Nanowrimo part 2

Tässä tulee novelli mikä on ollut kyllä valmis jo melko pitkään.

“Minun olisi siis valittava Sinun ja antamani lupauksen välillä? Et Sinä voi asettaa minua tähän tilanteeseen että kyseenalaistaisin elämäni merkittävimmän lupauksen ja vaihtaisin sen johonkin joka varmasti joskus katoaa.” Katsoit minua kulmat kurtussa. Tunsin palan nousevan kurkkuuni kun hain sanoja. “En  minä mitenkään voisi kilpailla Kristuksen sinun ja meidän pelastajamme kanssa. Mutta Sinä olet minulle jotain sellaista mitä en muuten tule elämääni saamaan. Sinä olet se joka tekee minun elämäni, se joka tekee minusta täytetyn. Sinä olet minun elämäni, minun kirkkoni.” Katsoin tummiin silmiisi ja tajusin niiden kostuneen. Katsoit varpaittemme kärkiä ja sitten nostin katseesi taivaalle. “Luoja, mihin Sinä oletkaan minut johdattanut.” Henkäisit.

Olimme tunteneet jota kuin kaksi vuotta kun puhuimme ensimmäisen kerran syvällisiä. Istuimme iltaa entisten opiskelutovereiden kanssa. Olimme molemmat tulleet takaisin Joensuuhun ainankin hetkellisesti. Minä olin tullut tekemään sairaalapastorin sijaisuutta ja sinä antamaan viimeisiä näyttöjäsi ennen vihkimystäsi papin virkaan. Vihkimyksesi näytti melko varmalta.  

“Moikka Johannes. Mitä kuuluu?” Tervehdin sinua. “Hei Pia, ompas mukava nähdä.” “istu alas, tahdon tietää mitä Keski- Suomeen kuuluu.” “No, oikeastaan en osaa ihan viime aikaisimpia uutisia kertoa, koska olen kohta kuukauden asunut taas täällä Joensuussa.” Kerroin. “Ompas hauska sattuma, sillä olen itsekkin noin viikon asunut taas Joensuussa. Tulin tekemään diakonin sijaisuutta.” Puhuimme sinä iltana pitkään. Valomerkki ajoi meidät ulos opiskeluaikojen kantapaikastamme. “Nähdäänkö ensi viikolla? Olisi kiva kuulla sinun työkuvioistasi.” Kysyin. “Miten olisi sunnuntaina liturgian jälkeen? Saat tulla toki liturgiaankin jos tahdot.” Sanoit hymyillen. “Se onkin ainut vapaa sunnuntai tässä kuussa. Tulen mielelläni.” Vastasin. “Nähdään siis sunnuntaina.” Huikkasit perääni.

Ortodoksi liturgiassa on edelleenkin jotain taikaa, vaikka olen siellä useamman kerran ollutkin. Se jaksaa ihmetyttää kerta kerran jälkeen. Liturgian loputtua jäin kirkon pihaan seisomaan ja katselemaan kirkon värikkäitä kupoleita. Tulit luokseni ja halasit tuttavallisesti. “Hyvää pyhää,” sanoit. “Sitä samaa, mennäänkö jonnekkin kahville?” Kysyin. “Mennään vain.” Vastasit.

“Yksi iso kuppi teetä, kiitos.” Sanoit tarjoilijalle. “Etkö edelleenkään juo kahvia?” kysyin yllättyneenä. Katsoit minuun hymy kasvoillasi. “En vain ole koskaan oppinut pitämään kahvin mausta,” sanoit rationaalisesti. Olin aina ihaillut  kykyäsi puhua suoraan. Istuimme pyötään kahvilan nurkassa. “Johannes, miten tulit takaisin Joensuuhun?”, kysyin. “Huomasin että täällä on diakonin virka avoinna, ja päätin hakea sitä. Saahan tässä samalla hyvää näyttöä siihen että joskus saisi pappisvihkimyksen. Papin työ on kuitenkin ollut pitkää jo unelmani. Näiden lisäksi olen aina pitänyt Joensuusta paikkana.” vastasit. “Oletko pitänyt työstäsi täällä?” kysyit. “ Olen, nautin suunnattomasti siitä että täällä on tilaa.” Sanoit. Katsoit minua kysyvästi. “Virrat rupesi tuntumaan vähän ahtaalta, siksi täällä Joensuussa tuntuu siltä että olisi tilaa hengittää.” Sanoin. “Se kuulostaa hyvältä” sanoit.

Puhuimme töistä ja siitä miten paljon kirkollinen työ vie aikaa verrattuna moneen muuhun. “Oletko pitänyt yhteyttä opiskelutovereihisi?”, kysyit. “Kyllä me kerran vuodessa pyrimme jonkinlaisella porukalla tapaamaan.”, kerroin. “Toki nykyisin facebook taitaa olla se helpoin kanava saada vertaistukea.” Oma kuppini oli melkein tyhjä, kun kello löi neljä ja kahvilan pitäjä tuli kertomaan että sulkee pian. “Täytyy tästä siis ulostautua.” sanoin. “Kiinnostaisiko kävely joen varressa?”, kysyin. “Kiinnostaa, sitä en olekkaan vielä kovin montaa kertaa tehnytkään.”(13.11), sanoit.

Rannassa huomasimme että Penttilä oli saanut jo monta uutta kerrostaloa lisää näinä vuosina. “En jaksa millään uskoa että tuolla oli aikas tyhjää silloin kun aloitin opinnot.” Sanoin. “Joo, itse muistan kun ensimmäistä tornitaloa rakennettiin.” Sanoit. “Muistatko niitä kylmiä vappuja kirkon takana? “” Huonosti, taisin opiskella kuudetta vuottani kun ensimmäisen kerran päädyin teidän länkkäreiden vapun juhlintaan. “Vastasit. “Sinä vappuna ei tainnut olla niin kylmä…” Mietin ääneen.

  Kirkkopuistosta oli paljon muistoja. Toisena vuonna siellä istuttiin vappua lähes lumen peittämillä rinteillä ja kolmantena vuonna stressi kävelin kirkkoa ympäri useita satoja kertoja. Tuossa maisemassa oli kyllä paljon tunnetta ja muistoja.

  Seuraavan kuukauden ajan noista kävelyistä tuli paras vastapaino työlle. Tapasimme viikottain ja joka kerta jalkamme saivat meidät kävelemään pitkin kaupunkia. Esittelimme toisillemme suosikki paikkojamme kaupungissa. Joskus otimme pyörät alle ja ajalimme kauemmas keskustasta. Koska me molemmat asuimme eri puolilla kaupunkia syntyi ortodoksikirkon pihasta kohtaamispaikkamme.

   Eräs kesäkuinen sunnuntaina yllätin Johanneksen liturgian jälkeen sillä että lähdimme Kolille. Olin suunnitellut yllätystäni sen verran että olin saanut hyvältä ystävältäsi asuntosi vara-avaimen lainaan niin että sain Johanneksen vaelluskengät ja ulkoiluvaatteet mukaani.

Olimme puhuneet Kolista koko kesän ja siksi ajattelin sen olevan hyvä irtiotto kaupungin pölystä meille molemmille.

  “Olet sinä Pia melkoinen rontti.” Sanoit kun kuulit mihin olimme menossa. “Hyvin olit osannut Tumpinkin tähän juttuun mukaan.” “Mukava kuulla että yllätys on onnistunut.” Sanoin.

   Vedimme kenkiä jalkaan parkkipaikalla kun puhelimeni soi. Töistä ajattelin. Päätin jättää vastaamatta, mutta joku sai minut silti vastaamaan. “Suokka.” “Anteeksi Pia, yleensä en soita vapaapäivä työasioista, mutta nyt päätin tehdä poikkeuksen ja ilmoittaa että olet saanut vakituisen paikan seurakunnastamme. Tavattaisiinko keskiviikkona niin tehdään paperit?” Kirkkoherra kysyi puhelimessa. “Ilman muuta. Kiitos, kiitos, soitosta. Hyviä vapaita, nähdään keskiviikkona.” Sain sanottua. Suljin puhelimen ja tajusin käsieni tärisevän. “Mitä sait kuulla?” Kysyit. “Olen saanut vakituisen viran. Sairaalapastorin viran. ” “Sehän on loistava uutinen.” Halasit minua lämpimästi. (14.11)

Kun saimme reput selkäämme niin lähdimme metsän hiljaisuuteen. Juttua ei oikein riittänyt joten molemmat nautiskelimme siitä ettei ollut pakko puhua yhtään mitään. Kamerat käsissämme naksuivat ja kenkämme kopisivat kiviin kun kiipesimme Ukko- Kolille. Maisemat ylhäältä olivat kuin postikortista. Sattui pilvetön päivä joten järvelle päin näki kymmenien kilometrien päähän. Yksissä tuumin istuimme kalliolle. Kaivoin repustani termarin ja kaadoin meille teetä. “Voin kuvitella ettei tähän maisemaan ikinä kyllästy.” Sait sanottua. “On tässä maisemassa kieltämättä jotain ikiaikaista.” Sanoin. Alaspäin tulimme pidempää reittiä niin että olimme solan pohjalla. Kun pääsimme autolla halasit minua vielä uudelleen. “Otetaan uusiksi joskus.” Heitin ja istuin kuljettajan paikalle.

Seuraava viikko oli työntäyteinen. Vedin rippikoulua muiden omien töideni ohella. Viikko nuorten kanssa oli kyllä raskas, mutta erittäin antoisa. Nuoret esittävät kaikista kikkisimmät ja parhaimmat kysymykset. Nuorten kanssa sitä muistaa taas elävänsä ja sen että miksi tätä työtä tekee. Koska olin tehnyt koko viikon töitä oli minulla koko viikonloppu vapaa. Soitin Johannekselle. “Moikka, onko viikonloppu suunnitelmia?” “Töissä liturgiassa menee sunnuntai, mutta lauantaille ei vielä ole ihmeempiä.” Johannes vastasi. “Pitäisikö keksiä jotain?” Kysyin. “Keksitään vaan. Soitellaan perjantaina uudelleen.”

Lauantai aamuna ovipuhelin soi. Vähän unenpöpperöisenä menin ovelle ja kuulin Johanneksen äänen ovipuhelimessa. “Huomenta, lasken sut sisään. Pitää saada housut jalkaan.” Johannes kiipesi toiseen kerrokseen ja astui sisään. Astuin vaatehuoneesta eteiseen ja näin Johanneksen kädessä kukkia. Gerberat olivat kauniin punaisia. “Lupasin yllättää sinut.” Sanoit. “Hyvä tuuri on sattunut, sillä Gerberat ovat lempi kukkiani.” “Saatoin saada vinkin,” sanoit salaperäisesti. “Juothan teetä?” “Mielelläni.” vastasit, istuit pyötään ja katsoit ulos ikkunasta. “Täytyy myöntää että kotisi on kyllä kauniilla paikalla.” Tuumit. “Maisemat olivat yksi syy miksi valitsin juuri tämän asunnon.” Sanoin.

Olimme jo tovin istuneet kuppiemme ääressä kun puheeksi tuli kirkon työ ja parisuhteet.”Oletko koskaan Johannes ajatellut että jos et ennen pappisvihkimystä löydä itsellesi kumppania niin joudut olemaan loppuelämäsi ilman?” Uskallauduin kysymään. “Olen pohtinut sitä että voisiko sitä todella elää elämänsä yksin ilman ketään kenen kanssa jakaa sitä. Onhan Jumalakin sanonut ettei ihmisen ole hyvä olla yksin.” Vastasit. “No jospa se vielä sattuisi kohdalle, se joku kenen kanssa jakaa matkaa.” Sanoin.

Pian kysymys pyöri mielessäni todella tiukasti. Olisikon todella valmis elämään ilman elämänkumppania? Kirkon työ on kuitenkin sitä mistä olen todella pitkään haaveillut. Vihille jos tästä tahtoo niin pian pitäisi mennä. Avioliitto merkitsee minulle kuitenkin paljon muutakin kuin pelkästään laillista sopimusta.  

Tapasimme Johanneksen kanssa seuraavan kerran vasta parin viikon päästä. Molemmat olimme tehneet tiukasti töitä. Perjantaina seisoin ortodoksikirkon pihalla ja mietin että menenkö vigiliaan vaiko en. En oikein osannut päättää mikä olisi hyvä ratkaisu. Seisoin edelleen kirkon pihalla kun tulit ulos kirkosta. Näin kasvoistasi että joku oli eri tavalla kuin viimeksi. “Johannes.” Sain sanottua ennen kuin huulemme kohtasivat. Nostit katseesi taivaalle ja katselin sinua mietteliäästi. “Anteeksi ei ollut tarkoitus loukata.” Aloitit. “Ei, et mitenkään voisi loukata minua.” Keskeytin. “Olin kuvitellut tämän tapahtuvan jossain ihan muualla kuin kirkon pihalla.” Sanoit. Naurahdin. “Mikäs olisi ollut parempi paikka?”. Kysyin. Hymyilit minulle niin että ratkesin nauramaan. Lopulta hekottelimme molemmat kirkon pihalla. “Mitä meille nyt tapahtuu?” Kysyin. “Jospa katsotaan mitä huomisella on meille annettavaa.” Vastasit ja kiskoit minut kainaloosi. Siinä olessani tulin ajatelleeksi että tämä voisi olla tulevaisuuteni.

Meidän juttumme eteni omalla painollaan, kunnes eräänä lokuun sunnuntaina kerroit että sinut vihittäisiin kuukauden kuluttua virkaan. Hetken olin aivan varma että maailma ympärilläni tulisi murenemaan. Lokakuun viimeisenä sunnuntaina satoi. Seisoimme sateessa kun kysyin sinulta että mennäänkö naimisiin. “Pia, minä en tiedä miten kertoisin tämän. Minä saan vihkimyksen viikon kuluttua. Sen jälkeen ei voi enää mennä vihille.” Sanoit. “Voisiko sitä mitenkään siirtämään?” Kysyin ujosti. “Kultaseni, en usko. Enkä tiedä. Enkä tiedä miltä tämä kirkkon mielestä näyttää, että kiirehtisin naimisiin viikko ennen vihkimystäni papin virkaan.” Sanoit. “Johannes sinä olet minun kirkkoni. Eikö niin että teidän puolella pariskunnan ajatellaan muodostavan seurakunnan?” Sanoin. “Minun täytyy kysyä isä Mikolta mitä mieltä hän on tästä.” Sanoit. “Haluan tietää mahdollisimman pian.” Sanoin. Keskeytit minut. “Kerron sinulle huomenna mitä isä sanoo. Me selviämme tästä.” Sanoit ja lähdit kävelemään pois. Kireät hartiasi olivat viimeinen asia mitä näin.

Rippi-isäni kuunteli puhettani. “En osaa sanoa kirkon mielipidettä, mutta kyllä se minusta vaikuttaa vähän hätiköidyltä jos menet naimisiin päivä ennen vihkimystäsi kirkon virkaan. Se toisin on minun mielipiteeni mikä ei missään tapauksessa ole koko totuus. Sinun on Johannes tehtävä niin kuin sydämesi sanoo.”

Jäin istumaan tyhjään kirkkoon ja katselin Jumalansynnyttäjää Kristus sylissään. “Mikä on oikea ratkaisu.” Huokailin ääneen. “Tee niin kuin on oikein.” Kuulin takaani. Pia seisoi kirkon ovella. Näin kasvoistasi että olit varmasti itkenyt koko matkan. Tulin kohti sinua. “Älä tule lähemmäs.” Sanoit. Seisahduin keskelle kirkkoa Kristuksen kasvojen alle. “Johannes valitse ikuisuus, historia ja sinun tehtävä. Minun kanssani et saa mitään sellaista mikä ei joskus voisi kadota. Valitse tämä. Tämä on sinun paikkasi.” Sanoit. “Mutta.” Yritin jatkaa. Nostit kätesi. “Minun paikkani on jossain muualla. Viedään tämä loppuun ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta.” Sanoit.

Olit kääntymässä pois kun suljin sinut syliini. “Pia, tulet aina olemaan kanssani.” Sanoin. “Tavataan ikuisuudessa.” Kuiskasit minulle ennen kuin kävelit ulos kirkosta.

Vuosien kuluttua seisoin kirkkokansa keskellä ja katselin sinua työssäsi. Näin se että olit niin oikeassa paikassa. Hymyilin sinulle siunauksen jälkeen ja kävelin pois kirkosta tietäen että teimme oikein.          

Mainokset

Nanowrimo part I

Taas on se aika vuodesta kun syntyy novelleja. Tässä ensimmäisen kolmen päivän saldo 3149 sanaa.

 

Lumihiutaleiden leijunta

 

Yöllä satanut lumi aiheutti sen että aamupäivän auringossa ei millään meinannut nähdä yhtään mitään ilman aurinkolaseja. Tästä johtuen meinasin tulla suoraan syliisi kun käännyin ovesta ulos. “Anteeksi,anteeksi. En millään huomannut sua. “, sanoin ja nostin katseeni ylös.

 

Hetkeksi maailma pysähtyi ympärillämme. Katselin lumihiutaleiden putoamista ja hetken olin varma että kohta putoan itsekkin. “Hei, älä huoli näitä sattuu kaikille. “, sanoit rauhallisella äänellä. “Niinhän näitä sattuu “, mumisin kaulahuiviini ja lähdin kävelemään pois. “Hei, oota sulta putosi nää. “, huikkasit perääni. Nostit punaisia lapasiani maasta. “Kiitos, ne varmaan olisi ilman sua jääneet siihen. “ “ Musta tuntuu että tähän hetkeen jää silti jotain. “ Kuulin sinun sanovan.

 

Istuin Humpalla lukemassa tenttiin, tai ainankin yritin lukea. Kun katsoin Sinun tulevan kahvilaan kuppi kädessäsi. Hetken ajattelin sitä että mihin juoksisin piiloon, en millään kestäisi katsettasi juuri nyt. Etsit katseellasi tuttuja täydestä kahvilasta ja minä tunsin pulssini nousevan. Yritin kuumeisesti upota tentti kirjaan niin että näyttäisi siltä ettei minua kannattaisi häiritä. Istuit kuitenkin kanssani samaan pöytään. Painoin kuulokkeitani syvemmälle korviini ja vajosin tuoliin. Istuit toiselle puolelle pöytää ja huhuilit jossain kohtaa suuntaani. Nostin katseeni alistuneena kirjastani.

“Anteeksi, sanoitko jotain.”, sanoin. “Ei mitään sen ihmeempää, että kysyin onko tässä tilaa.”, sanoit hymyillen. Huhhu, ehkä sinä et pidäkkään minua täysin hulluna, ajattelin. Hymyilin sinulle ja yritin kovasti näyttää lukevani tenttiin. Jokin Sinussa veti minua kuitenkin puoleeni enkä millään jaksanut keskittyä. Katselin vähän väliä kirjan yli Sinua. Katselit ikkunasta ulos ja näytit haaveilevalta. Nostit kuppisi kevyesti huulillesi, teesi oli ilmeisesti vielä ainankin suhteellisen kuumaa. Puhalsit kuppiisi.

 

Nostit katseesi minuun ja piinaavan kahdenkymmenen sekunnin ajan me katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Olin hetken aivan varma että olin silmistäni näyttänyt Sinulle koko elämäntarinani. Mutta katseessasi ei ollut mitään uhkaavaa eikä mitään miksi olisin halunnut kääntää katseeni pois. Lopulta Sinä luovutit meistä ja käänsit katseesi takaisin ulos aurinkoon.

 

Puhelin herätti minut todellisuuteen. “Ahola.” “Täällä Taina hei, nähdäänkö illalla? Olisi kerrottavaa tuosta viime viikonlopusta.” Kuului tuttu ääni puhelimesta. “Nähdään vain, teillä vai meillä?” “Ihan sama päätä sinä.” “Mulla olisi jonkin verran hommia mitä pitäisi kotona tehdä, että jos nähtäisiin meillä?” “Sopii.” Suljin puhelimen ja nostin katseeni kelloon. Herran jesta! Minun tuntini on alkanut vartti sitten. Lähdin semmoisella ryminällä paikaltani että taisin taas jättää jälkeeni jotain.

 

Luennon loputtua kaivelin taskujani. Olin unohtanut ne kerran tänään hävinneet lapaset johonkin. Kävin katsomassa humpalta, mutta en sielläkään nähnyt niitä.Olin juuri aukaisemassa ulko-ovea, kun kävelit minua kolmannen kerran vastaan ja sinulla oli kädessäsi minun lapaseni. “En todellakaan tajua, miten annan sinun kerätä minun tavaroitani pitkin kaupunkia.” sanoin, enkä oikeen tiennyt että olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Katsoit minua hymyillen. “Ilo on kokonaan minun puolellani. Voisit kuitenkin hyvittää tämän jotenkin, vaikka kahvilla.” Hetken katsoin Sinua kuin hullua, mutta lopulta tulin järkiini. “Tietenkin, se kuulostaa erittäin reilulta. Olisiko huomenna täällä humpalla?” “Sopii loistavasti, olisiko iltapäivä aamupäivää parempi?” “Iltapäivä on hyvä, pitää aamulla olla luennolla.” “Siellä sitten. Nähdään huomenna.” Sanoit ja käännyit kannoillasi.

 

Kotiin talsiessani tulin ajatelleeksi kahvi pyyntöäsi. Olisitko ajatellut sitä jos emme olisi todella sattuneet niin monesti tänään samaan paikkaan samaan aikaan. Kohtalolla oli monesti täysin omat suunnitelmat meidän ihmisten varalle. Lumisade oli tullut takaisin ja katselin sitä sillä ajatuksella että tänään lumi on hyvä, tänään se on saanut aikaan jotain hyvää.

 

Astuin ovesta sisään ja asunnossa tuoksui pulla. “Hei, rakas. Maistuuko vehnänen, minun opiskelijalleni?” Mara huikkasi keittiöstä. “Et uskokkaan miten hyvältä tuo kuulostaa.” sanoin, kun heitin takkiani naulaan. Keittiö oli kuin pommin jäljiltä, yritin olla ajattelematta sitä että minä saattaisin päätyä kaikesta huolimatta siivoamaan sitä. Istuin pyödän päähän ja pusun lisäksi sain eteeni kupin höyryävää kahvia ja hyvin tuoreen korvapuustin. “Olen tainnut joskus mainita miten korvapuusti on lempi pullani.” Sanoin ja haukkasin pullaa. Tulit luokseni ja näykkäsit minua korvasta. “Niin se on minunkin.” Sanoit leikkisästi. Kahvikuppi kädessä maailma näyttää niin paljon paremmalta paikalta. Pimeys oli laskeutunut Suomen maalle ja marraskuinen päivä vaihtui pikkuhiljaa kohti iltaa. “Taina tulee käymään tänään. Sillä on jotain kerrottavaa viime viikonlopusta siksi se ei malttanut odottaa torstain lukupiiriin.” Sanoin Maralle joka touhusi tiskialtaan äärellä. “Se sopii mainiosti, olen lähdössä ulos, kun saan nämä tiskit tästä hoidettua. Lähdetään Jannen kanssa elokuviin.” “Oi, kun kuulostaa hyvältä. Mikä kuva siellä menee?” “Varmaan joku supersankari juttu, en ole ihan varma.” “Toivottavasti on rahan arvoinen.” Sanoin. “Ai niin menen kahville huomenna sen kakkos vuosikurssin Tuukan kanssa, sattui meinaan niin että Tuukka oli tänään kaksi kertaa tuomassa mulle mun hukkuneita lapasiani takaisin. Ja meinasin aamulla kävellä suoraa Tuukan syliin tuossa ala-ovella. ” Naurahdin. “Mites se semmoi. Toivottavasti muistat tehdä tälle Tuukalle selväksi, että mikä olet naisiasi.” Sanoit naurusi lomasta. “Voi raukkaa, ei tiedä tapaavansa varattua naista.” Kurtistin kulmiani. “ Oletko sinä todella noin vanhanaikainen ettet edelleenkään usko että miehet ja naiset voisivat olla vain ystäviä?” Sanoit. “Kyllähän minä siihen uskon, toivottavasti Tuukkakin uskoo, muuten saatat antaa itsestäsi tahattomasti väärän kuvan.” Sanoit ja käännyit tiskaamaan. “Toivottavasti teille tulee antoisat kahvit.” Joskus mietin että miten me olemmekaan ikinä päätyneet siihen tilanteeseen missä olemme.

 

Ovipuhelin herätti minut mietteistäni. Mara oli jo mennyt menojaan. Oven takana oli Taina. “Otatko kahvia? Mara on tosin jo jonkin aikaa sitten sen keittänyt?” “Joo, voisin vaikka kupposen ottaa, on tuolla sen verran kylmä, varsinkin kun tulee tuolla tavalla tuolta pohjoisesta.” Etsin Tainalle kupin kaapista. “Mites sun viikonloppu sitten meni, kun et torstaihin asti jaksanut oottaa?” Kysyin. “Viikonloppu oli kyllä huikee, oltiin siellä Jarkon ja Johkun mökillä, tuolla savossa, jossain Savonlinnan kupeessa taidettiin olla. Mutta se ei siis oo se mistä tahtoisin kertoa vaan se että mitä mie näin viime viikonloppuna.” Taina kertoi ja nosti kupin huulilleen. “Siis usko tai älä siellä mökillä oli siis muitakin tuttuja kun Jarkko ja Johku. Tää mein kakkosvuoden Tuukka oli kanssa siellä, Tuukka vissiin tuntee meidän Jarkon sitten jostain, siksi tämäkin oli kutsuttu. ” Katselin Tainaa ihmeissäni pöydän yli ja yritin olla tukehtumatta kahviini. “Siis sie et Taina tasan usko mitään tänään on tapahtunu. Oon siis törmännyt Tuukkaan kolmesti tänään, ekaks meinasin aamupäivällä kävellä suoraan Tuukan syliin tuossa alaovella ja sitten Tuukka on kahdesti tänään pelastanut mun lapaset.” Tainan silmissä välähti. “Tänhän on siis oltava joku merkki, eikö ne merkit oo aina tämmösiä, että ne tulee yllättäen?” Taina sanoi. “Eikä tässä vielä kaikki” , aloitin. “Olen huomenna menossa kahville Tuukan kanssa.” Tainan leuka loksahti. “Mitä sie oot Santtu ajatellut? En olisi kyllä susta uskonut.” “En mitään sen kummepaa kun kahvikuppia hyvän tyypin kanssa joka todella huomio ympärillään olevat ihmiset.” Sanoin. “Äläkä alota mitään siitä ettei saa antaa väärää kuvaa, kun tässä ei oo mistään sellaisesta kyse. Mie oon erittäin onnellinen Maran kanssa, eikä tässä ole mitään muuta, kun tahdon mahdollisuuden kiittää Tuukkaa siitä miten se kahdesti tänään pelasti mun lapaset.” Sanoin. “Miksi mun on niin kamalan vaikee niellä tätä.” Taina sanoi ja joi pitkään kupista. “Muista sitten kun menet kahville, mitä juuri  minulle sanoit. Ei, en ole tuomitsemassa, se ei ole minun tehtäväni, mutta todella toivon teidän molempien tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä kummaltakaan puolelta.” Taina sanoi. Katselin Tainaa alta kulmien. “En olisi sustakaan uskonut että olet noin vanhanaikainen näissä asioissa. Naiset ja miehet voi samalla tavalla olla ystäviä, ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä enää näin 2010-luvulla.” “Joo, ei siinä olekkaan mitään ihmeellistä, mutta mie todella toivon, sun ja Tuukan tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä.”

 

Taina meni menojaan ja jäin yksin ajatusteni kanssa. Olinko suostunut Tuukan pyyntöön jonkun muun syyn kuin kiitollisuuden takia. Mielestäni en, mutta minusta tuntui että jokainen muu ympärilläni on sitä mieltä. Päätin tehdä sen mitä ehkä ei olisi pitänyt. Päätin katsoa miltä Tuukan facebook- profiili näyttää. Hyvin harvoin sorruin siihen että stalkkaisin ihmisiä, nykyaikana kun tuntuu ettei facebookista saa edes mitään enää irti. Tuukan facebookin etusivulla ei oikeastaan ollut mitään kummaa, entisiä kouluja sekä kotipaikkoja ja kaveri luettelo. Tulin samalla huomanneeksi sen mistä Taina oli puhunut että Jarkko ja Johku todella ovat meidän yhteisiä kavereita. Tuukan ja Jarkon yhteiseltä sivulta löytyi juttuja melko kauan, johonkin kymmenen vuoden päähän. Siitä olisi voinut päätellä sen että Tuukka ja Jarkko olivat jo hyvän hetken tunteneet toisensa, mahdollisesti olivat olleet jopa samassa koulussa. No se että onko näillä asioilla merkitystä siihen että olin menossa kahville Tuukan kanssa ei minusta ollut mitenkään itsestään selvää. Tunsin Jarkon kuitenkin melkein kymmenen vuoden takaa ja tiedän millainen tyyppi Jarkko on joten uskon sen ettei Tuukka voisi millään paljastua miksikään spykopaattiseksi murhaajaksi.

 

Mara tuli istumaan viereeni sohvalle illalla. “Ootko todella menossa kahville Tuukan kanssa?” “Oon menossa, kiitollisuudesta, en mistään muusta syystä.” Vastasin. “No toivottavasti se kertoo sulle jotain.” “Miksi tää Mara vaivaa sua?” “Musta tuntuu että et vaan yleensä mene tapaamaan ihmisiä tuolla tavalla.” “Kuules, kultaseni tässä ei ole mitään ihmeellistä.” Yritin rauhoitella Maraa. Mara meni istumaan koneen ääreen ja naputtelemaan väikkäriään kasaan. Aikansa Mara näpytteli ja sitten tuli takaisin istumaan sohvalle. “Santtu, sun täytyy luvata mulle jotain.” Mara sanoi vakavalla äänellä. “Mitä pitää vannoa, että uskot?” Kysyin. “Vanno, mulle että jos joskus päätät että rakastut johon kuhun muuhun kuin minuun niin kerrot siitä ennen eroa mulle?” Mara sanoi. “Muistaakseni myö ollaan silloin aikonaan sovittu näistä jutuista. Kerron sulle, se on vähintä mitä voin sulle tehdä, näiden kaikkien vuosien jälkeen.” Sanoin Maralle ja halasin tiukasti. “Toivottavasti huomiset kahvit on todella tän kaiken stressin ja pohdiskelun arvoiset.” Mara sanoi vähän ilkikurisesti. “Älä yllytä, muuten saattaa sattua ja tapahtua.” Vitsailin. Mara naurahti. “Sitä en usko.” “Katsotaan, katsotaan.” Sanoin.

 

Aamulla kello tuntui soivan pikkaisen liian aikaisin. Kun pyörähdin laittamaan herätyskelloa kiinni huomasin Maran jo menneen. Lappu sängyssä kertoi että Mara on kirjastolla kirjoittamassa väikkäriä ja tahtoo lounaalla kuulla kaiken mitä kahvilla tulee tapahtumaan. Päivän ainut luento käsitteli sosiaalisia suhteita päivähoidossa ja niiden merkityksiä lapsen kehitykseen tulevaisuudessa. Kun luennoitsija melkoisen pitkän kolmen tunnin jälkeen lopetti menin istumaan humpalle. Enkä oikein tiennyt että miten minun olisi pitänyt olla. Tuukka tuli humpalle ajallaan.

 

“Juothan sinä Tuukka kahvia?” Kysyin. “Juon juon, enemmän olen kyllä tee miehiä, mutta kahvikin kyllä menee.” Tuukka sanoi. Istuimme pöytään. Hetken tuntui että hiljaisuus ympärillämme olisi todella painostava. Tuntui kuin se eilinen taika olisi haihtunut johonkin. Tai sitten olin laittanut Tuukan johonkin ihme korokkeelle. Silti olin melko varma että eilisissä kohtaamisissamme olisi ollut jotain taianomaista. En oikein millään olisi keksinyt mistä meidän olisi ollut hyvä puhua.

 

Tuukka rikkoi jään ja kysyi. “Ootko Santtu ajatellut jäädä Joensuuhun opintojen jälkeen?” “Tuskin, voi olla ettei omalla alalla ole töitä täällä päin. Pitää mennä sinne missä on töitä, oikeastaan sillä ei edes ole väliä mihin päin Suomea päädyn. Olisi super hienoa mennä esimerkiksi joksikin aikaa vaikka pohjoiseen ja katsoa onko se minun paikkani.” Vastasin. “Entäs sie onko teologeille töitä Joensuussa tai Pohjois- Karjalassa yleensäkkään?” “No toi teologien tilannehan on siis aika hullu koko Suomessa, töitä on, mutta sen ensimmäisen viran saaminen voi olla pitkän työnkin takana, että saa sellaisen työn että piispa voi vihkiä.” “Niin onhan tuo kirkon tilanne aika villi tällä hetkellä.” Sanoin. “Olen hetken miettinyt että välttämättä se kirkko ei olekaan se mun paikkani. Voisin harkita kyllä lähteväni jonnekkin muualle töihin kuin niin että olisin Suomessa. Saksa on esimerkiksi yksi sellainen paikka missä teologille on tällä hetkellä töitä. Ja onhan tuo saksan kieli sen verran hallussa että sillä luulisi Saksan maallakin pärjäävän.” “On se hyvä että on vara suunnitelmia, on tää elämä kuitenkin sellainen että sen etukäteen suunnittelussa ei oikein oo mitään järkeä.” Sanoin. “Musta tuntuu just nyt että joku muukin voisi kiinnostaa kun tuo sosiologia, pitää katsoa sitä että mitä tässä valitsee, kun tässä on vasta kolmas vuosi menossa opinnoissa.” “Niin sulla on aikaa miettiä minkä oppiaineen kursseja voisit tehdä sivuaineena. Itsellä kun noita opintoja on sen verran jo takana, että saa olla onnellinen että on löytänyt itselleen se mieluisan sivuaineen.” Sanoit. Kahvi kupeissamme tuli loppuun ja rupesin kaipaamaan jo ruokaa. “Mun pitäisi olla menossa lounaalle”, sanoin. Hetken katseessa välähti joku tunne mitä en ottanut tunteakseni. “Okei, oli kiva istua kahvilla, voitaisiin istua toistekkin.” Tuukka sanoi. “Katsellaan, se voisi olla kivaa.” Sanoin. “Nähdään taas.” “Heippa.”

 

Mara istui Borealiksella ja nosti katseensa kirjastaan kun istuin pöytään. “Moikka, no mites kahvit meni?” Mara kysyi. “En oikeen osaa sanoa. Puhuttiin tulevaisuuden työstä ja siinä se oikeestaan olikin.”  Sanoin. “Niin paitsi kyllä Tuukka toivoi että tavattais uudelleen.”Sanoin. Maran kasvoilla kävi pienen hetken hyvin epäuskoinen ilme. ”No jospa se tahtoo tavata sut jossain muualla kuin yliopistolla? Näin mie sen ajattelin.” Mara pohti. “No katotaan miten käy. En siis sanonut Tuukalle suoraa että en voi tavata ollenkaan sitä myöhemmin.” Sanoin. “No eihän tuossa ole mitään sen kummempaa että tapaatte uudelleen. En nää siinä mitään ihmeellistä aivan samahan se on että mie menisin Jannen kanssa kahville.” Mara sanoi.  

 

Kävelimme Maran kanssa yhtä matkaa kohti kotia. Meidän välillä oleva hiljaisuus ei koskaan ole häirinnyt minua, mutta tänään jäin miettimään sitä miksi meillä ei ollut mitään puhuttavaa. “Tehtäisiinkö jotain kivaa tänään illalla? “ Kysyin Maralta juuri ennen kun pääsimme kotiovelle. “Tehdään vaan. Miltä lautapelit kuulostaa? “ Joo,olisiko yatzy? “ “Kuulostaa hyvältä. “ Yatzy oli se peli minkä parissa olimme suhteemme alussa viettäneet paljon aikaa. Joka kerta kun kuulin noppien kolahtelevan pöytään palasin hetkiin pienessä ja kaupungin ainoassa siedettävässä kuppilassa Rantasalmella. Jokaisella heitolla saatoin maistaa suussani vähän väljähtäneen lonkeron ja haistoin ummehtuneen tupakan hajun ja rasvan käryn mikä tuli keittiöstä. Peli eteni omalla painollaan taustalla soiva radio sai muutaman kerran meidät liittymään vähän epävireiseen kuoroon laulujen kanssa. Lautapelien lisäksi musiikki oli yksi niistä asioista mikä oli tuonut meidät yhteen. Tajusimme melko pian ensitapaamisemme jälkeen että musiikki makumme kohtasivat vähän pelottavankin paljon. Olimme molemmat musiikissa melko kaikkiruokaisia mutta meidän molempien suurimpiin intohimoihin kuului muun muassa suomirock ja elokuvamusiikki. Musiikin kuuntelun lisäksi päädyimme toisistamme tietämättä liittymään samaan kuoroon. Muistan elävästi millaiset ilmeet meillä oli kun tajusimme tulleemme samoihin laulu harkkoihin kirkolle. Siitä hervottomasta hihittelystä ei meinannut tulla loppua. Muistelin tilannetta Maralle ääneen. “Se on kyllä yksi niitä hetkiä mitä en ikinä unohda. Olimme onnistuneet jotenkin salaamaan toisiltamme että meitä molempia saattaisi kiinnostaa kuorolaulu. Vaikka puhuimme kuitenkin musasta lähes joka kerta kun tapasimme.” Mara nauroi pöydän toisella puolella.

 

Toinen peli oli alkamassa kun Mara nousi pöydästä. “Olisiko lasi viiniä paikallaan? Valkkaria olisi ainankin tarjolla” Mara kysyi. “Toki kelpaa, saanhan siitä buustia antaa sulle köniin.” Vitsailin. Revanssi toteutui vaikka en saanut voittoa, ei se iltaani latistanut. Viinilasimme täyttyivät ja tunnelma keveni. Nauroimme tuon illan aikana enemmän kuin muutamaan hetkeen. Muistelimme menneitä ja nostalgia päissämme päädyimme kaivelemaan yhteisiä valokuviamme menneiltä vuosilta. “Kato, en olisi ikinä uskonut että sulla on joskus ollut tukassa näin paljon punaista.” Nauroit. Katsoin omaa kuvaani jotakuin viiden vuoden takaa ja en voinut kuin ihmetellä että miten paljon voi ihminen muuttua suhteellisen lyhyessä ajassa. Joskus tuntui siltä että meidän ensitapaamisestamme olisi kulunut enemmänkin aikaa kuin jotakuin puoli vuosikymmentä.

 

Seuraavalla viikolla istuin taas humpalla ja katselin ikkunasta ulos, lumisade oli jatkunut koko viikonlopun yli joten Joensuuhun oli todella tullut talvi. Tuukka istui kanssani samassa pöydässä ja siemaili teetään. Tenttikirja kädessäni tuntui vähän painavalta, niin että keskittyminen tuntui melkein mahdottomalta. “Tuukka, miten sulla menee?” Kysyin. “Tässähän tää. Hiljalleen alkaa mennä tajuntaan se että ollaan vuodessa jo näin pitkällä.” Tuukka sanoi nostaen katseensa minuun. “Niin ollaanhan sitä tosi pitkällä, tuntuu siltä että oltaisiin todella aloitettu tää opintovuosi vasta tyyliin kuukausi sitten.” Sanoin. “Mulle ehkä mitä pidemmälle vuodessa mennään vaikeemmaksi vaan tulee se että miten toi valon määrä vähenee koko ajan.” Kerroin. “Joo, oikeestaan oo sitä mieltä että tossa lumen tulossa on se hyvä puoli, että tulee vähän valoisampaa.” Sanoit. Jutustelimme vielä jonkin aikaa ennen kuin piti juosta luennolle.

 

Kävellessäni kotiin luureissani soi yksi kautta aikojen suosikki kappaleistani. Musiikki johdatteli minua ajatuksissani jonnekin kymmenen vuoden taakse, Rantasalmi oli silloin jo pieni paikka. Kunnan pienuus tuli siinä kohtaa selväksi kun aloitin lukion Savonlinnassa ja tulin tietoiseksi siitä että luokallani oli väkeä kenen vanhempia, veljiä tai siskoja en tuntenut mistään etukäteen. Koko lukioaikani sain kuulla siitä miten olisin pienestä perähikiästä lähtöisin, mikä oli omasta mielestäni erittäin hassua, onhan se kuitenkin niin että lukiolaiset ovat melkein aikuisia. Tulin lukioaikana siihen tulokseen että kaupungissa kasvaneet snobit eivät todellakaan olleet aikuisia vielä 18- vuotiaanakaan, vaikka itse luulivat sitä. Itse olin jo melko nuoresta lähtien joutunut ottamaan vastuuta monenlaisista asioista, mitkä eivät oikeastaan edes olleet sen ikäisen nuoren ihmisen vastuulla olevia asioita.

Olin siis jo pienen ikäni joutunut katselemaan maailmaa ja sen elämää melkoisen eri näkökulmasta kuin moni muu oman ikäisistäni.

 

Puhelimen pirinä herätti minut takaisin nykyhetkeen. “Ahola.” “Onko Santtu, Tuukka tässä. Olisin vaan kysynyt että mitä sanoisit jos mentäis huomenna lasilliselle?” Tuukka kysyin. Hetken mietin että miten voisin väistää kysymyksen semmoi suhteellisen smoothisti, mutta en keksinyt yhtään konstia joten vastasin “Joo, voidaan me mennä. Sopisiko palaveri, jossain kasin kulmilla?”. “Joo, kuulostaa hyvältä. Nähdään huomenna.” Sanoit ja suljit puhelimen.

 

“Mara. Ootko kotona?” Huhuilin eteisessä kun heitin takkiani naulaan. Juuri sillä hetkellä kun olisin halunnut kuulla mitä Mara olisi mieltä tästä jutusta ei tämä tietenkään ole kotona. Päätöksiä olisi tehtävä, mutta olisin halunnut kuulla Maran mielipiteen, tästä Tuukan soitosta joka oli kyllä tullut melkoisen puun takaa. Menin keittöön ja huomasin että Mara oli jättänyt lapun pöydälle missä kertoi, että on yliopistolla melkoisen pitkään tänään, tutkija seminaarissa menee pitkään. Mara ei siis olisi tulossa kotiin ennen kuin minun pitäisi jo olla kaupungissa tapaamassa Tuukkaa. Iltapäivän ratoksi yritin vähän opiskella vaikka tuntui ettei keskittymiseni tulisi millään riittämään mihinkään mikä vaatisi enempää ajattelua kuin kaksikymmentä minuuttia. Päätin silti taistella, jotain olisi pakko tehdä, muuten kaikki tulisi ensi viikolla vastaan, niin ettei ensi viikosta tulisi yhtään mitään.

 

Katselin kelloa kuumeisesti puolen seitsemän paikkeilla ja rupesin valitsemaan vaatteita iltaa varten. Aikani vaatehuoneessa pyörittyäni päädyin hyvin kasuaaliin pukeutumiseen, päätin että en ainankaan olisi alipukeutunut. Ennen kun otin avaimet eteisen pöydältä varmistin että Mara näkisi oman lappuni keittiön pöydällä kertomassa siitä missä olin.

 

Astuin palaveriin ja Tuukka oli tiskillä tilaamassa selkä minuun. Hetken annoin katseeni vaeltaa. Tuukka kääntyi ja hymyili leveästi minut huomatessaan. Tajusin etten koskaan ollut nähnyt Tuukan hymyilevän tuolla tavalla. Tuukan katse sai selkäni kananlihalle ja hetken olin aivan varma että baarinkin lämpötila laski muutaman asteen. “Ompas Santtu kiva nähdä sua.” Tuukka sanoi ja halasi minua yllättäen. Jäykistyin ja etsin katseellani paikkaa mihin juoksisin. “Anteeksi jos tungettelin. Ei missään tapauksessa ollut tarkoitus säikäyttää sua.” Tuukka sanoi selvästi anteeksipyytävään sävyyn. “Ei tässä mitään, voisin hakea lasin viiniä jos sie meet varaamaan meille pöydän, vaikka tuolta yläkerrasta.” Sanoin. “Juu, oon siellä. Yritän saada sen pöydän siellä ikkunan vieressä.” Tuukka sanoi ja kiipesi portaita ylös. Käänsin selkäni Tuukalle ja hetken haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Jos lähtisin nyt niin sitten vielä selviäisin. Baarimikko katsoi suuntaani “Ootko sie ihan kunnossa?” Baarimikko kysyi selvästi huolissaan. “Joo ei tässä mitään. Voisinko saada lasin vettä.” “Toki.” Join veden yhdellä suullisella ja käännyin ulko-ovelle. Kuulin takaani äänen. “Et kai sie Santtu oo vielä lähdössä?” Tuukan ääni kuului selkäni takaa. En kääntynyt katsomaan Tuukkaa vaan katsoin edelleen ovelle. Seisoimme keskellä hiljaista baaria. Baarimikko on ovimiehen lisäksi ainut joka seuraa sananvaihtoamme.  “Minä lähden kuitenkin nyt kotiin.” Sanoin hieman värisevällä äänellä. Tiesin että nyt jos kääntäisin katseeni Tuukkaan niin saattaisin hajota täysin palasiksi hänen edessään. “Harmi.” Se oli ainut mitä Tuukka sanoi. Olin jo ottanut askeleen kohti ovea kun kuulin hiljaisen äänen sanovan“Olisin halunnut tietää mitä siihen sun ovelle jäi silloin yksi aamu.” Tuukka henkäisi. Kaikesta järkevyydestä huolimatta käänsin katseeni Tuukkaan.

 

Tuukan kasvoilta paistoi suuren suuri suru, mitä en oikein osannut yhdistää että mistä se johtui. “Mene nyt, muuten saatan sanoa jotain mitä katuisin loppu ikäni.” Tuukka sanoi julmasti. Käännyin ovelle ja jätin Tuukan seisomaan keskelle baarin lattiaa.

 

Ulkona pakkasessa katselin lumihiutaleiden leijailua niin kuin se olisi kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.     

Mainokset