässäni. Luulin viiden hyvin merkittävän vuoden ratkaisseen tämän ongelman. Asuin väliaikaisesti pappilassa ja olin hakenut omaa asuntoa jo vuoden päivät, mutta mikään ei tuntunut siltä oikealta. Mikään ei tuntunut sopivalta. Tiesin melko tarkkaan millaisen asunnon haluaisin, mutta mikään tarjolla olevista ei sopinut vaatimuksiini. Katselin vapaita asuntoja ja silmiini osui ilmoitus jossa oli hyvin lupaava kuvaus ”valoisa kattohuoneisto” Tiesin että tuo olisi nähtävä omin silmin. Sain sovittua näytön jo seuraavalle päivälle. Näytössä minut yllätettiin jo toisen kerran viikon sisällä. Astuin sisään porraskäytävään ja olin nousemassa hissiin kun kuulin takaani äänen jonka tuntisin vaikka unissani. ”Minka, mihin kerrokseen olet menossa?” ”Neljänteen.” ”Niin minäkin, mikä sattuma.” Hississä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, vaikka minun olisi tehnyt mieli tehdä jotain aivan muuta. Hissa piippasi kerroksemme merkiksi. Oven ulkopuolella seisoi hyvin huolitellun näköinen asuntovälittäjä. ”Hyvää iltaa. Hienoa saada pariskunta katsomaan asuntoa. Asiakkaani ei mielellään haluaisi vuokrata tälläistä asuntoa yhdelle hengelle.” Tunsin värin katoavan kasvoiltani. ”Anteeksi mutta…” ”Kulta, älä höpsi” Keskeytit minut ja tartuit käsivarteeni omistajan elkein. Kuiskasit korvaani. ”Leiki vain mukana niin molemmat voittavat.” Nyökkäsin myöntyvästi. Päätin leikkiä mukana. ”Sinä voit mennä vaikka syömään, minä soitan kun olemme päässeet yhteisymmärrykseen.” Sanoit välittäjälle. ”Jään odottamaan soittoanne.” Katsoin sinuun suu auki. ”Mitä peliä tää Mikael on?” ”Hyst nyt, anna mun hoitaa tämä.” Välittäjä antoi sinulle avaimet ja menimme sisään. Jo eteiseen tullessa pyristelin irti otteestasi. Ilmeeni kertoi varmaan enemmän kuin tuhat sanaa. ”Katsele vain tulen kohta perässä”, huikkasit perääni. Menin kauniiseen keittiöön jonka ikkunoista näkyi merelle. En voinut olla huokaamatta ääneen. ”Kaunista, eikö? Muistin sinun rakastavan merinäköalaan.” Seisoit takanani ja kuiskasit korvaani. ”Mitä muuta sinä muistat?” Vastasin. ”Sen että korvat ovat sinun heikko kohtasi.” Näykkäisit minua korvanlehdestä. Se mitä seuraavaksi tapahtui ei missään nimessä ollut koskaan suunnitelmissani. Meidän välillämme joskus ollut kipinä roihahti viiden pitkän vuoden jälkeen uudelleen liekkeihin. Makasit selälläsi ja annoit minun jumaloida harteitesi linjaa. ”Tiesin että et voi edelleenkään laskea minua hihnastasi.” Hyrisit kuin kissa sormieni alla. ”Sinä et tiedä hihnoista yhtään mitään”, kuiskasin. Havahduin ääneesi auringon laskun jälkeen. ”Kyllä, me otamme tämän. Paperit varmaan voidaan tehdä huomenna? Tuodaan avaimetkin silloin. Kanssanne oli ilo asioida, tapaamme huomenna!” ”Ostitko asunnon?” ”Ei vaan me ostimme”, vastasit. ”Tiedäthän sinä että minä en ole koskaan unohtanut sinua?” Kysyit minulta aamiaispyödässä. ”Mitä?” ”Minka, sä nukut edelleen.” Naurahdit minulle. Katsoin merelle ja sitten katsoin kelloon. ”Ei kai tuo kello pidä paikkansa?” ”Juu, luulis. Miten niin?” ”Mun täytyy katsoo yks juttu.” Selasin kalenteriani raivokkaasti. ”Mun täytyisi varmaan olla tapaamassa yhtä vihille aikovaa pariskuntaa.” ”Olen siirtänyt sen.” Katsoin sinua epäuskoisena. ”Ethän sä sellaista voi tehdä.” ”Tein jo. Ilmoitin kirkkoherralle että tulet maanantaina seuraavan kerran töihin.” En tiennyt mitä ajatella. ”Olit suunnitellut tämän kaiken eikö niin? Kuvittelet että voit manipuloida minua samalla tavalla kuin vuosia sitten!” ”Älä suutu. Ajattelin vain sinun parastasi. Enkä täysin suunnitellut tätä, esim. tää asunto juttu sattu vahingossa osumaan kahdalle. Mä en oo vaatimassa sulta yhtään mitään. Mennään päivä kerrallaan ja tutustutaan uudelleen!” ”Hyvä on, mutta jos saan selville että yrität tehdä jotain selkäni takana niin vannon että se on viimeinen tekosi.” ”Kyllä. Kyllä, siihen ei ole mahdollisuutta. Älä huoli anna minun pitää huoli susta, niin kaikki kääntyy kyllä parhain päin.” Palasin maanantaina töihin. Istuin toimistossa ja pohdin mitä ihmettä viimeisen kolmen päivän aikana on tapahtunut. En oikein osannut aloittaa mitään joten päätin mennä meidän nuorisotyöntekijän puheille. ”Marjo, sun on autettava mua. Mä en kykene töihin ennne kuin olen kertonut tästä jollekkin. ”Anna kuulua, siksihän täällä ollaan.” ”Sä et ikinä usko mitä viikonloppuna tapahtu. Olenhan mä kertonut Mikaelista sulle?” ”Eksästäskö? Kyllä olet.” ”Se istu viime viikolla kirkossa ja pyysi synnintunnustusta. No siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Annoin synnintunnustuksen. Illalla kun olin pappilalla näin netissä asuntoilmoituksen mikä oli kuin tehty mulle. Sain perjantaiks näytön. Mikael oli järkännyt sen kämpän ja kaikki. Ny me meinaan asutaan saman katon alla.” ”Älä viitti. Miten se tuommoi? On sulla aikamoinen timantti käsissäs, ettäs tiedät.” Marjo kuunteli tarinaani epäuskoisena. ”Älä laske vaan sitä miestä käsistäs, jos se kerta tuli takaisin.” Marjo sanoi. ”Joo mun täytyy mennä puhumaan kirkkoherralle siitä pappilasta. Että miten on hommaanko minä siihen uuden vuokralaisen vai miten nää asiat toimii. Iso kiitos Marjo että kuuntelit.” Lähdin kirkkoherran puheille. Kirkkoherran kanssa sovimme että maksan ensi kuun vuokran vielä kun lähdin näin yllättäen, mutta sen jälkeen on kaikki hyvin. Hän oli iloinen että olen löytänyt itselleni asunnon. E tullut sanoneeksi muuttoni todellista syytä, mutta eihän se ole kuin minun asiani. Koska asunto mihin olin Mikaelin kanssa muuttanut on ainankin osaksi kalustettu niin en käynyt hakemassa pappilasta kuin tärkeimmät, eli äidin keinutuolin ja irtaimistoni. Oma sisään muuttoni oli tunnissa valmis. Mikael ei ollut uskoa että minulla olisi todella niin vähän tavaroita. ”Seuraavan on mukavampi muuttaa pappilaan kun siellä on kalusteita valmiiksi.” Sanoin Mikaelille. Minä en koskaan ole ollut tavara ihmisiä, lisäksi nautin siitä että ympärilläni on tilaa. Olohuoneen suurista ikkunoista paistoi aurinko, kun istuin keinutuoliin lukemaan ensi sunnuntaina evankeliumia. Katselit televisiota sohvalta. ”Teetkö töitä? Saanko keskeyttää?” Kysyit. ”Toki, mitä anna tulla.” Katsoin sinuun. ”Tule istumaan tänne niin puhutaan tästä kaikesta. Sä oot ollut kovin hiljainen viime aikoina.” ”Hyvä on, mutta mun täytyisi todella kirjoittaa tuo saarna.” ”Juu. Juu, en häiritse pastoria kauaa.” Istuin sohvalle viereesi. ”Kerro mulle mitä sä todella ajattelet tästä?” ”Mä en oikein tiedä vielä mitä ajatella. Nyt juuri tää kaikki tuntuu ihan hyvältä, vaikka saatan myöhemmin tulla ajatelleekseni jotain ihan päinvastaista. En tahdo että tää menee samalla tavalla pilalle kun mein juttu meni silloin aikoinaan.” Nostin katseeni ja näin kyyneleen vierivän poskellesi. ”Mä tiedän että mä satutin sua silloin vuosia sitten. Anna mulle mahdollisuus niin mä korvaan sen kaiken mielipahan minkä oon sulle aiheuttanut.” Kuulin äänestäsi miten tosissasi olit. Otsat vastatusten me vannoimme valan joka kestää. Joskus on mentävä kauas että voi nähdä lähelle ja joskus on unohdettava asioita mitä ei koskaan voisi kuvitella unohtavansa. On annettava anteeksi asioita joita ei voi antaa anteeksi. Vain tekemällä uhrauksia voi löytää onnen. En olisi koskaan voinut uskoa että meille soisi joskus hääkellot. Meidän häitämme juhlittiin tasan vuosi sen jälkeen kuin olin antanut sinulle synnintunnustuksen kotikirkossani. Joskus joku muu suunnittelee elämmämme paremmin kuin osaamme itse edes kuvitella.
(1417) Olen siis kirjoittanut tuon käsineni, junassa menneenä viikonloppuna.

Bullet for my valentine Helsinki 12.11 ja Nightwish Espoossa 13.11

Tortaina koitti odotettu päivä ja oikestaan koko alku viikko meni vähän odotellessa, kun tuntui että mitään kunnollista ei meinaa saada millään aikaan. No tortaina junailtiin etelään. Ennen seitsemään oltiin sisko likan kanssa jäähallin kulmilla, ajatuksena oli että eturiviin ei yritetä, no oikeastaan jonoa oli ihan reilusti vaikka emme olleet jonossa kuin 15 min ennen ovien avautumista ja olimme noin puolessa välissä jonoa ja paikamme löysimme yleisöstä suurinpiirtein kolmannen rivin paikkeilta, eli aika hyvin meni loppujen lopuksi. Coldrain aloitti illan ja sitten esintyi toinen lämppäri joka oli kanssa brittiläinen, nimestä ei nyt ole mitään käsitystä mutta mennään näillä mitä on.
Bullet aloitti ajallaan, joka yllätti positiivisesti.
Settilista oli sama kuin kiertueella aikaisemminkin, olin suhteellisen tyytyväinen siihen, Temper Temperiltä
No Way Out
4 Words (To Choke Upon)
You Want a Battle? (Here’s a War)
Raising Hell
Scream Aim Fire
the Poison
The Last Fight
(Matt Tuck acoustic solo for first verse and chorus)
Venom
Alone
Worthless
Guitar Solo
Army of Noise
Tears Don’t Fall
Hand of Blood
Encore:
Your Betrayal
Waking the Demon
Bittersweet memories oli semmonen biisi mitä olisin itte kaivannut, mutta muuten sai olla settiin tyytyväinen. Erityisesti tuo Last fightin alottaminen sillä akustisella vedolla vetoaa kyllä muhun! Ei tullut keikan aikana ruumiita, kiitos siitä! On se vaan hyvä bändi livenä!!
Yöllä haahuilin siskon kämpille, meinasi olla vaikeeta kun siinä kylässä ei palanut ees valot! Mutta löysin sängyn!
Aamulla kellon soidessa alkoi jo seuraavan keikan odotus! Yhden kulmilla olin Helsingissä mihin tätini tuli Sastamalasta. Päivä pyörittiin keskustassa. Illasta lähdettiin kohti Espoota, mikä oli allekirjoittaneellekkin täysin uusi kokemus. Meillä oli istumapaikat keikalle, joten kiire ei ollut. Halli oli loppuunmyyty, mutta silti tunnelma ei ehkä ollut niin hyvä kuin jollain muilla keikoilla. No Nightwish on niin visuaalisesti näyttävä bändi niin oli kiva myös nähdä lavalle jotain!
Settilista näytti tältä:
Shudder Before the Beautiful
Yours Is an Empty Hope
Ever Dream
Storytime
My Walden (Uuden levyn paras biisi)
The Islander (Tän olisin halunnut kuulla laivalla, ja olin super tyytyväinen että se kuultiin nytten)
(First half performed solo by Marco)
Élan
Weak Fantasy
(Preceded by a Dawkins’ narration)
7 Days to the Wolves
Alpenglow
The Poet and the Pendulum (Tää vaan on parasta mitä tiedän)
Sit fiilisteltiin vanhoja!
Nemo
Stargazers (toisen levyn yksi vaikeimpia biisejä)
Sleeping Sun
Ghost Love Score (yksi Nightwishin parhaista)
Last Ride of the Day
The Greatest Show on Earth
The Greatest Show on Earth( tuli taustanauhalta)

Nightwish oli täysin oikeassa paikassa aloittamassa euroopan kiertuetta!
Hieno viikonloppu kaikenkaikkinaan! On siinä live musiikissa jotain todella hienoa! Käykää hyvät ihmiset keikoilla!

Nano day 11

On asioita joita me emme voi välttää, on hetkiä jolloin täytyy vain kestää, sillä murtuminen noina hetkinä ei tulisi koskaan kysymykseenkään. On siis hetkiä jolloin on vain nostettava leuka rinnasta ja katsottava totuutta silmiin. Siitä totuudesta löydät nimittäin sen miksi olet tässä tilanteessa mihin olet joutunut. Jokainen noista hetkistä on merkityksellinen, jokainen noista hetkistä antaa sinulle jotain suurta.
Vasta kun katsot taaksepäin ymmärrät sen miksi sinut vietiin noiden hetkien poikki. Miksi sinut raahattiin noiden hetkien läpi. Kuka sinut todella toi niihin hetkiin mihin et olisi koskaan uskonut joutuvasi. Anna minun kertoa hetkestä jolloin minut yllätettiin täysin, hetkestä jolloin tulin saaneeksi jotain suurta.
Tämä kaikki tapahtui noin viisi vuotta sitten yliopiston aulassa, olimme kaikki menossa lukukauden viimeisiin kokeisiin ja koko aulassa ollut opiskelijoiden määrä ei puhunut sanaakaan. Siihen hetkeen Sinä sait maailman parhaimman idean, päätit murtaa hiljaisuuden laulullasi. En osannut muuta kuin kuunnella haltioituneena, kukaan ei koskaan ollut maininnut sanallakaan että Sinä osasit todella laulaa. Laulusi voimalla menimme saliin. Jälkikäteen sain kuulla että noista äidinkielen kokeista saimme yhden parhaimmista tuloksista koko Suomessa, Sinun laulusi oli laukaissut kaiken sen stressin mikä meissä oli ennen kokeisiin menoa. Muista itse kirjoittaneeni yhden elämäni parhaimmista esseistä silloin.
Kokeesta poistuessani en osannut ajatellaan mitään muuta kuin lauluasi. Se sai jotain sisälläni soimaan niin että päädyin seuraavana aamuna soittamaan Sinulle ja kiittämään ääneen siitä mitä olit tehnyt koe aamuna. Et oikein osannut ottaa kiitoksiani vastaan, muuten kun vaadit että saisit viedä minut ulos heti kuin se olisi mahdollista. Silloin oli minun vuoroni häkeltyä. Sain vastatuksi kyllä, mutta se ei todellakaan ollut ensimmäinen ajatus mielessäni.
Menimme seuraavalla viikolla syömään yhteen kaupunkimme hienoimmista ravintoloista. Olin miettinyt asu valintaani ainankin tunnin ennen kuin tulit hakemaan minua. Kehuit pukuani kauniiksi. Ruoka ravintolassa oli jostain toisesta todellisuudesta. Jotenkin aistin silti, että Sinä et aivan ollut omalla alueellasi silloin siellä ravintolassa, olit mielestäni jotenkin muissa maailmoissasi. Kysyin jossain vaiheessa iltaa että mikä Sinun on. Väistit kysymykseni omallasi. ”Lähdetäänkö pois täältä?” Se sopi minulle enemmän kuin paremmin. Kun kävelimme ulos, joku tarttui olkaasi. ”Dan, saanko ottaa valokuvan?” Kysymys oli minusta hyvin kummallinen. Vastasit ihailijallesi tyynen rauhallisesti että olet juuri lähdössä joten kannattaa olla nopea. Ihailijasi kiitteli Sinua suurieleisesti ja minä seisoin suu auki järkytyksestä kun ymmärsin jotain.
”Etkai sinä nyt vain ole se Dan tuosta…” Kysymykseni jäi kesken, sillä keskeytit minut. ”Mun täytyy ehkä selittää mutta ei tehdä sitä täällä, täällä on aivan liikaa ihmisiä joita kiinnostaa aivan liikaa.” Poistuimme hyvin tyylikkäästi takavasemmalle kun ihmisiä alkoi kertyä ravintolan oville enemmänkin. Ajoimme asunnollesi. Nousimme hissillä talon ullakko kerrokseen. ”Tervettuloa matalaan majaani.” Ohjasit minut sisään.
Asuntosi olisi valoisa, vaikka oli siis ilta, niin saatoin nähdä sieluni silmin miten valo tulisi sisään noista suurista ikkunoista. ”Sinulla on uskomattoman kaunis koti, kun ajattelee että asut täällä yksinäsi.” ”Väitätkö että miehellä ei voisi olla makua sisustaa asuntoa?” Sanoit virne kasvoillasi. Kiusoittelit minua ihan selvästi. ”En minä niin sanonut.” ”Mutta tarkoitit kuitenkin. Maistuuko lasi viiniä?” ”Se kuulostaa todella hyvältä, tähän päivään tarvitaankin lasi viiniä” ”Sinä näytätkin olevan viinin tarpeessa.” Kaadoit viinin laseihin ja tulit viereeni istumaan sohvalle. ”Tälle illalle, olkoon se onnistunut.” Sanoit kun kilistelimme laseja.
Toisen lasin jälkeen sain avattua suuni ja kysyttyä ”Miten ihmeessä sinä olet päätynyt yliopistolla opiskelemaan?” ”Minusta pitäisi tulla musiikin opettaja joku kaunis päivä, kuhan keikkailulta ehtisin istumaan koulun penkillä.” Kuuntelin haltioitueena. ”Harvemmin sitä julkimon kanssa deittailee.” ”Enhän minä nyt vielä mikään iso stara ole, mutta kyllä tällä muutaman lisä satasen kuussa tienaa. Otatko lisää viiniä?” ”Se kuulostaa hyvältä.” Lasit tyhjenivät ja täyttyivät kerran jos toisenkin sen illan aikana. Juttemme kulki hyvin ja minusta rupesi jossain vaiheessa tuntumaan että meillä on joskus entisessä elämässä ollut jotain. ”Mistä me Dani alun perin tunnetaan?” ”Hyym, varmaan jostain lukiosta, niin mehän oltiin siis samassa lukiossa aikanaan.” ”Niin me oltiinkin Tapiolassa, se oli hienoa aikaa se. Ei sillä että mulla nyt mikään ihan hirvee ikävä olis sitä aikaa, mutta kyllä aika on nyt jo vähän kullannut muistoja.”
Ilta eteni niin kuin jokainen meistä osaa kuvitella sen ensimmäisillä treffeillä etenevän. Aamulla heräsin kuitenkin sohvaltasi, mihin olin vähän yllättynyt. ”Olenko minä todella ollut näin tylsää seuraa?” Tokaisin aamulla. ”Sinä vaan simahdit, enkä kehdannut herättää. Olit niin kaunis kuin nukuit. Otatko puuroa?” ”Miten sä voit olla noin hyvällä tuulella tähän aikaan päivästä?” ”Mä oon aina ollut aamu ihmisiä, siksi opettaminenkin sujuu multa kuin itsestään.” ”Opettaisitko sä mua soittamaan kitaraa, oon pikku likasta asti haaveillut siitä?” ”Mikä jotten, mutta nyt syödään. Niin ei mene hyvä päivä hukkaan.” Mulla olisi voinut olla jotain muutakin mielessäni, mutta laittamasi aamiainen tuoksui kyllä niin hyvältä että en voinut vastustaa.
”Mitäs alaa sä opiskelet yliopistolla? Me taidettiin olla keväällä psykan kokeissa yhtä aikaa.” ”Joo, psyka on mun sivuaine, jos kaikki menee niin kuin haluan niin musta tulee joku kaunis päivä pappi.” Katsoit minua ja hetken näin katseessasi jotain mitä en välttämättä olisi tahtonut nähdä. Se ehkä oli inhoa, tuskin vihaa. ”Pappi, saanko mä kysyä miksi?” ”Saat, oon mä tähän muutaman kerran joutunutkin elämäni aikana vastaamaan. Musta vaan tuntuu että se homma on tehty mulle. Tahdon inspiroida ihmisiä, auttaa silloin kuin muu maailma ei voi sitä tehdä ja olla puolustamassa heikoimmassa asemassa olevia. Lisäksi pappikin on jossain määrin opettaja.” ”Täytyy myöntää että en olisi ikinä uskonut että susta tulis pappi.” ”Ei kovin moni muukaan.” Naurahdin. ”Saanko mä puolestani kysyä?” Nyökkäsit hyväksyvästi. ”Mikä sulla on pappeja tai kirkkoa vastaan? Luulin nähneeni katseessasi jotain tunnetta, eikä se ollut täysin positiivinen.” ”Osaat sä ainankin ihmisiä lukea. Mun isäni oli pastori ja mä oon saanut tosi tiukan kasvatuksen kotona, ja olen ajatellut että se ei ainankaan ole tehnyt musta parempaa ihmistä. Ehkä siihen tunteeseen liittyy jonkin verran nuoruuden kapinaa, mutta en ole koskaan nähnyt että kirkolla olisi jotain tarjottavaa minulle.” ”Mä ymmärrän sun pointi, tunnen paljon ihmisiä kenellä on samankaltaisia tarinoita. Enkä arvostele tai tuomitse sua mitenkään valintojesi takia. On vain hyvä että puhuttiin tästä niin sitten en vahingossakaan aiheuta sulle tukalaa tunnetta jos tulee jostain uskon asioista puhe. Tää voi mun puolestani olla tää keskustelu tässä.” Kuulin sinun huokaisevan syvään. Olisi parempi jättää tämä aihe rauhaan, saattaisimme aiheuttaa toisillemme vain mielipahaa. ”Musta on hienoa että sä voit puhua näistä asioista noin vapaasti. Ihailen sitä sussa.” Sanoit minulle lopulta. Olin vähän yllättynyt. ”Kiitos ja mun kanssani voi luonnollisesti puhua ihan mistä vain. Älä pelkää sanoa mulle mitään. Mä oon aika paljon kaikkea jo kuullut.” Vastasin hymyille. Rupattelimme vielä kahvi kupin ääressä, kunnes kellosi soi. ”Mun täytyy varmaan lähteä käymään toimistolla, voinko heittää sut matkalla kaupunkiin?” ”Joo, se sopii mainiosti. Tavataanhan me toistekkin näissä merkeissä? Olisi ikävää jos emme.” Katsoit minuun. ”Tuo on parasta mitä olet tänään sanonut.”
Tapasimmekin usein, lopulta niin usein että meidän täytyi muuttaa saman katon alle. Vuosia kului useampi ennen kuin uskallauduit kysymään sen ison kysymyksen. Meille hääkellot soivat viisi vuotta yhteenmuutomme jälkeen. Kukaan ei olisi ikinä uskonut että rok- muusikko ja pappi päättyisivät saman katon alle, mutta eihän se tämän elämän tarkoitus olekaan.
Olin iloinen siitä että olin uskaltanut hypätä tuntemattomaan, vaikka Sinä se alun perin olit ollut se joka rikkoi jään. Näin se musiikki yhdistää ihmisiä ihan uskomattomalla tavalla.
(1151 oli tulos tänään ja 10 000 meni rikki!!!)

Nano day 10

Tiedäthän sinä mitä se kertoo muille ihmisille sinusta että olet ollut jossain mihin et ole vapaaehtoisesti halunnut mennä. Tiedäthän sinä miltä tuntuu olla jumissa sellaisten asioiden kanssa mille ei vain yksinkertaisesti mahda mitään. Sillä joskus minusta tuntuu että olen pahasti jumissa.
”Mielummin muuttunut kuin juuttunut.” Kuulin sinun sanoneen, tai oikeastaan tiesin että olit antanut toiselle ne sanat. Sinä todella olit se taiteilija niiden sanojen takana. Se luoja, kaiken takana oleva joka tietää mitä kannattaa tehdä. Sinä olit todellinen aarre maanpäällä.
”Miksi sä kuulostat tolta?” ”Ihan kun se olis jo kuollut tai lopettanut?” ”Kun tiiätsä Jare sen että veljes on todella kuollu?” ”Älä viiti, et sä voi tollasta puhua.” Jokin päässäsi naksahti täysin sillä hetkellä, et todellakaan tiennyt asiasta, ja nyt kaadoit sen kaiken minun niskaani, minä saisin kärsiä seurauksista. Ja seurauksista minä kärsinkin, seuraavan viisi vuotta. Mutta jostain sinä tulit takaisin enkä todellakaan osannut odottaa sitä.
Viiden vuoden päästä seisoit kynnykselläni kädessäsi liljoja. Et osannut oikein sanoa mitään. Katsoit varpaitamme kynnysmatolla ja purit hammasta että et olisi hajonnut siihen hetkeen. Nostit katseesi ja sanoit ”Mä en tiedä miten mä selitän tän Jarelle, mutta sulle mä voin sanoa suoraan, sä oot mun maailma ja mulle vaan selvis jossain kohtaa että oikeestaan millään muulla ei oo väliä.” Katsoin sinua suu auki, tätä minä en odottanut tämä ei ollut minun suunnitelmissani, sun ei pitänyt koskaan olla osa mun elämääni eikä mun suunnitelmaani. ”Tiesithän sä että sä oot pikkasen myöhässä?” Kuin taikaiskusta takaani kuului ”Äiti, mitä toi setä tekee mein ovella?” Katsoit poikaani ja huomasit pian että hänessä oli jotain hyvin tuttua. ”Onko sulla ja Jarella…” Kysymyksesi hukkui kyynelten tulvaan, silloin sinä hajosit kappaleiksi.
Oli hyvin vaikeaa istua noiden kahden puhisevan ja toisilleen kyräilevän leijonan kanssa samassa huoneessa. ”Eikö tää oo puhuttu selväks jo kymmenen vuotta sitten?” ”Mitä sä äijä selität, tää ei oo ratkasu yhtään mihinkään, sä et oo koskaan ollut vara vaihtoehto?” ”Vara vaihtoehto, etkö parempaa tarkoitusta laastarille keksi?” ”Nyt riittää! Te kaksi riitelette musta, jospa tää nyt olis ihan oikeesti tässä. Mä lähden nyt vähäksi aikaa, teidän on pakko selvittää välinne, sillä muuten te teette jotain mitä kadutte koko loppu elämänne.” Lähdin siis ulos talosta joka pienenpienen hetken oli ollut minulle koti.
Tunnin päästä tulin sisään. ”Huhuu onko täällä ketään?” Olo huoneesta kuului kolinaa. Seuraavaa näkyä en olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan saada aikaan. Nuo kaksi riitapukaria istuivat vieretysten sohvalla kuin mitään viiden vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. ”Missä Janne on?” Kysyin Jarelta. ”Nukkuu, niin kuin kuuluukin.” Hymysi oli niin leveä että en olisi uskonut sinun tapelleen veljesi kanssa. ”Joni oikeastaan ymmärsi tän kuvion, että miksi me ollaan päädytty tällaiseen tilanteeseen missä me nyt ollaan.” ”No se on vain hyvä juttu. Mulle on oikeestaan tärkeintä että te kaksi ootte sovussa. Se riittää mun onneeni, tässä on niin monta onnetonta vuotta vietetty.” Veljesten samankaltainen katse sai naurun helskymään huuliltani. ”Tiedätkö mitä rakas, tuota mä olen kaivannut.” ”Saat kiittää siitä veljeäsi, kun päätti yllättää oikein perinpohjaisesti tänään.” Vastasin Jarelle. Minun sydämeni oli niin täynnä rakkautta että olisin voinut huutaa siitä koko maailmalle. Olisin halunnut koko maailman tietävän kuinka onnellinen minä olen.

10.2

Älä anna silmiesi sokeutua maailmassa. Sillä sitten kun sen teet olet menettänyt jotain suurta. Maailmassa on niin paljon kaikkea minkä näkemistä et halua jättää väliin. Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea ihmeellistä mitä ei kannata jättää väliin. Kuitenkaan ei kannata huolia siitä että kaikki aika mikä sinulla on ei tunnu riittävän, siihen on syynsä, me emme millään voi nähdä kaikkea, sillä meille on asetettu aika minkä me olemme täällä. Nauti ajastasi, se on rajallinen.
Ole hyvä äläkä hukkaa sitä, sillä se on kaikki mitä tässä maailmassa voit saada, sen on kaikki mitä sinulle tarjotaan. Ja tämä on tarjous mistä et halua kieltäytyä. Minulla on sinulle tehtävä. Ihmettele, katsele, kysele, sillä jos olisimme enemmän lasten kaltaisia olisi tämä maailma paljon parempi paikka meillä kaikille. Lasten vilpittömyys ja tapa katsoa maailmaa on osalle aikuisista täysin vieras. Heistä kukaan ei ole moneen vuoteen enää kyseenalaistanut tässä maailmassa yhtään mitään. Sano maailmalle, että sinä et kelpaa näin, sinun on oltava parempi paikka ihmisille. Meidän maailmamme on tällä hetkellä aivan liian julma osalle meistä. Jotkut meistä ovat vain haavoittuvaisempia kuin toiset ja hyvin usein on vielä niin että meidän kuuluisi olla niiden heikkojen puolella sillä he tietävät mitä maailma todella tarvitsee.
Maailmamme tarvitsee niitä heikkoja, tai siis heikkoja vain voittajien ja muiden elämässä pärjäävien kannalta. Maailma kaipaa toista näkökulmaa, sitä näkökulmaa mistä ei puutu värejä ja erilaisia harmaan sävyjä. Meidän maailmamme ei vain voi olla pelkästään mustaa ja valkoista. Toiset meistä kun eivät koskaan ole elämässään olleet mustaa tai valkoista vaan harmaata, likaista ja sekalaista mistä ei oikein saa mitään selvää, että mitä se todella tarkoittaa ja mikä sen todellinen syy on.
Meidän musta valkoiseen maailmaan me tarvitsemme taiteilijoita tai muita jotka tarjoavat meille niitä värejä mitä me olemme jo hukanneet aika päiviä sitten. Meidän maailmastamme katoavat värit aivan liian aikaisin. Meidän jokaisen tulisi pitää elämässämme joku joka antaa maailmamme ne värit, jos meinaamme unohtaa miltä maailma näyttää sen todellisissa väreissä. Sillä meidän maailmamme on kaikista kauneimmillaan kun se on edessämme kaikissa väreissään. Kuvittele hetki maailmaasi, miltä se näyttää. Kuuntele maailmaasi. Kun olet kuunnellut voit avata silmäsi ja ihmetellä niin kuin lapsi ihmettelee. Ihmettele sitä miten vihreä on elämän väri, miten taivas voi sinisimmillään olla niin kaunis että silmiisi koskee. Katso nyt vihreää, vihreä on se väri mistä elämä on saanut alkunsa, jokaisen elävän kasvin vihreä osa on se mikä mahdollistaa auringon energian muuttamisen sokeriksi. Jokainen meistä siis todellisuudessa toimii sokerin voimalla, nauti siis jokaisesta sokerin murusesta, se on puhtainta mitä maailma voi sinulle tarjota.
Katsele siniselle taivaalle ja hetken kuluttua näät, että me emme olekaan tällä pallolla yksin, noiden vihreiden kasvien kanssa. Näet sen että maailma vilisee elämää. Muurahaiset jaloissasi ovat ihmeellisin asia mitä tänään olet nähnyt ja linnut taivaalla esittävät sinulle kaikkein parhaimpia temppujaan. Jokaisella on paikkansa täällä, siksi sinunkin tehtäväsi pallolla on jonkun muun hyvä idea. Sinä et ole täällä syystä. Jokaiselle meistä on paikka, toivon todella että sinäkin voit ymmärtää sen. Älä ylenkatso toisia tai toisten tehtäviä, jokainen meistä on yhtä tärkeä osa tätä suurta maapallolta näyttävää palapeliä.
Sinulle on syysi, joskus joku muu osaa näyttää sen sinulle paremmin, joskus katsomalla toisen silmin löytää aarteen jota ei tiennyt olevan olemassa. Joku toinen osaa kertoa sinulle itseäsikin paremmin että mitä sinun täällä pitäisi tehdä. Anna siis jokaiselle kanssa kulkijallesi mahdollisuus valaista maailmaasi niin että voit oppia heiltä jotain. Oppia heiltä elämäsi tarkoituksen. Kun tiedät mikä on sinun tehtäväsi voit sen jälkeen olla opastamassa toisia.
(1069 sanaa)

Musiikin superviikonloppu 6-8.11.2015

Perjantaina tuli kuten kaikki tiedämme Vain elämään neljännen kauden viimeinen jakso. Uskallan jopa väittää että tämä kausi on ollut kaikista paras, porukan kemiat kohtasivat hyvin ja olen todella tyytyväinen tuohon kokoonpanoon. Iso kiitos siitä!

Lauantaina olin katsomassa yhtä Vain elämää tähteä ja Anttihan on siis yksi suomen suurimpian pop- tähtiä tällä hetkellä. Keikan kohokohtian olivat ehdottomasti illan hitaat, eli ”Yritä ymmärtää” ja ”Tyhjä huone”. Antin olemuksesta näki miten se nautti siitä kun yleisö laulo mukana. Hiki lensi ja ääni lähti, mutta se oli sen arvoista! Tällä viikolla lisää live musaa!

Olen koko menneen viikon ollut enemmän ja vähemmän tulisilla hiilillä tosta menneestä viikonlopusta, toki ikävää kutinaa vatsan pohjassa ei helpottanut se uutisten määrä.
Tästähän ei siis todella voi syyttää kuin Jarea, mokomakin Suomen musiikki maailman isoin stara.
Mutta ensimmäinen puolitoista minuuttia taisi kadota dokkarista, meinasin kyllä olla ilkeiä ihminen ja ottaa dokkarin uudelleen haltuun tällä viikolla.
Niin kuin jotkut olivat sanoneet ei Jaren dikkareille dokkarista löytynyt mitään maata mullistavaa, itse nautin vain siitä että sai kuulla Jaren nauravan, se oli ehdottomasti parasta.
Blokin keikka oli mieletön ja se lavalla olemisen riemu oli käsinkosketeltava. Miten ihmeessä tässä malttais oottaa tammikuuhun asti? Ehkä täytyy vaan tulla tajunneeksi se että siihen ei ole kuin kaksi kuukautta.

Mutta täytynee jatkaa tätä musiikki marrakuuta ja nauttia! Hyvää marraskuuta teille ja käykää ihmiset keikoilla, sitä fiilistä ei saa mistään muualta!

Nano day 8

Tekeekö puku miehen vai mies puvun? No on se ihan kummin vain niin hyvällä puvulla voi tehdä ihmeitä. Hyvällä puvulla saadaan aikaan taikoja. Sillä kun 15 kesäinen pojankoltiainen laittaa puvun päälle saa hän ikää lisää heti ainankin yhden viisi vuotta. Hyvä puku antaa juhlalle kuin juhlalle sen ansaitseman arvon ja hyvä puku elää pitkäänkin. Olemme kuulleet tarinoita jossa mies menee naimisiin samassa puvussa missä pääsi ripille, siinä kohtaa on puvulla on ikää.
Hyvällä puvulla varustetuista miehistä kerrotaan tarinoita ja niiden pääosassa ei ole kauniisti ommeltu puku vaan mies joka kantaa tätä räätälin luomaa luomusta. Sillä silloin olemme asian ytimessä eli miehessä joka kantaa pukua.
Olet kysynyt minulta että olenko minä pukunaisia? Siis, niin että miellyttävätkö pukumiehet silmääni? Kenen ne eivät! Katsot minua kuin hullua, ehkä en aivan ymmärtänyt pointtiasi, mutta kyllä puku miehen tekee, siitä olemme kaikki yhtä mieltä. Niin useat meistä sanovat. Olkaamme siis ylpeitä noista pukua kantavista olennoista jotka kanssamme pallolla kulkevat.
Tiedäthän että tuolla hartia linjalla saadaan aikaan sotia? Mitä ihmettä sinä selität? Kumarrun katsomaan takkiasi lähempää. Heitä se päällesi. Niin teitkin pikkuisen epäilyn saattamana. Nostit tuon kauniin takin hartijoillesi ja käännyit selin minuun. Minulla olisi tässä kohtaa parhaimmat maisemat. En voinut olla koskettamatta tuota kaunista pukua. Katso nyt miten se antaa hartijoillesi muotoa. Et vaivan ymmärtänyt jutun jujua. Jospa me naiset vain todella ymmärrämme pukujen päälle. Jospa vain me todella näemme pukujen kauneuden. Tai ymmärrämme todella sen miten paljon työtä hyvä räätäli on pukujen eteen nähnyt. Miten esimerkiksi takin tekemiseen voi saada kulumaan jopa sata työ tuntia, kyllähän sinäkin työtä arvostat, mutta huomaatko sitä samalla tavalla kuin minä.
Jokainen käsillään tekevä ihminen ymmärtää sen mitä on olla kainaloitaan myöten siinä työssään, on se sitten maalaus tai puvun takki. Itse olen ruvella ja haavoilla jokaisen valmiin työn jälkeen. Sitten kun saan nähdä ilon asiakkaani kasvoilla niin voin todella olla iloinen siitä mitä olen saanut aikaan. Jokaisen siveltimen vedon tai piston tarkoitus tulee silloin esille, jokaisella työvaiheella on siis tehtävänsä! Puku joka peittää hartijoitasi elämäsi suurimmissa juhlissa on ollut sen luojalle joskus kaikkein tärkein.
Puku harteillasi kertoo siis tarinaa. Ja siitä tarinasta ei puutu verta, hikeä ja kyyneleitä. Jokainen luovan työn edustaja purkaa sieluaan tuotoksiinsa ja jokainen meistä haluaa olla osa jotain suurempaa tarinaa. Olla osa tätä maailmaa ja kertoa tarinoita asioiden takaa. Paljastaa salaisuuksia elävästä elämästä. Räätäli kertoo tätä tarinaa ja omaa tarinaansa jokaisen piston kautta, joten vaali pukuasi. Kohtele sitä hyvin. Jaa pukusi kanssa tarinaa, niin sinustakin tulee osa tarinoiden ketjua.
Ole ylpeä puvustasi, joku on tehnyt sen eteen hurjasti töitä, pidä siitä hyvää huolta. Jokaisella meistä on elämässään joku vaatekappale joka edustaa elämää, joku vaate joka edustaa meitä enemmän kuin ne kaikki muut. Sellainen vaate on kuin uniformu joka päällä voi tuntea itsensä maailman herraksi tai sitten se vaate on kuin turvasatama joka kertoo että täällä on hyvä olla, täällä sinä olet turvassa. Anna pukusi kertoa tarinaa, sinä olet sen tarinan pääosassa ei se puku mitä kannat, mutta jokaisella hyvällä näyttelijällä on jotain mikä siitoo hänet rooliin ja monelle se on se vaate. Niiden vaatteiden avulla roolit heräävät henkiin ja silloin tapahtuu se mitä yleisökin odottaa, silloin näyttelijän hahmoista tulee totta. Vaatteiden avulla siis näyttelijä tuo hahmonsa tähän hetkeen ja tähän todellisuuteen. Jokainen meistä tuo siis vaatteillamme itsemme näkyviin osaksi tätä maailmassa kokoajan tapahtuvaa suurta näytelmää jossa jokaisella meistä on hyvin tarkka rooli, jokaisella meistä on paikka missä meidän kuuluukin olla. Meidän jokaisen paikka on tärkeä ja yksikään meistä ei ole täällä ilman jotain tarkoitusta. Vaali siis pukuasi, se tuo sinut tähän maailmaan ja tähän hetkeen.
Kun katselet hetken ympärillesi ymmärrät mitä haluan puvun merkityksellä kertoa. Katso hetki ja ihmettele. Mitä näet? Näetkö sen että kaikelle on juuri sellainen puku kuin kuuluu, jokaisen puku on juuri oikeanlainen. Lintujen puvun kuuluu olla kevyt ja vettä hylkivä, leijonan puvun kuuluu olla savannin kuivuneen heinän värinen, sillä jos leijonan puku olisi jonkun muun värinen, ei se olisi savannin kuningas. Ilman pukua meistä kukaan ei siis ole tunnistettava osa tätä todellisuutta. Ilman pukua emme ole täällä. Ja se miksi pukusi on tärkeä ja juuri tuollainen kertoo vain siitä että kukaan ei tahdo että olisimme täsmälleen samanlaisia, kukaan ei tässä maailmassa halua näyttää täsmälleen samalta kuin sinä, joten kanna pukuasi ylpeydellä. Se on tehty juuri sinua varten ja se on täydellinen vain sinun päälläsi.
Toivon sinun ymmärtävän että puku ylläsi on hienointa mitä sinulla voisi olla. Se on tehty sinulle ja sinua varten. Mutta miksi minä ja tuhannet muut naiset jäämme katselemaan tuota pukuihin sonnustautunutta sakkia? Mikä siinä puvussa on mikä sytyttää meissä jotain alkukantaista. Olen ajatellut sen johtuvan siitä että puku tuo miehessä kaikkein parhaimmat puolet esille. Ja näistähän jokainen katselija on täysin erimieltä, antakaamme se lupaus toisillemme että saamme olla erimieltä. Se on rikkaus.
Sisaret, antakaa siis jokaisen puvun kantajan olla parasta mitä tässä maailmassa voi olla. Antakaa puvun kantajille mahdollisuus. Sillä jokaisen puvun alla on tarina ja se tarina on täysin lukemisen ja tutustumisen arvoinen, saatat huomaamattasi löytää jotain sellaista mistä et osannut edes unelmoida. Jokaisen puvun alla on tarina johon kannattaa tutustua, jokaisen meidän tarina on kertomisen arvoinen. Jokainen meistä haluaa sitä että tarinamme tulee kuulluksi, se on ihmisen perus tahto. Me haluamme että toiset tietävät meidän olemassa olomme ja sen miksi me olemme täällä. Olkoon siis jokaisen puvun kantajalla tehtävä, ja sinä voit pitää huolen siitä että tuo tehtävä tulee täytetyksi. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme, eikä meidän ole hyvä olla yksin, niinhän Luojammekin on sanonut, että ei ihmisen ole hyvä olla yksin.
Yksin me emme tässä maailmassa pärjää. Älä siis anna ihmisten ympärilläsi kadota tai kulkeutua liian kauas, on jokaisen meidän kannettava osuutemme tästä asiasta, on jokaisen meistä oltava osa tätä. Ei meidän kannata siis kantaa kaunaa ja antaa vanhojen asioiden vaivata sitä mitä meillä on. Meillä on kuitenkin maailman ihmeellisin paikka missä olla. Meidän maailmamme on kauniimpia asioita mistä me tulemme koskaan mitään ymmärtämään. On jopa meidän velvollisuutemme ottaa ajasta täällä kaikki mahdollinen irti ja nauttia siitä mitä meillä on ja mitä maailma meille tarjoaa. Meidän maailmamme on kuitenkin kaikessa kauneudessaan, juuri se paikka mihin meidät on luotu. Se on se paikka missä meidän kuuluukin olla, missä jokaiselle meistä on joku paikka ja jokaiselle meistä on olemassa tarkoitus.
Kantakaamme siis pukuamme ylpeänä, sillä on suuri tehtävä.
(1022 sanaa tänään)

Nano day 7

Heräsin auringonpaisteeseen, en oikein ollut varma että missä olin. Huoneessa joka oli vieras oli kaikki siellä missä pitikin, vain eiliset vaatteet lojuivat pitkin lattioita. Etsin silmiini jotain tuttua. Missä ihmeessä mä oon. Ovi aukkoon oli eksynyt joku viehättävän näköinen olento. ”Huomenta unikeko, tiedätsä mitä kello on?” Ranteessani oleva ajan näytin näytti melkein kahta iltapäivällä. ”Mitä ihmettä tapahtui eilen?” ”Et sä todella muista?”, rypistit hyvin hurmaavasti kulmiasi. Istahdit suuren vuoteen reunalle. ”Miklu mihin sun pää jäi?”
Se onkin hyvä kysymys, sillä mulla ei oo mitään käsitystä mitä viimeisen viikon aikana on tapahtunut. Mihin tää viikko on mennyt? Missä ihmeessä mä oon ollut koko viikon? Näitä ajatuksia pallottelin kuin seisoin peilin edessä. ”Tää ei sit todellakaan tarkoita yhtään mitään, tajuuthan sä sen?” ”Juu juu. Sain vaan aikas komeen sulan mun hattuuni.” Jäin katsomaan sinuun kommenttisi jälkeen. Astuin lähemmäs. ”Onkos niitä sulkia enemmänkin siinä hatussa?” Kysyin. ”On, niitä on just sen verran kun mä haluun. Miten se sua liikuttaa?” Katselit ilkikurinen ilme kasvoillasi. ”Tiedäthän sä, että tän komeempaa sulkaa et saa.” ”Niin vissiiin, eikös sulla pitänyt olla kiire?” Potkit minut kylmästi ulos kämpästäsi jossain päin Helsinkiä.
Puhelin soi. ”Miklu. Mitä äijä, missä nähdään tänään? Osaatko muuten sanoo mitä oon duunannut tän koko viikon? Ai töissä vai. Ok. Keikkaa on siis ollut. Kiitti bro. Ollaan linjoilla.” Edellinen muistikuvani on jostain klubilta viime sunnnuntailta. Puhelimen näyttö näytti että nytkin olisi sunnuntai. Päätin mennä katsomaan on kämpillä ketään paikalla.
Oven avasi veljeni. ”Mitä kuuluu velipoika?” ”Mitäs tässä, missä sä oot huidellut tän viikon?” ”Älä kysy noin vaikeita.” Katselin puhelintani jospa siellä olisi vihjeitä, olihan siellä. Valokuvia oli Linnanmäen valokarnevaaleilta ja Onnelasta. Muuten sosiaalinen media osasi kertoa että mulla oli ollut keikkaa myös Espoossa. ”Nyt tää rupee selkeentymään, pitää mennä kysyyn tuolta duunista, mitä siellä osataan sanoo.
Matkalla toimistolle vastaani käveli mimmi, olisin voinut vannoa että sen naama on tuttu jostain. ”Hei Miklu, et sitten soittanut?” ”Olinko luvannut soittaa?” ”Olit.” ”Millon me ollaan tavattu?” ”Miehet, siis perjantaina. Cirkuksessa JVG:en keikka jatkoilla.” ”Okei, nyt rupee palautumaan. Mä tarjoon joskus lounaan kiitokseksi.” ”Saattaa jäädä vaan unelmaksi.” Jäin katselemaan mimmin menoa ja mietin että täytynee kysyä Galikselta tietääkö se missä oon ollut perjantaina.
”Mitä kuoma? Miten menee?” ”Mites tässä, yritän kuumeisesti kasailla mennyttä viikkoa. Osaatko Ville sanoo mihin lähdin perjantaina tein keikan jälkeen jatkoille?” ”Nyt sä oot jätkä kusessa, sähän olit sen yhen kissan kanssa yötä, ootas tuolla Presidentissä.” ”Huhhu, kukakohan sen on maksanut”, mutisin. ”Varmaan sä. Mikä on sun viimeisin muistikuva?” ”Se on tältä aamulta, mä olin sen mimmin kotona. Siis tossa meren rannassa, oiskohan se ollut Kaisaniemee. Sen mä muistan, muuten on aikas mustaa. ” ”Pitäiskö sun mennä kysyy silt mimmiltä että millä ilveellä sen mukaan lähdit eilen, jos se siis on ollut eilen.” Ville katsoi minua jotenkin huolissaan. ”Sä et yleensä oo huolimaton.” ”Niin mutta täytyyhän kaikkien se vissiin kokea. Mutta kiitti, mun pitää mennä soittaa sen viimeisimmän seuralaisen ovikelloa. Jos löydän oikeeseen taloon ees.” ”Kyllä se sun viime viikko jostain löytyy.” Ville lohdutti.
Kaisaniemessä haahuili edes takaisin, löysin lopulta talon mitä etsin. Yritin kaivaa mielestäni mimmin sukunimeä, jostain se tuli. Soitin ovisummeria ja siellä vastasi joku. ”Olinko mä viime yönä täällä? Miklu kysyy. Semmoinen kaunis vaaleavierikkö potkasi mut ulos tänä aamuna.” Ovisummeri soi avaamisen merkiksi ja minä nousin hissiin. Hissi pysähtyi ja oven takana seisoi tuttu naama tältä aamulta. ”Olin säikähtää että olen kuvitellut koko tän aamun kun tuntuu että oisin herännyt jostain unesta. Sä ainankin näytät tutulta.” ”Tuu, sisään. Mun täytyy kertoo sulle jotain.”
(570 sanaa 6.11) Sisällä istuimme pöydän ääreen. ”Juotko kahvia?” ”Juon, kiitos” Kahvipannu porisi ja katselin merelle. ”Sulla on kyllä mielettömät maisemat täältä ylhäältä.” ”Joo niin on. Mutta et tullut tänne katselemaan maisemia.” Äänesi oli vakava. ”Joo en, mulla on hyvin vähän muistikuvia viime viikosta, niin päätin aloittaa täältä, kun sun kanssa oon viimeisimmäksi ollut puheissa.” ”No jos haluut sen niin sanoa. Me ollaan oikeestaan tavattu tällä viikolla useammankin kerran. Ekan kerran maanantaina, sun omalla keikalla, tossa kolmannella linjalla. ” ”Maanantaina, ok, en muista ees olleeni soittamassa siellä.” Mietin hetken. ”Eikun en ollut siellä keikalla oikeestaan vaan soittamassa mun yhelle frendille, joka on duunissa siellä. Siksi mä oon ollut siellä, mutta miks sä oot ollut siellä?” ” Sun takia, mä olin siellä. Me ollaan Miklu tunnettu oikeesti tosi pitkään, eikö sulle mun sukunimi kertonut yhtään mitään?” Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. ”Oot sä Suski? Siis Valtaoja?” ”Olen, mutta en Valtaoja enää vaan Sundell, tai siis olin Sundell vielä kuukaus sitten, mutta ei sillä oo merkitystä.” Katselin sinua hämmästyneenä. ”Miks nyt? Miks sä tuut mun elämääni nytten? Näitten kaikkien vuosien jälkeen?” ”Mä en osaa Miklu vastat tohon. Mä vaan satuin sun kassa samaan paikkaan kahville viikko sitten ja sen jälkeen kaivoin sun puhelin numeron jostain ja me ollaan siis ekan kerran oltu täällä mun luona jo keskiviikkona.” En tosissaan yleensä olen näin huolimaton. Katselin Suskia, se ainankin vaikutti ihan rehellisestä tyypiltä. ”Missäköhän mä oon ollut viime viikolla?”, mutisin äänen. ”Miklu me ollaan oltu tää viikko aika tiiviisti yhdessä, mutta ehkä meidän pitää mennä vaan eteenpäin. Ainankin sun pitää. Sulla taitaa olla töitäkin tänään. ” Selailin puhelintani, ja sitten tajusin. ”Ootsä huumannut vai miks nää asiat tulee tämmöi pätkittäin?” ”Älä hikeenny. En oo tehnyt sulle mitään. Sä oot vaan nukkunut ihan sikana. Oot valvonut just sen verran että oot saanu keikat tehtyä sit oot vaan nukkunut. Mä oon oikeesti vähän huolissani susta.” Katsoin sinuun. ”Mitä mulle on tapahtunut?” ”Lähetään, mä tiiän jonkun joka osaa vastata tohon. Tuu nyt.” Metroon mennessämme kysyin, että ”Mihin me mennään?” ”Mulla on yks tuttu joka vois auttaa sua, sun täytyy nyt vaan luottaa muhun.” Tämän kerran päätin luottaa tähän likkaan kenet olin tuntenut hyvin joskus 15 vuotta sitten.
”Oltiinko me jo Malmilla samaan aikaan koulussa?” ”Joo oltiin, mä tulin teidän luokalle silloin kolmannen syksyllä.” ”Missä sä oot käynyt koulut Malmin jälkeen?” ”Oon ollut Metropolialla, musta pitäis tulla ravintola päälikkö.” ”No sehän kuulostaa hyvältä.” ”Musiikki on vissiin se millä sä elätät ittes?” ”Joo, tällä hetkellä. Tulevaisuuestahan kukaan ei tiiä mitään. Mutta niin kauan taotaan kun rauta on kuumaa.” Vajosit ajatuksiisi, katselin maisemia ja unohdin kokonaan sen että olin aamulla ollut täysin paniikissa siitä että mitä menneellä viikolla on tapahtunut, mutta Suskin seura tuntui hyvältä. Tuntui siltä että olisin saanut takaisin jotain mikä oli ollut kadoksissa. Suski painoi nappia ja jäimme seuraavalla pysäkillä pois. Jossain kohtaa tajusin että olimme Malmilla. ”Mitä me täällä tehdään?” ”Sun täytyy tavata yks tyyppi.”
Kuljimme katuja jotka olivat mulle todella tuttuja reilun kahdenkymmenen vuoden takaa. Saatoin melkein jopa kuulla äidin äänen. Menimme sinne missä aikoinaan on ollut ala ja ylä-asteet. Johdatit meidät suoraan pihan poikki, kiviseen rakennukseen jossa oli joskus ollut ruokasali. Koputit oveen ja sisältä paljastui minulle tuttuakin tutumpi henkilö. ”Milläs konstilla sä tän meidän staran tänne Suski sait?” ”Sitä piti vähän houkutella.” Katselin sananvaihtoanne hyvin kummissani. ”Mitä mä ihan oikeesti teen täällä?” ”Mä voin kertoo sulle missä sä oot liidellyt tän koko viikon.” ”Miten?” ”Hypnoosin avulla.” ”Mä en sellaiseen huuhaahan lähde.” Käännyin jo kohti ovea, kun Suski otti minua kädestä. ”Älä Miklu mee, Jouni haluu oikeesti vilpittömästi auttaa sua. Sun äitiskin luotti Jouniin.” ”Älä puhu mun äidistä!” ”Tulehan poikaseni niin katsotaan mitä löytyy.” Menin pitkälleni sohvalle. Jouni aloitti hypnoosin. Ja jossain vaiheessa silmäni eivät enää pysyneet auki vaan nukahdin.
Heräsin sohvalla ja tajusin että kellon on oltava jo melko paljon kuin oli niin hämärää. ”Mitä kello on?” ”Se tulee kohta viis.” ”Huhhu, toivottavasti tää oli tän ajan arvoista. Mitä sä löysit?” ”Joo, sain käytettyä kyllä kaiken ajan. Joo, kyllä mä löysin vaikka ja mitä. Tää ei sitten oo mikään ihan pikkujuttu.” Jouni sanoa vakavana. ”Joo, mikään mun elämässäni ei oo ihan mennyt semmoi miten on suunniteltu.” ”Tiedätkö sä Mikael missä sun äitis on?” Taas palattiin mutsiin. ”Joo, luulen että tiiän.” Katsoin tyhjää salia ja mietin missä oon nähnyt mutsin viimeksi. Oliko se viikko sitten, vai kauemmin sitten? ”Äitin pitäis olla jossain kotonaan, siis varmaan Vantaalla, siellä mä oon mutsin viimeksi nähnyt.” Jouni kuunteli tarinaani ja jossain vaiheessa pyöritti päätään. ”Kuules poikaseni, musta tuntuu että meidän täytyy lähteä omin silmin katsomaan missä äitis on, tää on niitä juttuja joita ei kerrota ilman todisteita.” Jouni kuulosti haudanvakavalta. ”Sitten ei auta kun varmaan mennä istumaan bussiin.” Sanoi Suski. ”Mulla on auto, mennään sillä niin päästään tän päivän aikana pois sieltä.” Jouni sanoi. Jounin auto oli pihan perällä, siellä missä opettajien autot olivat aikoinaan.
Ajoimme hiljaisuuden vallitessa. Kunnes päätin että se on rikottava. ”Mistä sä Suski Jounin tiiät?” Suski katsoi minuun ja sitten minulla välähti. ”Onko Jouni sun faijas?” ”Sinä sen sanoit en minä.” Tää menee vaan kokoajan hurjemmaksi. Tiesin sen että Jouni oli joskus ikuisuus sitten leikkinyt mulle faija puolta, mutta olen mutsin puheista ymmärtänyt että mitään vakavaa niiden välillä ei oo koskaan ollut. Jouni asui jonkun aikaa lapsuudessa meidän naapurissa, siitä mä sen kaikista parhaiten muistan. Jouni katsoi peilin kautta minuun. ”Mun olis ehkä pitänyt selittää sulle jo aika päivää sitten, että Suski on mun tytär.” ”No kai se on että parempi myöhään kun ei milloinkaan.” Mumisin. Pysähdyimme hetken päästä rivitalon pihaan. Olin joskus haaveillut että voisin maksaa mutsille kunnon asunnon jostain lähempää Helsinkiä, mutta mutsi sanoi viihtyvänsä täällä, joten kunnioitin hänen tahtoaan. Menimme mutsin ovelle. Soitin ovikelloa, mitään ei kuulunut. Sitten rupesin kaivamaan avaimia taskustani, kun Jouni yllätti mut taas ja avasi oven avaimellaan. Katsoin Jounia avonaisen yllättyneenä. ”Onkohan sulla jotain muutakin mitä sun pitäis kertoa mulle? Ja oisko parempi että kertoisit sen tässä pihalla niin mitään ei säry.” ”Älä, Miklu hikeenny. Mä kunnioitan äitisi toivetta, siksi en kertonut että me ollaan tapailtu tämä syksy.” ”Mä en taho kuulla enempää.” Painelin sisään. Keittiössä paloi valot, mutta ketään ei näkynyt. Mulle tuli jotenkin tosi aavemainen fiilis kun kävelin sisään asuntoon. ”Mutsi?! Poikasi on täällä?!”, huutelin. Kiipesin portaat yläkertaan. Avasin oven ja seuraavaksi muistan avanneeni silmät sairaalasta.
Suski istui vierelläni. ”Mitä mä täällä teen?” ”Ei mitään hätää, sun äitis on ihan kunnossa, sillä ei loppujen lopuks ollut mitään muuta kuin veren hukkaa, ja sen takia se oli pyörtynyt kylppäriin.” ”Miks mä oon täällä?” Kysyin. ”No se onkin kummallista. Jouni soitti poliisit heti kun me tultiin sisään ja kerto niille että teillä olis tapahtunut henkirikos, vaikka mähän voin todistaa oikeudessa missä sä olit viime yönä. ” Päässäni humisi. ”Sä et Miklu tehnyt sitä, kyllä mä sua sen verran tunnen, että ei susta ois tappajaksi. Etkä sä todella halua satuttaa äitiäs, vaikka se ei oo ollut mikään maailman paras kasvattaja ja esimerkki.” Katselin Suskia ja mietin mitä se tietää mun lapsuudestani ja kaikista huoltajuus kiistoista ja muista. ”Miten sä voit väittää jotain tollasta, jos me ollaan tunnettu kunnolla viikko.” ”Miklu, heräisit jo. Me ollaan oikeesti tunnettu 15 vuotta. En mä oo koskaan jättänyt sua täysin yksin, mä oon ollut aina osa sun elämää. Joskus oon pitänyt vaan välimatkaan kun sulla on tapana työntää sulle tärkeet tyypit pois sun elämästä. ” ”Mitä ihmettä sä selität?” ”Jospa mä näytän sulle. ” Suski kaivoi laukkuaan ja nosti syliini suurikokoisen kirjan. Pian tajusin sen valokuva- albumiksi. ”Mitä tää on?” ”Avaa se niin, näät ihan itse.”
Avasin albumin ja löysin ensimmäiseltä sivulta itseni noin kolmen vanhana. Olin nähnyt samanlaisia kuvia mutsin luona. Selaisin albumia ja löysin puolen välin paikkeilta kuvan joka oli otettu ala-asteella. Suski istui vieressäni penkillä siinä läheisessä leikkipuistossa. Seuraavalla aukeemalla oli kuvia mun rippijuhlistani. Suski istui sielläkin kahvipyödässä hyvin ujon näköisenä. Jounikin oli siinä kuvassa, se istui tyttärensä vieressä käsi suojelevasti Suskin olalla. ”Oliko meillä joskus nuorempana jotain juttua? Faijas ilme tässä kertoo kyllä jotain ihan muuta.” ”Ei, vaikka ois varmaan voinutkin. Sä oot ollut mulle kuin veli Miklu, en koskaan ois voinut satuttaa sua.” Suskin ääni tärisi. Käänsin sivua, siinä oli kuva hautausmaalta. ”Toi on sun äitis eikö niin?” ”Juu, ja sun tätis.” ”Ollaanko me sukua?” ”Ollaan, serkkuja, varmaan oikeestaan niin kuin kahden avioliiton kautta, kun Mirjam ei ollut sun biologinen täti. Sä varmaan tiesit että äitilläs ei oo yhtään täysin biologista sisarusta.” ”Joo, on siitä varmaan joskus ollut puhe.” Katselin kuvia haudalta. Ja mietin että oma äitinikin voisi olla tuossa tilanteessa. Kyyneleet tipahtelivat albumille. ”Mikä sulle tuli?” ”Mä en taho että mitään pahaa tapahtuu mun äidilleni.” ”Ei tietenkään tapahdu mitään, sun äitis on hyvissä käsissä.” Suski halasi mua pitkään. Jossain kohtaa väsymys voitti ja nukahdin.
Aamulla lääkäri tuli katsomaan mua. ”Huomenta. Mun täytyy kertoa jotain sun äidistäs. Äitisi on eilen saanut lisäverta ja on paranemassa, tosin meille ilmeni eilen että äitisi muistaa siitä tilanteesta miksi hän on tuossa kunnossa hyvin vähän. Äidilläsi saattaa olla siis stressin aiheuttama muistikatko. Me odotamme tarkempia tuloksia ja kerromme sinulle sitten kuin tiedämme enemmän.” ”Saanko minä mennä katsomaan äitiä?” ”Jospa odottaisimme vielä tulosten saantiin saakka, voi meinaan olla että äitisi ei muista sinua.” Kuunetelin lääkärin sanoja ihmeessäni. Kuka haluaa tehdä tätä viattomalle ihmiselle? Sen tiesin että mulla oli vihamiehiä työni puolesta, mutta se että joku haluaa kostaa sen äidilleni sai minut voimaan pahoin. Suski tuli myöhemmin katsomaan mua. ”Sä pääset Miklu pian pois sairaalasta.” ”Mun äitini voi jäädä muistamattomaksi, niin että se ei edes tunnista mua.” ”Anna Miklu lääkäreiden huolehtia asioista, nyt sun on keskityttävä toipumiseen.” ”Mä en Suski tiiä kuinka mä selviin jos äitille tapahtuu jotain. Mä en tiiä mihin mä meen. ” ”Älä huoli, mä pidän susta huolen.” Suski kuiskasi korvaani.
Äidin sairaalassa olo ei oikeastaan loppunut enää koskaan. Veren puute aivoissa on jättänyt äidin täysin muiden hoidettavaksi. Äiti sai kyllä muistinsa takaisin ja me vietimme elämäni parhaimman kesän yhdessä mökillä luonnon keskellä. Itsenäisyyspäivän aikoihin saatoimme äidin paremmille poluille. Äidin lähtö jätti minuun aukon jonka paikkaamisen eteen taistelen edelleen joka päivä. Suski auttoi mua aina ja tuki mua aina ja sen avulla mä selvisin elämäni pimeimmästä vuodesta. Nyt kaikki on jo vähän paremmin. Olen taas tehnyt musiikkia ja saan olla ylpeä siitä että olen tullut takaisin bisnekseen. Onneksi Suski ja frendini ovat olleet mun tukenani, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt äidin kuoltua. Äiti tulisi aina olemaan osa matkaani, mutta nyt äiti saa katsella minun matkaani tuolta ylhäältä.

Yhteesä 6-7.11 sanoja tuli 2273.

Nano day 5 ”Rajoja rikkova rakkaus”

Rajoja rikkovaa rakkautta
Minä ajattelin pitää lepo päivän. ”Ja millähän ihmeen oikeudella”, kysyit. Ihan omankäden oikeudella, vastasin. ”Mitä se on?”, kysyit. Se on sitä että saan itse päättää mitä teen ja millon, olen siis itseni herra. Tuhisit vierelläni jotain mitä en aivan ymmärtänyt. Tiesin että vihaisit ajatustani yli kaiken, siksi harkitsin sen sanomista pitkään. Oletko koskaan ajatellut että me voisimme olla jotain enemmän? Käänsit katseesi minuun ja saatoin tuntea sydämesi hakkaavan. ”Mitä sä tolla tarkoitat?” Niin että olisimme jotain muutakin kuin vain kohtalon toverit tai sielun sisaret, jos meidät olisi tuotu ja luotu tähän maailmaan jotain muuta tehtävää varten. ”Nyt en aivan käsitä.” Huomasin että et saanut kiinni ajatuksestani. Tiedäthän sinä että minä pidän sinusta ja tietääkseni sinäkin pidät minusta. Tuhahdit vastaukseksi. Ajattelin sen tarkoittavan kyllä. Niin että miksi meidän täytyisi esittää että emme ole enemmän kuin annamme muun maailman ymmärtää. ”Mikä on pyrkimyksesi?”, kysyit. Maailmalle on näytettävä että se miten me elämme ja olemme ei muuta sitä mitenkään. Se että sinä ja minä rakastamme toisiamme ei ole keneltäkään muulta pois. ”Tiedäthä sä että meidän maailma ei oo valmis tohon?” Tiesinhän minä, en vain suostunut myöntämään sitä sinulle. Jos meidän aikamme tulisi joskus niin silloin voisi olla jo liian myöhäistä. Minä haluan kertoa koko maailmalle että sinä olet se ihminen kenen kanssa haluan viettää elämäni. ”Minä ymmärrän sen, mutta mites sun vanhempas?”, katsoit minua silmiin ja puristit käsiäni, melkein niin tiukasti että se koski. Mun vanhemmilla tai kenelläkään muulla ei ollut mitään merkitystä, miksi niillä edes pitäisi olla, mehän olemme molemmat aikuisia ihmisiä, mitä niillä on tähän yhtään mitään sanottavaa. Mutta tiesin että oli niillä sanottavaa ja varsinkin isällä.
Isä ei koskaan oikeastaan ole käsittänyt tätä juttua tai melkeimpä mitään muutakaan 2000-luvun maailmasta. Välillä musta tuntuu että se elää jossain 1800-luvulla kaikkine ajatuksineen. Joskus olen leikkisästi ajatellut että olisin virunut jossain hoitolaitoksessa koko ikäni jos emme eläisi 2000-lukua. Sillä minähän olen heikko ja väärän lainen tähän maailmaan. Harvalle ihmiselle minä kelpasin ja harvalle olin edes ihminen vaikka todella elämme jo 2000-lukua. Maailma on muuttunut niin paljon että minunkaltaisteni pitäisi olla jo hyvin tiivis osa tätä maailmaa, mutta välillä minä en edelleenkään tiedä kuuluisiko minun todella olla täällä. Olen joutunut etsimään omaa paikkaani hyvin kauan. En olisi koskaan uskonut löytäväni paikkaa sellaisten ihmisten joukosta kuin sinä olet.
Se miten me tapasimme ei ole missään tapauksessa mitään prinsessasatu materiaali, me nimittäin tapasimme koulussani. Sinä olit tulossa oppimaan uuden taidon, minä taas olin luomassa kontakteja siihen toiseen maailmaan mitä sinä edustat.
Ovi sulkeutui. Istuin edelleen sohvalla ja mietin, mietin kuumeisesti. Tulit viereeni ja olin säikähtää pahan päiväisesti. Ei saa tulla noin hiljaa. ”Anteeksi rakas, mutta en malttanut häiritä ajatus työtäsi.” Sanoit. Katselin ikkunasta ja mietin. Miksi tämän täytyy olla näin vaikeaa. Kuules mitä sanoisit siitä että menisimme tapaamaan vanhempiani, musta olisi tärkeää että ne tapaisivat sut ennen kuin me otetaan se seuraava askel. Katsoit minuun. ”Tietenkin, jos sinä niin haluat.” Niimpä minä soitin äidilleni puhelun ja sovimme menemämme huomenna illalliselle minun lapsuuden kotiini.
Sinä ajoit sillä pidät siitä enemmän, lisäksi minulla on omat rajoitukseni miksi en voi oikeastaan ajaa kuin hyvin rauhallisilla tie osuuksilla jos sittenkään. Parkkeerasit automme pihaan. Huomasin sinua jännittävän. Ei hätää kerroin sinulle. ”Ei olekaan, en vain oikein tiedä miten suhtautua. Miten teillä ollaan?”, kysyit hermostuksissasi. Ihan normaalisti, samalla tavalla kuin minunkin kanssani. Ovi kello hälyytti ja äitini tuli avaamaan. Sinä osasit olla kiinnittämättä huomiota siihen että ovikellosta ei oikeastaan kuulunut mitään ääntä. Äiti halasi ensin minua ja sitten sinua ja toivotti meidät sisään. Ompas hienoa nähdä sinut viimein, meidän Linda on kertonut susta paljon. ”Niin minäkin olen kuullut teistä ja ole iloinen että suostuitte ottamaan meidät vastaan”, vastasin äidilleni. Mennään ruokasaliin, äiti sanoi. Täällä tuoksuu äiti hyvältä. Hauska kuulla kultaseni. Huomasin sinun katsovat meitä. ”Mistä tämä huumorintaju tulee?” Se on meidän verissämme vastasin sinulle. Istuimme pöytään. Isä ei ollut huomaavinaan ja äiti joutui sievästi vihjaisemaan että isän tulisi ottaa vieraat vastaan niin kuin talon isäntä ottaa. ”No tervettuloa sitten.” Isä sanoi oikein käsipäivää. Tässä kohtaa sinun kasvoiltasi katosi väri. Älä huoli, isä on ihan okei. ”Olisit voinut kertoa vähän aiemmin, niin en olisi jännittänyt ihan näin paljon.” En halunnut huolestuttaa, saattaisit sanoa jotain tyhmää. ”Hauska juttu Linda.” Päivällinen sujui hyvin. Jäisittekö yöksi kultaseni, olisi mukavaa tutustua tulevaan puoliso kokelaaseen? Äiti kysyi. Minulle se sopii, mikäli Marika se sopii sinullekkin, katsoin sinuun ennen kuin vastasit. ”Kyllä se kuulostaa oikein hyvältä.” Laitan teille pedin valmiiksi yläkertaan äiti sanoi. Kiitos äiti.
Me kiipesimme äidin perässä yläkertaan. ”Meidän täytyy ehkä hiukan puhua tästä kahden.” Sanoit minulle kun kiipesimme portaita. Se sopii minulle oikein hyvin. Tiedän että olen jättänyt kertomatta sinulle muutaman olennaisen asian. Menimme minun entiseen makuuhuoneeseeni ja huomasin sinun jäävän katselemaan seiniä. Istuin sänkyni reunalle. Puhutaan, mitä sinä haluaisit kuulla? ”Miksi olet antanut minun ymmärtää että isälläsi saattaisi olla jotain minua vastaan?”, kysyit. No, isä ei ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä miten äiti valitsi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista juuri hänet, sillä äidin vanhemmat vihasivat isää. ”Miksi vanhempasi vihasivat isääsi?” Koska isä oli erilaisesta perheestä, koska sinä aikana oletettiin hyvin usein että miehen kuuluu elättää perhe ja kaikkea muuta sellaista. Äidin isä ei vain halunnut että äiti joutuisi olemaan kaikki päivät yksin vain sen takia että hänen erilainen. Mutta äiti rakastui isään ja halusi että äiti saisi elämässään tehdä ihan kaikkea sitä mitä kaikki muutkin. Katselit minua ja huokaisit. ”Olisit sinä voinut kertoa että isäsi on samanlainen kuin minä. Olisin voinut olla jännittämättä.” Hymyilit minulle vaikka suusi asento kertoi että et ollut aivan iloinen tästä asiasta. Anteeksi, minun olisi pitänyt kertoa, mutta miten, kun minun oli joskus nuorempana hyvin vaikeaa kertoa kenellekään muullekkaan että minun isäni ei ole samanlainen kuin minä. ”Ehkä meidän todella täytyy näyttää maailmalle, että millään muulla kuin toisen välittämisellä on vain painoa tässä maailmassa.” Sydämeni suli. Sinä et todella tiedäkkään miten iso juttu tämä on, ei vain minulle vaan kaikille jotka ovat erilaisia kuin valtaosa muista. Kiitos rakas.
Meidät vihittiin seuraavana kesänä. Ei vain ensimmäisten naisparien joukossa vaan myös niin että toinen puolisoista oli kuuro. Meidän häissämme viitottiin kaikki virret ja papin apuna alttarilla seisoi tulkki, vaikka pappi olisi itsekin halunnut viittoa ja häntä harmitti että hän ei osaa kuin alkeet. Me olimme esimerkki siitä että vain rajoja rikkomalla voidaan saada aikaan jotain suurta.
(1024)
Saa olla ylpee, kun taas meni tuhat sanaa rikki!! Ensimmäinen novelli missä oli hyvin selkeä juoni.

Nano day 4

Oli hymysi morfiinia mun valtimoon, tai niin olin kuvitellut ennen kuin opin tuntemaan sinut paremmin. Et ollutkaan niin hyvää seuraa kuin olisin halunnut, et oikeastaan ollutkaan mitään mitä olisin halunnut. Sinun kipua lieventävä vaikutus ei kestänyt kuin hetken. Olisin halunnut että meidän juttumme olisi voinut kestää kauemminkin, mutta Sinä olit ampunut Minut jo alas pilven reunalta. Sinä olet se ainut kelle olen valmis näyttämään itseni ilman panssareita tai piikkejä, Sinulle olisin valmis antamaan aivan kaiken, ihan mitä vain. Kaiken Sinulle voisin antaa.
Sinulle minä annoinkin kaiken. Annoin Sinulle kaiken minkä saatoin saada irti, mutta Sinä et huolinut mitään, mikään mitä tarjosin ei kelvannut. Tarjosin Sinulle paikkaa parhaiden joukossa, paikkaa eliitti sakissa, paikkaa taivasten valtakunnassa ja paikkaa vierelläni maailman loppuun asti. Kaikkeni annoin, mutta en saanut Sinulta muuta kuin särkyneen sydämen ja kovaksi keitetyn sielun. Sillä Sinä teit Minusta sen millaisena kaikki muut Minut tässä todellisuudessa tuntevat.
Sillä Minut tunnetaan tässä hetkessä siitä että jälkeeni jää vain tyhjiä kuoria, jokainen liian kauan seurassani kulkenut tietää että en saa aikaan kuin sen millaisena maailmaa kukaan ei halua tuntea. Kukaan ei todellisuudessa halua nähdä maailmaa Minun silmin, kukaan ei todellakaan halua katsella maailman tuhoa tältä puolelta, kukaan ei halua. Joten ole hyvä ja pysy kaukana, sillä en vastaa seurauksista. Sillä kaikki mitä täällä tapahtuu jää näiden seinien sisään, eikä kukaan muu tule koskaan ymmärtämään millaisia kauhuja olet nähnyt, kukaan ei ymmärrä että maailmassa voisi todella olla jotain näin kieroutunutta.
Sillä tämä todellisuus minkä Minä tunnen on täynnä vääryyttä ja silmiin pistävää kauhua, jokainen täällä kulunut sekunti tuntuu vuodelta ja jokainen päivä kymmeneltä vuodelta. Täällä aika menettää merkityksensä, sillä aika ei korjaa mitään, aika ei auta mitään. Aika ei voi tehdä tekoja tekemättömiksi, kukaan ei saa niin paljon aikaa tässä maailmassa että todella voisi hyvittää kaikki pahat tekonsa, kukaan meistä ei saa tarpeaksi aikaa, kenenkään meidän aika ei riitä. Sillä aika ei tunne armoa, aika ei ole kenenkään puolella, aika vain seuraa vierellämme ja juoksee karkuun jos yritämme tarttua siihen. Sillä me ihmiset tartumme siihen aikaa. Tartumme siihen lujasti, kaksin käsin ja puristamme rystyset valkoisina, sillä aika merkitsee meille hyvin paljon, aika antaa meille mahdollisuuden toteuttaa kaiken haluamamme tässä maailmassa, aika siis on oikeasti se voima minkä avulla kaikki on mahdollista.
Aikaa me emme voi muuttaa, mutta ajan merkitykseen me voimme ja sitä meidän on muutettava, vain niin me saamme siitä kiinni. Meille aika on työkalu jonka avulla saamme asiamme järjestymään. Jokainen hetki ilman viisareiden painostavaa raksutusta on meille taivas. Jokainen hetki ilman tikittävää ääntä on meille lepo hetki tässä hyvin hetkisessä maailmassa. Meidän aikamme täällä on rajallinen, meidän tulisi siis käyttää aikamme viisaasti ja vaalia sitä, sillä ajastamme täällähän meidät todella muistetaan. Vain sillä miten aikamme täällä järjestämme on enemmän merkitystä kuin sillä kuinka paljon meillä oikeastaan edes on aikaa. Aika menettää merkityksensä silloin kuin olemme sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat meille jotain suurta. Vaalikaamme näitä ihmisiä.
Mitä kello kädessämme oikeastaan symbolisoi? Mitä se siinä tekee, mihin se ohjaa meitä? Mitä se yrittää meille kertoa? Kello ranteessamme orjuuttaa meidät, kuulit aivan oikein, se orjuuttaa, sillä meidän yhteiskunnassamme ja ajassamme on oltava aina jossain. Muistathan ne lapsuuden kesät mitkä tuntuivat siltä kuin ne eivät loppuisi koskaan. Se johtuu siitä että silloin kellolla ei ollut valtaa meihin. Kellon valta meissä on opetettu meihin, se hakataan meihin jo hyvin nuorina. Toiset osaavat käyttää kellon tarjoamia apuja hyvin toiset kehnommin. Toisille kellosta tulee vain painajaisia ja paha olo. Toiset tuntevat itsensä hyvin alastomiksi ilman tätä tikittävää kumppania. Miksi kello näyttelee elämässämme niin suurta roolia? Onko se todella niin että emme osaisi kokoontua yhteen ilman kelloa, jäisikö elämästämme jotain suurta pois ilman kelloa? Jos sanot että kello ei mitenkään vaikuta elämääni niin valehtelet sekä itsellesi että ihmisille ympärilläsi. Jokaiselle meistä kello merkitsee jotain. Jotkut osaavat olla oikeassa paikassa ilmankin sitä, toiset eivät koskaan ole oikeassa paikassa. Toiset haluaisivat vain katsella maailmaa hieman erilaisesta näkökulmasta, toiset haluaisivat jäädä katselemaan ihmisten virtaa ilman kiirettä. Olisiko meidän aikamme tullut päätökseen kellon orjana, jospa me voisimme itse luoda maailman jossa kello ei enää olisikaan niin suuressa roolissa. Itse haluaisin katsoa sen kortin, miltä maailma silloin voisi näyttää.

Ilman aikaa maailma voisin joutua sekasortoon, ilman aikaa, kukaan ei koskaan tapaisi toista täsmällisesti, miten saisimme omat aikataulumme yhteen, jos emme koskaan voisi kertoa että missä ja monelta tahdomme tavata. Aika ei siis ole aivan turha käsite, se määrittelee meitä ja kertoo meitä ympäröivästä maailmasta paljon.
Mutta jos aika on orjuuttaja niin silloinhan pienet lapset ovat turvassa siltä. Lasten täytyy olla kyllin vanhoja ymmärtääkseen ajan käsite. Lapset eivät ole ajan orjia kuin sillä hetkellä kun aikuiset katsovat kelloon. Lapselle kello ja aika ovat hyvin mystisiä kapistuksia. ”Äiti mitä kellolla tehdään? Mitä se näyttää? Miten aika kuluu?” Lapset eivät todellakaan laske kasvattajiaan helpolla, aika ei millään määrin ole helppo käsittää ja ymmärtää. Mitä enemmän ikää tulee sen mystisemmäksi ajan käsite muuttuu. Meidän suustamme saattaa kuulla huokailuja siitä mihin ihmeeseen tämä kaikki aika on mennyt. Mihin ihmeeseen nämä vuodet tai kuukaudet ovat menneet. Uskaltaisin jopa sanoa että lapsuuden kesät tuntuivat siksi pitkiltä kuin meille ajalla ei silloin ollut niin merkitystä, eli aika ei ollut orjuuttanut meitä vielä. Palatkaamme siis joskus noihin lapsuuden kesiin ja muistelkaa niitä lämmöllä, sillä niiden lämpö ja ihanuus ei haalene. Ne ovat aikaa jota meidän täytyy muistella selvitäksemme täällä. Jokainen lapsuuden kesä on siis merkityksellinen. Joskus olisi ihanaa pitää kesä ilman mitään kunnollista tekemistä, mutta tässä ajassa se kuulostaa kaukaiselta ajatukselta. Jos joskus voisi viettää kesää ilman huolen häivää. Se vasta olisi oikeaa elämää.
Meille kuitenkin aika määrittää tekemisiämme, aika kertoo meille mitä on tehtävä ja miten, millä vauhdilla ja kuinka kovalla väännöllä. Toiset meistä surffailevat ajan laudalla katsomatta taakseen toiset eivät osaa olla vilkuilematta tekemättä jättämiämme asioita. Irti on päästettävä ja on laskettava menneisyys menemään menojaan. Älä siis roiku menneisyydessä. Vaan päätä että vain nykyisyydellä on todella merkitystä vain nykyisyys kertoo meistä jotain.
Menneisyyden haamujen päästäminen tähän hetkeen ei ole koskaan viisasta. Neuvon siis sinua, anna menneisyyden olla, sitä et voi enää muuttaa, jokainen meistä on tehnyt virheitä. Toiset enemmän kuin toiset. Toisten virheet painavat enemmän, mutta jokaisella virheellä on syynsä js jokainen virhe on opettanut meille jotain. Kerro siis itsellesi että virheet eivät tee sinusta huonoa tai kelpaamatonta ihmistä vaan jokaisella virheellä on ollut joku tarkoitus. Jokainen virhe tai väärä liike tuntuu pahalta ja ikävältä hetken, mutta aika näyttää usein kuinka asiat oikeastaan menivätkään, aika näyttää meille että kaikki tekomme ovat osa jotain suurempaa ja tärkeämpää. Jokaisella teolla ja päätöksellä on joku tarkoitus.
Tekomme kertovat meistä hyvin paljon, tekojamme on joskus hyvin vaikea selitellä että miksi olen tehnyt näin. Joskus voisi olla viisaampaa vaan olla selittelemättä, miksi selitämme toisille tekojamme koska kukaan ei näe todella tekojemme taakse, niitä perimmäisiä syitä siihen miksi toimimme siten kuin toimimme. Toisen on hyvin vaikea astua sinun tai minun saappaisiimme ja katsoa meidän silmillämme tilannetta. Ole siis kiltti äläkä saarnaa, jätä se ammattilaisten touhuksi. Saarnaamisella et saa mitään aikaan, muistaisimmepa kaikki olla tuomitsematta toistemme tekoja, vielä kuin usein omat puuhamme kestävät aivan yhtä huonosti päivän valoa. Olkaamme siis ihmisiä toisillemme. Välittämättä siitä mitä muut ajattelevat tai miten toisten teot vaikuttavat meihin. Yritettäisiin edes. Minä ainankin lupaan tehdä parhaani ja jokainen meistä ei voi luvata kuin omasta puolestaan, joten älkää tehkö turhia lupauksia ja älkää varsinkaan tehkö niitä jonkun muun kuin itsenne puolesta. Kukaan ei todella voi luvata toisen puolesta yhtään mitään, joten älä lupaa. Niin se on helpompaa kaikille.
(1213)

Täytyy sanoa että on tää villiä hommaa!!

Nano day 3

Millaisen sopan saammekaan aikaan kun luokkakokoukseen tulijat eivät saa kaikki kutsua, vaan jostain löytyy se musta lammas jota ei ole kutsuttu. En tahtoisi olla niissä juhlissa, tai ainankaan kuulla niistä juhlistä jälkikäteen yhtään mitään, sillä porukan ulkopuolelle jääminen on jo ihan tarpeaksi traumatisoiva tilanne. Ehkä meidän kaikkien ei tarvitsisikaan kuulua johonkin tiettyyn porukkaan. Toisaalta jokainen meistä toivoo kuuluvansa johonkin sakkiin mieluiten sellaiseen mihin itse haluaa. Kaikki meistä eivät kuuluu kaikkien kanssa samaa porukkaan, mutta silti uskallan sanoa että jokaiselle meistä löytyy se paikka. Sitten kun olet löytänyt sen paikan niin onnittele itseäsi, sillä se vaikein tehtävä on tehty.
Nyt onnittele itseäsi. Näin ”Hyvä minä!” ja taputa itseäsi ollalle. Nyt olet virallisesti laumasielu. Ei vaan, olet osa jotain ikiaikaista, jotain hyvin ihmiselle tyypillistä. Olet osa ryhmää ja tämä ryhmä on sinulle se paikka jossa sinusta tulee sinä. Se paikka missä saat tai joudut rakentamaan itsestäsi ihan oikean ihmisen. Näin ihmiset toimivat, vaikuttavat toinen toisiinsa ja vaikuttuvat toisistaan. Jokainen meistä on ulkopuolisen vaikuttamisen tulos. Sitä tekevät jo vanhempamme kun he pikku hiljaa kouluttavat meistä ihmisiä. Ihmisiä jotka osaavat käyttäytyä oikein ja tietävät kaiken olennaisen maailmasta, esimerkiksi sen että öisin kuuluu nukkua ja kaveria ei saa kiusata. Vanhempamme siis aloittavat koulutuksen, mutta he eivät suinkaa tee kasvatus ja rakennus työtä yksin, sillä jokainen meihin liitoksissa oleva ihminen vaikuttaa meihin jotenkin. Jokainen meidän kanssamme kulkeva ihminen muuttaa meissä jotain. Tästä muutoksesta me emme aina voi olla iloisia. Sillä muutosta tapahtuu myös siihen ei toivomaamme suuntaan.
Kukaan meistä ei halua kertoa läheisilleen että he ovat epäonnistuneet rakentamisessamme, kukaan meistä ei halua kertoa että te olette pilanneet kaiken. Kukaan ei tahdo kertoa taiteilijalle valmiin luomuksen äärellä että työsi oli turhaa, voit heittää sen menemään. Sillä koko luomisprosessin ajan taiteilijan maailmassa ei ole ollut mitään niin tärkeää kuin hänen luomuksensa. Vain taiteilija todella tietää mitä työn saattaminen valmiiksi on vaatinut. Mihin kaikkeen muuhun taiteilija olisi voinut käyttää aikansa silloin kuin hän teki työtään. Vain taiteilija itse todella tietää.
Vain taiteilijat ja uuden luojat todella tietävät mitä on luomisen tuska tai sen miten työ saadaan tehtyä. Millä konsteilla lähdet rakentamaan omaa teostasi, mikä se sitten onkaan. Koska uuden luojalla on kaikki oikeus tehdä ihan mitä vain tässä elämässä. Ja vain luomalla uutta voi vaikuttaa tähän maailmaan ja sen ihmisiin. Vain uutta luomalla voi kertoa tarinaa jota muut eivät kuule, tarinaa jota muut eivät näe, tarinoita ihmisten ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä. Silloin luoja tuo ne julki kun syntyy jotain uutta. Jokainen kertomus, maalaus tai veistos on osa jotain suurempaa tarinaa. Ja tähän suurempaan tarinaan me haluamme päästä käsiksi.
Meidän janomme on loppumaton, vaadimme saada uutta ja vaadimme saada sitä kokoajan. Meidän janoamme ei ole helppo tyydyttää, sillä me olemme tottuneet saamaan koko ajan jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Meidän sukupolvemme on vaativaa ja haastavaa niin että jotkut taiteilijat eivät kestä tämän aikamme paineita. Jotkut taiteilijat murtuvat paineiden alla, toiset päättävät kulkea omia polkujaan ja meidän on se heille suotava. Ilman taiteilijoita tästä maailmasta puuttuisi jotain hyvin suurta. Jokainen meistä löytää jonkun taiteilijan teoksesta jotain omakohtaista ja jotain mihin tarttua, jokainen, vaikka ei suostuisi myöntämään sitä kenellekään. Älä koveta sydäntäsi taiteelta ja uuden näkemiseltä, silloin kovetat sydämesi kanssa kulkijoiltasi, sillä jokaisessa meissä elää taiteilija joka haluaa luoda tähän maailmaan jotain uutta.
3.2
Tiedäthän sen miten se laulu menee, laulu jonka osasin ulkoa vaikka unissasi. Laulu jonka sanat voisivat olla vaikka omasta elämästäsi.
”Tiedäthän Samu että olet nero?” Olit joskus aikaisemminkin kuullut saman kohteliaisuuden, mutta nykyään sen kaiku oli joten outo. ”Osmo miksi sanoitkaan sitä Helsingin ainutta suurta hallia?” ”Ai sitä, eihän se voi olla kuin jäähalli, se oikea jäähalli. Miksi kysyit?” ”Rupesin vain miettimään.”
Ajatus oli täysin järjetön. Perua jotain näin ainutkertaista. ”Jumalauta!” ”Samu? Mikä on?” Kulmasi olivat kurtussa. ”Ei mikään, voi olla että joudutaan, tuota ehkä miettimään sitä jäähallia vielä.” ”Siis, mitä sä äijä selität? Tänhä pitäisi olla sun suurin unelmasi?”
Niinhän sen pitikin olla, mutta asiat ovat muuttuneet joulun jäljiltä. Miten mä muka voisin selittää tän muille, että mun elämäni on täysin palasina.
Aiemmin samana jouluna. ”Sun on mentävä nyt, ennen kuin tää menee yhtään pahemmaks tai me ei löydetä enää tietä ulos täältä. Mee nyt. ”Katsoit kyyneleet silmissäsi minua ja luulin jo että peruisit puheesi. ”Mä oon tosissani, mee nyt!”
Taakseni jäi uusi koti ja elämäni pitkä aikaisin kumppani. Seuraavana aamuna sain kuulla että jäähalli olisi loppuunmyyty.
”Jumalauta. Mä en pysty tähän nyt.” ”Samu herran tähden sun on pakko. Ajattelisit edes faneja.” Osmo vakavoitui. ”Mikä on oikeesti nyt puhut mulle!”
Hyvin pian joulun jälkeen sain kuulla miksi olit päätynyt ratkaisuusi. Luin haastattelua lehdestä. ”Mun viimeinen matka on varattu keväälle ja sen jälkeen ei ole enää paluuta.” Olisit halunnut säästä mut tältä, mutta se hajotti mut palasiksi.
”Mun kihlattu lähti Hollantiin kuolemaan.” ”Mitä?” ”Ja se matka osu siihen meidän jäähallikeikan kohdalle. ” ”Sun olis pitänyt heti sanoa.”
Kaksi viikkoa ennen keikkaa päätin että meen lavalle. ”Juma, mennään silti.” Keikka iltana kaikki sujui niin kun oli harjoiteltu, vaikka mulla ei ollut mitään muistikuvia siitä mitä sinä iltana tapahtui.
Aamulla heräsin aurinkoon ja Osmo olikin jäänyt seurakseni. ”Miten meni eilen?” ”Missä miehen pää on ollut eilen?” ”Mulla ei oo mitään havaintoo sitä mitä eilen tapahtu.” ”Saatiin keikka vedettyä ja se oli yksi parhaimmista keikoista pitkään aikaan.”
Se keikka jäi sen rundin ainokaiseksi kotimaassa. Seuraavaa keikkaa tosin ei tullutkaan sillä Samun henkinen kantti loppui. Samu ei lopulta saanut itseään edes ylös sängystä. Jokaisesta päivästä tuli tuskaa ja Osmo ei osannut muuta kuin katsoa vierestä. Lopulta vierestä katsominen sai riittää ja Osmo saattoi Samun Niuvalle. ”Mä lupaan että mä odotan sua, veliseni.” Osmo heilutti kättään aidan toisella puolella.
Heräsin aamuihin vaalean sinisten seinien keskeltä. Jokainen aamu alkoi samalla kaavalla. Ensin vaatteet sitten ruokaa. Ruoan jälkeen oli ulkoilua ja ulkoilun jälkeen syötiin taas. Näin päivät kuluivat.
Yhtenä iltapäivänä kuulin takkahuoneesta pianon soittoa. Olisin voinut vannoa että se olisi Osmo, mieleni kuitenkin kapinoi sitä vastaan. Eihän Osmo voi täällä olla ja miksi olisi. Takkahuoneen pianon äärestä paljastui kuitenkin rakas ystäväni Osmo. Osmo ei kuullut tuloani vaan soitti minulle hyvin tuttua laulua. ”Sä tiedät miten tää menee.” Osmo kuiskasi.
Tiesin laulun ja seuraavana aamuna heräsin kauneimman asian viereltä. Nimittäin kitaran. Minun kauniin kuusikielisen ystäväni viereltä. Otin kaunokaisen syliini ja kokeilin että saisinko siitä edelleen äänen. Ja sain, miten kaikukopan värinä tuntuikaan hyvältä sormissani ja selkäpiissäni. Tätä olin kaivannut. Tätä halusin lisää.
Sainkin soittaa. Sadoille ja taas sadoille ihmisille ympäri maan. Ja jokaisella keikalla lavalla olessani muistelisin sitä miksi musiikki on elämässäni kaikkein tärkeintä. Joka ainoalla keikalla sanoin sen jopa ääneen niille miljoonille ihmisille. ”Te ja musiikki on pelastanut minut. Erityiskiitos rakkaalle veljelleni Osmolle, siitä että hoidit minut hoitoon.” ”Samu ilman sua emme olisi tässä.” Osmo vastasi joka ikisellä keikalla. Näin toimii bändi jota perheeksikin kutsutaan.
(1099)
Tässä lisäykset eiliseltä illalta.

Nanowrimo Day 2 ”Siniset silmät”

Mikä noita sinisiä silmiä riivaa, miksi ne ovat täällä? Miksi ne ovat kaikkialla? Tuntuu kuin joku vainoaisi minua, joku seuraisi jokaista liikettäni. Jokainen askeleeni olisi jonkun tiedossa. Seuraajani osaisi jopa ennustaa osan askeleistani jo ennen kuin olen edes ottanut yhtäkään. Joku tietäisi tarkalleen mihin olisin menossa. Varpaideni osoittama suunta olisi Hänen tiedossaan.
Jokainen noista askeleista minkä otan on harkittu, en ole koskaan osannut kulkea virran tai tuulen mukana. Vaan olen aina joutunut miettimään jokaista askeltani, jokaista askeltani hyvin tarkkaan. Olen hyvin kateellinen ihmisille ketkä osaavat mennä sinne minne sydän sanoo. Minun sydämeni on ollut aivan liian usein väärässä, siksi Minun on hyvin vaikeaa luottaa siihen, siksi Minusta on tullut laskelmoiva jään kylmä paskiainen ketä ei kiinnosta mitä ympärillä olevat ihmiset saattaisivat ajatella. Sillä jokainen poikki sana tekojani vastaan on bensaa kapinani liekkeihin. En ole tullut tähän maailmaan kuuntelemaan mitä muilla on sanottavaa, vaan Minä päätän suunnan ja tahdin millä kuljen. Jos joku joskus erehtyy tulemaan kanssani samalle kurssille joutuu Hän katumaan sitä syvästi. Et todellakaan tahdo tulla kanssani samalla uomalle.
Minun uomani tai raiteeni ei ole kaunista katsella, varsinkaan pelkääjän paikalta. Uomani on niin syvä ja paikalleen juurtunut että Sinä jäisit vain jumiin siihen. Et koskaan ymmärtäisi uomani täyttä tarkoitusta ja sitä miksi Minun uomani on tällainen kuin se on. Mikäli haluat tutkia uomani, on Sinun tultava Minun luokseni. Enkä vain tarkoita ”tulla luokse” vaan tulla Minuun, olla kanssani yhtä, ajatella samoilla aivoilla ja nähdä samat asiat. Vain niin voit todella käsittää miksi Minun uomani on tällainen.
Jokaisen uoman tähän maahan on kaivertanut joku, hyvin usein se on elämän edellytys eli vesi. Minun tapauksessani, se on toinen elämän edellytys eli veri. Mutta kenen veri? Sen voin sanoa se ei ole Minun vereni vaan se on Hänen. Hänen joka aiheutti sen kaiken kärsimyksen mitä olen elämäni aikana joutunut kokemaan. Sen kärsimyksen mistä kukaan muu tässä todellisuudessa ei voi ymmärtää, vai voisiko? Olisiko Sinusta siihen, tutkimaan Minut. Sillä silloin kun tutkit Minut tulet tutkineesi synkimmän salaisuuteni, eli Hänet. Hän kätkee sisäänsä kaiken mitä Minusta kannattaa tietää, kaiken sen mitä et ikinä haluaisi kuulla, mutta mitä janoat, sillä muuten et tunne Minua.
Mitä Hän loi? Mikä Minusta tuli? Hirviö, sellaisella sanalla saattaisit kuvata Minua, kun näkisit haarniskani alle. Se haarniska kätkee sisäänsä pelkurin, naiviin ja elämää rakastavan idiootin, joka luuli saavansa onnen. Onneahan me kaikki haluamme. Hyvin harvat meistä saavat käsiinsä mitään onneen viittaavaa. Toiset saavat palan siitä, mutta niin pieneksi hetkeksi että he unohtavat mitä onni on. Toiset näkevät onnen heijastuksena ympäröivästä maailmasta, mutta eivät näe sitä onnena, sillä he haluavat sen itselleen niin kovasti että myrkyttävät sen ennen kuin pääsevät siihen käsiksi. Tämä myrkytetty onni pilaa lopulta ihmisyyden ja luo tummia olentoja niin kuin Minä. Niin tummia että pimeinkään hetki elämässäsi ei vedä vertoja sille.
Nämä tummat varjot seuraavat meitä kaikkialle. Jokainen niistä kätkee alleen petetyn, jätetyn ja hylätyn ihmisraunion, joka ei osaa ajatella enää muita. Joka katsoo kuolemaa silmästä silmään ja nauraa paholaisen kanssa. Nauraa niin karmivalla tavalla että saatat kuulla sen kamalimpien painajaistesi keskellä. Nämä tummat olennot elävät painajaisilla ja pelolla, epäluulolla ja valheilla. Jokainen meistä tulee ruokkineeksi petoa vierellämme silloin kuin kovetamme sydämemme lähimmäisiltämme. Kovetettu sydän ei tyydy vain loukkaamaan tai katsomaan säälien lähimmäistä. Kovetutte sydän nauttii toisen tuskasta ja saattaa jopa mässäillä sillä. Kovetettu sydän hekumoi kaikella ikävällä ja pimeällä elämässämme se tietää milloin olemme haavoittumillamme, se tietää heikot kohtamme ja lopulta se murtaa meidät painonsa alle kertoen että me emme kelpaa.
Kelpaamattomuus ja riittämättömyys rakentavat meidän pimeän puolen. Koemme että ”enhän minä voi kelvata, kun olen tällainen vajaavainen”, vajaavaisuuteen me lopulta kompastumme. Kompuroimme portaat alas niin että portaiden alapäähän jää märkä läntti, joka on joskus muistuttanut ihmishahmoa. Siihen märkään länttiin jää se mitä paholainen kumppaneineen ei huoli. Se mikä olisi todellisen Herramme edessä se ainut asia mistä Hän todella välittää. Se on sielumme. Koko olemassa olomme puhtain kohta.
Meidän sielumme Luoja haluaa pelastaa, ja meillä jokaisella on mahdollisuus tulla pelastetuksi joka ikinen kerta kun käännymme Herran puoleen, joka kerta meillä on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä saada uusi alku, syntyä uudelleen, ilman mitään pahaa tai väärää. Silti tässä maailmassa on lukematon määrä ihmisiä kelle Herran sana on yhtä tyhjää. ”Miten joku voisi pelastaa meidät, kun emme voi itsekkään tehdä sitä?” Niin he huutavat pimeään, sillä heidän elämänsä valo on katoavaista, toisin kuin Herran valo, joka muuttaa kaiken eikä sammu. Herra itse on valo. He pelkäävät että eivät voi pelastaa itseään, he vetoavat siihen että ihminen ei kykene pelastamaan itseään. Tässä kohtaa Luojan on astuttavakin peliin, koska ihminen ei voi pelastaa itseään, mutta Herralle mikään ei ole mahdotonta. Siksi luotamme Herraan joka pelastaa meidät kadotukselta ja kuolemalta, sillä meidän Herramme elää nyt, huomenna ja iankaikkisesti.
Ne siniset silmät tuijottavat minua tuolta jostain, tunnen ne selkänahassani ja en oikein osaa päättää että pidänkö siitä vai en. Toinen puoli Minusta sanoo että ”Anna palaa, se on kohtalosi.” Toinen puoli huutaa että, ”Älä kuvittelekkaan olevasi noin idiootti ja meneväsi tuonne!”. Ja Minä en osaa päättää kumpi puoli on oikeassa, kumpaa Minun täytyisi kuunnella. Koko elämäni kuuntelen näiden kahden kuiskivan korvaani, mutta siniset silmät eivät siltikään jätä Minua rauhaan. Ne seuraavat Minua kaikkialle. Jossain vaiheessa tätä elämäni matkaa tulen vastakkain tuon sini silmäisen kanssa kulkijani kanssa ja huomaan että ehkä Hänessä ei olekaan mitään pahaa, jospa Minä olen vaan kuvitellut kaiken. Piirtänyt mielessäni kauhukuvia vain sen perusteella mitä joku toinen on Minulle tehnyt. Menneisyyteni kahlitsee Minut usein paikalleen ja pitää tiukasti otteessaan, siksi Minun on hyvin vaikeaa luottaa tähän sini silmäiseen kulkijaan ennen kuin olen kuullut Hänen versionsa asiasta.
Mitä Sinä näet? Mihin Minä olen menossa? ”Olet kävelemässä onnesi ohi”, kuiskaat korvaani. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, sillä tunnen nuo sanat. Olen kuullut ne joskus aikaisemminkin. Ja siitä ei ehkä ole vielä tarpeaksi kauan että olisin valmis oikeasti kuulemaan mitä niillä sanoilla tarkoitat. ”Älä mene, minun kuuluu tulla kanssasi. Et voi mennä rajan yli ilman minua. Hän ei laske sinua lävitse.” En todellakaan ymmärrä mitä tarkoitat. Tai ehkä en halua ymmärtää. Ajatukseni pyörivät aivan liian nopeasti. Miten Hän tähän liittyy, miksi en saa mennä läpi? Minkä rajan yli Minun on mentävä? ”Sinun on tultava minun kanssani.” Sanot Minulle uudelleen ja tällä kertaa näen että noiden sinisten silmien takana on todella joku joka ajattelee Minua ja Minun parastani. Ensimmäistä kertaa elämässäni annan jonkun muun päättää mihin menen.
(1034)

Nanowrimo day 1

Ensin mun täytynee varmaan avata tätä asiaa vähän. Nyt marraskuussa on käynnissä kansainvälinen kirjan kirjoitus kuukausi, minkä lyhenne on Nanowrimo. Yleisesti kuukauden tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanan kirja. Tänä vuonna olen ajatellut haastaa itseni ja kokeilla paljon saan tekstiä aikaiseksi jos asetan tavoitteeksi että joka päivä syntyy jotain. Kaikki Nano kategorian alle kirjoitetut tekstit koostavat minun kokoelmani. Jokaisen päivän teksti on tajunnan virtaa, tavoitteena on että en muokkaisi niitä kovin radikaalisesti ennen julkaisua. Katsotaan saanko syntymään ehjää kokonaisuutta vai saatteko 31 täysin eri maailmoista olevaa tekstiä. Jokaisen tekstin loppuun laitan sana määrän niin voitte seurata kuinka lähelle pääsen esim. 10 000 sanaa.
Luku iloa ja kirjoitus intoa kollegoille!

Jokaiselle meistä on paikka tällä, useat meistä löytävät paikkansa aikaisemmin, toiset myöhemmin. Useat joutuvat etsimään pitkään, toiset tietävät jo hyvin nuorina mihin haluavat elämäänsä viedä. Jokainen meistä on jonkun suuremman jatke. Jokainen meistä on lähtöisin jostain eikä sitä saa vähätellä, mistä me tulemme. Jokaisen menneisyys ratkaisee paljon. Jokaisen meistä on kannettava menneisyyttämme mukanamme. Toiset meistä selviävät menneisyyden taakasta paremmin kuin toiset. Toiset kantavat oman menneisyytensä lisäksi vielä toistenkin taakkoja mukanaan. Jotkut meistä huolehtivat koko elämänsä toisten tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista.
Toisille auttaminen ei tule kuuloonkaan kuin vain silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta, toiset eivät osaa oikein koskaan mennä tarpeaksi lähelle autettavia. Toiset eivät oikein tiedä miten auttaa. Siksi on todella hyvä että meillä on täällä sellaisiakin ketkä auttavat huomaamattaan toisia, koska läsnäolo ratkaisee tässä elämässä hyvin paljon. Jos sinä et ole läsnä toisten keskellä niin joku muu oottaa paikkasi ja on enemmän läsnä tämän ihmisen elämässä. Toiset osaavat olla enemmän läsnä silloin kuin sitä tarvitaan. Toiset meistä eivät ole läsnä oikein koskaan vaan uppoavat ympäröimään maailmaan niin syvälle.
Syvältä maasta me tulemme, tai ainankin niin että maasta me olemme kaikki jollain muotoa saaneet alkumme. Alkukantaisuus ja historia on meissä jokaisessa. Toisiin historia tarttuu helpommin ja jää pysyvämmin kiinni, jotkut meistä eivät koskaan ole nähneet historiaa, he sulkevat silmänsä heti kuin kääntyvät mutkasta tällä elämän polulla. Toisten silmät sulkeutuvat kuin kohtaamme kadulla, jotkut katsovat syvälle sisimpääsi pelkällä yhdellä katseella. Sellaisten ihmisten katse muuttaa koko käsityksesi ihmisyydestä.
Sellainen katse tulee kertomaan elämän tarinaasi. Sellainen katse muuttaa tarinan suuntaa. Sellaiseen katseeseen jää kiinni. Sellainen katse kertoo tuhat tarinaa. Se on katse jollaista jokainen meistä etsii. Toiset etsivät sellaista katsetta koko elämänsä, toiset saavat kohdalleen useammankin katseen joka voisi muuttaa elämän, mutta eivät näe niitä. Ihminen on liian usein täysin sokea sille mitä edessämme oikeastaan onkaan. Toiset eivät vaan näe että ovat kävelleet onnensa ohi jo ajat sitten. Taaksepäin vilkuilu ei auta mitään, sillä ei voita mitään koska todennäköisyydet muuttuvat, ja matemaattinen todellisuus ja raakuus tulee siinä esiin. Jos sinulle sattuu tuuria voit tavata sen palava silmäisen katseen haltijan toisenkin kerran ja silloin olet hyvin onnekas. Jos tapaat sen katseen haltijan uudelleen pidä huoli siitä että et laske sitä menemään, silloin et todella ole ansainnut onnea tässä maailmassa.
(365)

Mainokset