Nanowrimo part I

Taas on se aika vuodesta kun syntyy novelleja. Tässä ensimmäisen kolmen päivän saldo 3149 sanaa.

 

Lumihiutaleiden leijunta

 

Yöllä satanut lumi aiheutti sen että aamupäivän auringossa ei millään meinannut nähdä yhtään mitään ilman aurinkolaseja. Tästä johtuen meinasin tulla suoraan syliisi kun käännyin ovesta ulos. “Anteeksi,anteeksi. En millään huomannut sua. “, sanoin ja nostin katseeni ylös.

 

Hetkeksi maailma pysähtyi ympärillämme. Katselin lumihiutaleiden putoamista ja hetken olin varma että kohta putoan itsekkin. “Hei, älä huoli näitä sattuu kaikille. “, sanoit rauhallisella äänellä. “Niinhän näitä sattuu “, mumisin kaulahuiviini ja lähdin kävelemään pois. “Hei, oota sulta putosi nää. “, huikkasit perääni. Nostit punaisia lapasiani maasta. “Kiitos, ne varmaan olisi ilman sua jääneet siihen. “ “ Musta tuntuu että tähän hetkeen jää silti jotain. “ Kuulin sinun sanovan.

 

Istuin Humpalla lukemassa tenttiin, tai ainankin yritin lukea. Kun katsoin Sinun tulevan kahvilaan kuppi kädessäsi. Hetken ajattelin sitä että mihin juoksisin piiloon, en millään kestäisi katsettasi juuri nyt. Etsit katseellasi tuttuja täydestä kahvilasta ja minä tunsin pulssini nousevan. Yritin kuumeisesti upota tentti kirjaan niin että näyttäisi siltä ettei minua kannattaisi häiritä. Istuit kuitenkin kanssani samaan pöytään. Painoin kuulokkeitani syvemmälle korviini ja vajosin tuoliin. Istuit toiselle puolelle pöytää ja huhuilit jossain kohtaa suuntaani. Nostin katseeni alistuneena kirjastani.

“Anteeksi, sanoitko jotain.”, sanoin. “Ei mitään sen ihmeempää, että kysyin onko tässä tilaa.”, sanoit hymyillen. Huhhu, ehkä sinä et pidäkkään minua täysin hulluna, ajattelin. Hymyilin sinulle ja yritin kovasti näyttää lukevani tenttiin. Jokin Sinussa veti minua kuitenkin puoleeni enkä millään jaksanut keskittyä. Katselin vähän väliä kirjan yli Sinua. Katselit ikkunasta ulos ja näytit haaveilevalta. Nostit kuppisi kevyesti huulillesi, teesi oli ilmeisesti vielä ainankin suhteellisen kuumaa. Puhalsit kuppiisi.

 

Nostit katseesi minuun ja piinaavan kahdenkymmenen sekunnin ajan me katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Olin hetken aivan varma että olin silmistäni näyttänyt Sinulle koko elämäntarinani. Mutta katseessasi ei ollut mitään uhkaavaa eikä mitään miksi olisin halunnut kääntää katseeni pois. Lopulta Sinä luovutit meistä ja käänsit katseesi takaisin ulos aurinkoon.

 

Puhelin herätti minut todellisuuteen. “Ahola.” “Täällä Taina hei, nähdäänkö illalla? Olisi kerrottavaa tuosta viime viikonlopusta.” Kuului tuttu ääni puhelimesta. “Nähdään vain, teillä vai meillä?” “Ihan sama päätä sinä.” “Mulla olisi jonkin verran hommia mitä pitäisi kotona tehdä, että jos nähtäisiin meillä?” “Sopii.” Suljin puhelimen ja nostin katseeni kelloon. Herran jesta! Minun tuntini on alkanut vartti sitten. Lähdin semmoisella ryminällä paikaltani että taisin taas jättää jälkeeni jotain.

 

Luennon loputtua kaivelin taskujani. Olin unohtanut ne kerran tänään hävinneet lapaset johonkin. Kävin katsomassa humpalta, mutta en sielläkään nähnyt niitä.Olin juuri aukaisemassa ulko-ovea, kun kävelit minua kolmannen kerran vastaan ja sinulla oli kädessäsi minun lapaseni. “En todellakaan tajua, miten annan sinun kerätä minun tavaroitani pitkin kaupunkia.” sanoin, enkä oikeen tiennyt että olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Katsoit minua hymyillen. “Ilo on kokonaan minun puolellani. Voisit kuitenkin hyvittää tämän jotenkin, vaikka kahvilla.” Hetken katsoin Sinua kuin hullua, mutta lopulta tulin järkiini. “Tietenkin, se kuulostaa erittäin reilulta. Olisiko huomenna täällä humpalla?” “Sopii loistavasti, olisiko iltapäivä aamupäivää parempi?” “Iltapäivä on hyvä, pitää aamulla olla luennolla.” “Siellä sitten. Nähdään huomenna.” Sanoit ja käännyit kannoillasi.

 

Kotiin talsiessani tulin ajatelleeksi kahvi pyyntöäsi. Olisitko ajatellut sitä jos emme olisi todella sattuneet niin monesti tänään samaan paikkaan samaan aikaan. Kohtalolla oli monesti täysin omat suunnitelmat meidän ihmisten varalle. Lumisade oli tullut takaisin ja katselin sitä sillä ajatuksella että tänään lumi on hyvä, tänään se on saanut aikaan jotain hyvää.

 

Astuin ovesta sisään ja asunnossa tuoksui pulla. “Hei, rakas. Maistuuko vehnänen, minun opiskelijalleni?” Mara huikkasi keittiöstä. “Et uskokkaan miten hyvältä tuo kuulostaa.” sanoin, kun heitin takkiani naulaan. Keittiö oli kuin pommin jäljiltä, yritin olla ajattelematta sitä että minä saattaisin päätyä kaikesta huolimatta siivoamaan sitä. Istuin pyödän päähän ja pusun lisäksi sain eteeni kupin höyryävää kahvia ja hyvin tuoreen korvapuustin. “Olen tainnut joskus mainita miten korvapuusti on lempi pullani.” Sanoin ja haukkasin pullaa. Tulit luokseni ja näykkäsit minua korvasta. “Niin se on minunkin.” Sanoit leikkisästi. Kahvikuppi kädessä maailma näyttää niin paljon paremmalta paikalta. Pimeys oli laskeutunut Suomen maalle ja marraskuinen päivä vaihtui pikkuhiljaa kohti iltaa. “Taina tulee käymään tänään. Sillä on jotain kerrottavaa viime viikonlopusta siksi se ei malttanut odottaa torstain lukupiiriin.” Sanoin Maralle joka touhusi tiskialtaan äärellä. “Se sopii mainiosti, olen lähdössä ulos, kun saan nämä tiskit tästä hoidettua. Lähdetään Jannen kanssa elokuviin.” “Oi, kun kuulostaa hyvältä. Mikä kuva siellä menee?” “Varmaan joku supersankari juttu, en ole ihan varma.” “Toivottavasti on rahan arvoinen.” Sanoin. “Ai niin menen kahville huomenna sen kakkos vuosikurssin Tuukan kanssa, sattui meinaan niin että Tuukka oli tänään kaksi kertaa tuomassa mulle mun hukkuneita lapasiani takaisin. Ja meinasin aamulla kävellä suoraa Tuukan syliin tuossa ala-ovella. ” Naurahdin. “Mites se semmoi. Toivottavasti muistat tehdä tälle Tuukalle selväksi, että mikä olet naisiasi.” Sanoit naurusi lomasta. “Voi raukkaa, ei tiedä tapaavansa varattua naista.” Kurtistin kulmiani. “ Oletko sinä todella noin vanhanaikainen ettet edelleenkään usko että miehet ja naiset voisivat olla vain ystäviä?” Sanoit. “Kyllähän minä siihen uskon, toivottavasti Tuukkakin uskoo, muuten saatat antaa itsestäsi tahattomasti väärän kuvan.” Sanoit ja käännyit tiskaamaan. “Toivottavasti teille tulee antoisat kahvit.” Joskus mietin että miten me olemmekaan ikinä päätyneet siihen tilanteeseen missä olemme.

 

Ovipuhelin herätti minut mietteistäni. Mara oli jo mennyt menojaan. Oven takana oli Taina. “Otatko kahvia? Mara on tosin jo jonkin aikaa sitten sen keittänyt?” “Joo, voisin vaikka kupposen ottaa, on tuolla sen verran kylmä, varsinkin kun tulee tuolla tavalla tuolta pohjoisesta.” Etsin Tainalle kupin kaapista. “Mites sun viikonloppu sitten meni, kun et torstaihin asti jaksanut oottaa?” Kysyin. “Viikonloppu oli kyllä huikee, oltiin siellä Jarkon ja Johkun mökillä, tuolla savossa, jossain Savonlinnan kupeessa taidettiin olla. Mutta se ei siis oo se mistä tahtoisin kertoa vaan se että mitä mie näin viime viikonloppuna.” Taina kertoi ja nosti kupin huulilleen. “Siis usko tai älä siellä mökillä oli siis muitakin tuttuja kun Jarkko ja Johku. Tää mein kakkosvuoden Tuukka oli kanssa siellä, Tuukka vissiin tuntee meidän Jarkon sitten jostain, siksi tämäkin oli kutsuttu. ” Katselin Tainaa ihmeissäni pöydän yli ja yritin olla tukehtumatta kahviini. “Siis sie et Taina tasan usko mitään tänään on tapahtunu. Oon siis törmännyt Tuukkaan kolmesti tänään, ekaks meinasin aamupäivällä kävellä suoraan Tuukan syliin tuossa alaovella ja sitten Tuukka on kahdesti tänään pelastanut mun lapaset.” Tainan silmissä välähti. “Tänhän on siis oltava joku merkki, eikö ne merkit oo aina tämmösiä, että ne tulee yllättäen?” Taina sanoi. “Eikä tässä vielä kaikki” , aloitin. “Olen huomenna menossa kahville Tuukan kanssa.” Tainan leuka loksahti. “Mitä sie oot Santtu ajatellut? En olisi kyllä susta uskonut.” “En mitään sen kummepaa kun kahvikuppia hyvän tyypin kanssa joka todella huomio ympärillään olevat ihmiset.” Sanoin. “Äläkä alota mitään siitä ettei saa antaa väärää kuvaa, kun tässä ei oo mistään sellaisesta kyse. Mie oon erittäin onnellinen Maran kanssa, eikä tässä ole mitään muuta, kun tahdon mahdollisuuden kiittää Tuukkaa siitä miten se kahdesti tänään pelasti mun lapaset.” Sanoin. “Miksi mun on niin kamalan vaikee niellä tätä.” Taina sanoi ja joi pitkään kupista. “Muista sitten kun menet kahville, mitä juuri  minulle sanoit. Ei, en ole tuomitsemassa, se ei ole minun tehtäväni, mutta todella toivon teidän molempien tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä kummaltakaan puolelta.” Taina sanoi. Katselin Tainaa alta kulmien. “En olisi sustakaan uskonut että olet noin vanhanaikainen näissä asioissa. Naiset ja miehet voi samalla tavalla olla ystäviä, ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä enää näin 2010-luvulla.” “Joo, ei siinä olekkaan mitään ihmeellistä, mutta mie todella toivon, sun ja Tuukan tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä.”

 

Taina meni menojaan ja jäin yksin ajatusteni kanssa. Olinko suostunut Tuukan pyyntöön jonkun muun syyn kuin kiitollisuuden takia. Mielestäni en, mutta minusta tuntui että jokainen muu ympärilläni on sitä mieltä. Päätin tehdä sen mitä ehkä ei olisi pitänyt. Päätin katsoa miltä Tuukan facebook- profiili näyttää. Hyvin harvoin sorruin siihen että stalkkaisin ihmisiä, nykyaikana kun tuntuu ettei facebookista saa edes mitään enää irti. Tuukan facebookin etusivulla ei oikeastaan ollut mitään kummaa, entisiä kouluja sekä kotipaikkoja ja kaveri luettelo. Tulin samalla huomanneeksi sen mistä Taina oli puhunut että Jarkko ja Johku todella ovat meidän yhteisiä kavereita. Tuukan ja Jarkon yhteiseltä sivulta löytyi juttuja melko kauan, johonkin kymmenen vuoden päähän. Siitä olisi voinut päätellä sen että Tuukka ja Jarkko olivat jo hyvän hetken tunteneet toisensa, mahdollisesti olivat olleet jopa samassa koulussa. No se että onko näillä asioilla merkitystä siihen että olin menossa kahville Tuukan kanssa ei minusta ollut mitenkään itsestään selvää. Tunsin Jarkon kuitenkin melkein kymmenen vuoden takaa ja tiedän millainen tyyppi Jarkko on joten uskon sen ettei Tuukka voisi millään paljastua miksikään spykopaattiseksi murhaajaksi.

 

Mara tuli istumaan viereeni sohvalle illalla. “Ootko todella menossa kahville Tuukan kanssa?” “Oon menossa, kiitollisuudesta, en mistään muusta syystä.” Vastasin. “No toivottavasti se kertoo sulle jotain.” “Miksi tää Mara vaivaa sua?” “Musta tuntuu että et vaan yleensä mene tapaamaan ihmisiä tuolla tavalla.” “Kuules, kultaseni tässä ei ole mitään ihmeellistä.” Yritin rauhoitella Maraa. Mara meni istumaan koneen ääreen ja naputtelemaan väikkäriään kasaan. Aikansa Mara näpytteli ja sitten tuli takaisin istumaan sohvalle. “Santtu, sun täytyy luvata mulle jotain.” Mara sanoi vakavalla äänellä. “Mitä pitää vannoa, että uskot?” Kysyin. “Vanno, mulle että jos joskus päätät että rakastut johon kuhun muuhun kuin minuun niin kerrot siitä ennen eroa mulle?” Mara sanoi. “Muistaakseni myö ollaan silloin aikonaan sovittu näistä jutuista. Kerron sulle, se on vähintä mitä voin sulle tehdä, näiden kaikkien vuosien jälkeen.” Sanoin Maralle ja halasin tiukasti. “Toivottavasti huomiset kahvit on todella tän kaiken stressin ja pohdiskelun arvoiset.” Mara sanoi vähän ilkikurisesti. “Älä yllytä, muuten saattaa sattua ja tapahtua.” Vitsailin. Mara naurahti. “Sitä en usko.” “Katsotaan, katsotaan.” Sanoin.

 

Aamulla kello tuntui soivan pikkaisen liian aikaisin. Kun pyörähdin laittamaan herätyskelloa kiinni huomasin Maran jo menneen. Lappu sängyssä kertoi että Mara on kirjastolla kirjoittamassa väikkäriä ja tahtoo lounaalla kuulla kaiken mitä kahvilla tulee tapahtumaan. Päivän ainut luento käsitteli sosiaalisia suhteita päivähoidossa ja niiden merkityksiä lapsen kehitykseen tulevaisuudessa. Kun luennoitsija melkoisen pitkän kolmen tunnin jälkeen lopetti menin istumaan humpalle. Enkä oikein tiennyt että miten minun olisi pitänyt olla. Tuukka tuli humpalle ajallaan.

 

“Juothan sinä Tuukka kahvia?” Kysyin. “Juon juon, enemmän olen kyllä tee miehiä, mutta kahvikin kyllä menee.” Tuukka sanoi. Istuimme pöytään. Hetken tuntui että hiljaisuus ympärillämme olisi todella painostava. Tuntui kuin se eilinen taika olisi haihtunut johonkin. Tai sitten olin laittanut Tuukan johonkin ihme korokkeelle. Silti olin melko varma että eilisissä kohtaamisissamme olisi ollut jotain taianomaista. En oikein millään olisi keksinyt mistä meidän olisi ollut hyvä puhua.

 

Tuukka rikkoi jään ja kysyi. “Ootko Santtu ajatellut jäädä Joensuuhun opintojen jälkeen?” “Tuskin, voi olla ettei omalla alalla ole töitä täällä päin. Pitää mennä sinne missä on töitä, oikeastaan sillä ei edes ole väliä mihin päin Suomea päädyn. Olisi super hienoa mennä esimerkiksi joksikin aikaa vaikka pohjoiseen ja katsoa onko se minun paikkani.” Vastasin. “Entäs sie onko teologeille töitä Joensuussa tai Pohjois- Karjalassa yleensäkkään?” “No toi teologien tilannehan on siis aika hullu koko Suomessa, töitä on, mutta sen ensimmäisen viran saaminen voi olla pitkän työnkin takana, että saa sellaisen työn että piispa voi vihkiä.” “Niin onhan tuo kirkon tilanne aika villi tällä hetkellä.” Sanoin. “Olen hetken miettinyt että välttämättä se kirkko ei olekaan se mun paikkani. Voisin harkita kyllä lähteväni jonnekkin muualle töihin kuin niin että olisin Suomessa. Saksa on esimerkiksi yksi sellainen paikka missä teologille on tällä hetkellä töitä. Ja onhan tuo saksan kieli sen verran hallussa että sillä luulisi Saksan maallakin pärjäävän.” “On se hyvä että on vara suunnitelmia, on tää elämä kuitenkin sellainen että sen etukäteen suunnittelussa ei oikein oo mitään järkeä.” Sanoin. “Musta tuntuu just nyt että joku muukin voisi kiinnostaa kun tuo sosiologia, pitää katsoa sitä että mitä tässä valitsee, kun tässä on vasta kolmas vuosi menossa opinnoissa.” “Niin sulla on aikaa miettiä minkä oppiaineen kursseja voisit tehdä sivuaineena. Itsellä kun noita opintoja on sen verran jo takana, että saa olla onnellinen että on löytänyt itselleen se mieluisan sivuaineen.” Sanoit. Kahvi kupeissamme tuli loppuun ja rupesin kaipaamaan jo ruokaa. “Mun pitäisi olla menossa lounaalle”, sanoin. Hetken katseessa välähti joku tunne mitä en ottanut tunteakseni. “Okei, oli kiva istua kahvilla, voitaisiin istua toistekkin.” Tuukka sanoi. “Katsellaan, se voisi olla kivaa.” Sanoin. “Nähdään taas.” “Heippa.”

 

Mara istui Borealiksella ja nosti katseensa kirjastaan kun istuin pöytään. “Moikka, no mites kahvit meni?” Mara kysyi. “En oikeen osaa sanoa. Puhuttiin tulevaisuuden työstä ja siinä se oikeestaan olikin.”  Sanoin. “Niin paitsi kyllä Tuukka toivoi että tavattais uudelleen.”Sanoin. Maran kasvoilla kävi pienen hetken hyvin epäuskoinen ilme. ”No jospa se tahtoo tavata sut jossain muualla kuin yliopistolla? Näin mie sen ajattelin.” Mara pohti. “No katotaan miten käy. En siis sanonut Tuukalle suoraa että en voi tavata ollenkaan sitä myöhemmin.” Sanoin. “No eihän tuossa ole mitään sen kummempaa että tapaatte uudelleen. En nää siinä mitään ihmeellistä aivan samahan se on että mie menisin Jannen kanssa kahville.” Mara sanoi.  

 

Kävelimme Maran kanssa yhtä matkaa kohti kotia. Meidän välillä oleva hiljaisuus ei koskaan ole häirinnyt minua, mutta tänään jäin miettimään sitä miksi meillä ei ollut mitään puhuttavaa. “Tehtäisiinkö jotain kivaa tänään illalla? “ Kysyin Maralta juuri ennen kun pääsimme kotiovelle. “Tehdään vaan. Miltä lautapelit kuulostaa? “ Joo,olisiko yatzy? “ “Kuulostaa hyvältä. “ Yatzy oli se peli minkä parissa olimme suhteemme alussa viettäneet paljon aikaa. Joka kerta kun kuulin noppien kolahtelevan pöytään palasin hetkiin pienessä ja kaupungin ainoassa siedettävässä kuppilassa Rantasalmella. Jokaisella heitolla saatoin maistaa suussani vähän väljähtäneen lonkeron ja haistoin ummehtuneen tupakan hajun ja rasvan käryn mikä tuli keittiöstä. Peli eteni omalla painollaan taustalla soiva radio sai muutaman kerran meidät liittymään vähän epävireiseen kuoroon laulujen kanssa. Lautapelien lisäksi musiikki oli yksi niistä asioista mikä oli tuonut meidät yhteen. Tajusimme melko pian ensitapaamisemme jälkeen että musiikki makumme kohtasivat vähän pelottavankin paljon. Olimme molemmat musiikissa melko kaikkiruokaisia mutta meidän molempien suurimpiin intohimoihin kuului muun muassa suomirock ja elokuvamusiikki. Musiikin kuuntelun lisäksi päädyimme toisistamme tietämättä liittymään samaan kuoroon. Muistan elävästi millaiset ilmeet meillä oli kun tajusimme tulleemme samoihin laulu harkkoihin kirkolle. Siitä hervottomasta hihittelystä ei meinannut tulla loppua. Muistelin tilannetta Maralle ääneen. “Se on kyllä yksi niitä hetkiä mitä en ikinä unohda. Olimme onnistuneet jotenkin salaamaan toisiltamme että meitä molempia saattaisi kiinnostaa kuorolaulu. Vaikka puhuimme kuitenkin musasta lähes joka kerta kun tapasimme.” Mara nauroi pöydän toisella puolella.

 

Toinen peli oli alkamassa kun Mara nousi pöydästä. “Olisiko lasi viiniä paikallaan? Valkkaria olisi ainankin tarjolla” Mara kysyi. “Toki kelpaa, saanhan siitä buustia antaa sulle köniin.” Vitsailin. Revanssi toteutui vaikka en saanut voittoa, ei se iltaani latistanut. Viinilasimme täyttyivät ja tunnelma keveni. Nauroimme tuon illan aikana enemmän kuin muutamaan hetkeen. Muistelimme menneitä ja nostalgia päissämme päädyimme kaivelemaan yhteisiä valokuviamme menneiltä vuosilta. “Kato, en olisi ikinä uskonut että sulla on joskus ollut tukassa näin paljon punaista.” Nauroit. Katsoin omaa kuvaani jotakuin viiden vuoden takaa ja en voinut kuin ihmetellä että miten paljon voi ihminen muuttua suhteellisen lyhyessä ajassa. Joskus tuntui siltä että meidän ensitapaamisestamme olisi kulunut enemmänkin aikaa kuin jotakuin puoli vuosikymmentä.

 

Seuraavalla viikolla istuin taas humpalla ja katselin ikkunasta ulos, lumisade oli jatkunut koko viikonlopun yli joten Joensuuhun oli todella tullut talvi. Tuukka istui kanssani samassa pöydässä ja siemaili teetään. Tenttikirja kädessäni tuntui vähän painavalta, niin että keskittyminen tuntui melkein mahdottomalta. “Tuukka, miten sulla menee?” Kysyin. “Tässähän tää. Hiljalleen alkaa mennä tajuntaan se että ollaan vuodessa jo näin pitkällä.” Tuukka sanoi nostaen katseensa minuun. “Niin ollaanhan sitä tosi pitkällä, tuntuu siltä että oltaisiin todella aloitettu tää opintovuosi vasta tyyliin kuukausi sitten.” Sanoin. “Mulle ehkä mitä pidemmälle vuodessa mennään vaikeemmaksi vaan tulee se että miten toi valon määrä vähenee koko ajan.” Kerroin. “Joo, oikeestaan oo sitä mieltä että tossa lumen tulossa on se hyvä puoli, että tulee vähän valoisampaa.” Sanoit. Jutustelimme vielä jonkin aikaa ennen kuin piti juosta luennolle.

 

Kävellessäni kotiin luureissani soi yksi kautta aikojen suosikki kappaleistani. Musiikki johdatteli minua ajatuksissani jonnekin kymmenen vuoden taakse, Rantasalmi oli silloin jo pieni paikka. Kunnan pienuus tuli siinä kohtaa selväksi kun aloitin lukion Savonlinnassa ja tulin tietoiseksi siitä että luokallani oli väkeä kenen vanhempia, veljiä tai siskoja en tuntenut mistään etukäteen. Koko lukioaikani sain kuulla siitä miten olisin pienestä perähikiästä lähtöisin, mikä oli omasta mielestäni erittäin hassua, onhan se kuitenkin niin että lukiolaiset ovat melkein aikuisia. Tulin lukioaikana siihen tulokseen että kaupungissa kasvaneet snobit eivät todellakaan olleet aikuisia vielä 18- vuotiaanakaan, vaikka itse luulivat sitä. Itse olin jo melko nuoresta lähtien joutunut ottamaan vastuuta monenlaisista asioista, mitkä eivät oikeastaan edes olleet sen ikäisen nuoren ihmisen vastuulla olevia asioita.

Olin siis jo pienen ikäni joutunut katselemaan maailmaa ja sen elämää melkoisen eri näkökulmasta kuin moni muu oman ikäisistäni.

 

Puhelimen pirinä herätti minut takaisin nykyhetkeen. “Ahola.” “Onko Santtu, Tuukka tässä. Olisin vaan kysynyt että mitä sanoisit jos mentäis huomenna lasilliselle?” Tuukka kysyin. Hetken mietin että miten voisin väistää kysymyksen semmoi suhteellisen smoothisti, mutta en keksinyt yhtään konstia joten vastasin “Joo, voidaan me mennä. Sopisiko palaveri, jossain kasin kulmilla?”. “Joo, kuulostaa hyvältä. Nähdään huomenna.” Sanoit ja suljit puhelimen.

 

“Mara. Ootko kotona?” Huhuilin eteisessä kun heitin takkiani naulaan. Juuri sillä hetkellä kun olisin halunnut kuulla mitä Mara olisi mieltä tästä jutusta ei tämä tietenkään ole kotona. Päätöksiä olisi tehtävä, mutta olisin halunnut kuulla Maran mielipiteen, tästä Tuukan soitosta joka oli kyllä tullut melkoisen puun takaa. Menin keittöön ja huomasin että Mara oli jättänyt lapun pöydälle missä kertoi, että on yliopistolla melkoisen pitkään tänään, tutkija seminaarissa menee pitkään. Mara ei siis olisi tulossa kotiin ennen kuin minun pitäisi jo olla kaupungissa tapaamassa Tuukkaa. Iltapäivän ratoksi yritin vähän opiskella vaikka tuntui ettei keskittymiseni tulisi millään riittämään mihinkään mikä vaatisi enempää ajattelua kuin kaksikymmentä minuuttia. Päätin silti taistella, jotain olisi pakko tehdä, muuten kaikki tulisi ensi viikolla vastaan, niin ettei ensi viikosta tulisi yhtään mitään.

 

Katselin kelloa kuumeisesti puolen seitsemän paikkeilla ja rupesin valitsemaan vaatteita iltaa varten. Aikani vaatehuoneessa pyörittyäni päädyin hyvin kasuaaliin pukeutumiseen, päätin että en ainankaan olisi alipukeutunut. Ennen kun otin avaimet eteisen pöydältä varmistin että Mara näkisi oman lappuni keittiön pöydällä kertomassa siitä missä olin.

 

Astuin palaveriin ja Tuukka oli tiskillä tilaamassa selkä minuun. Hetken annoin katseeni vaeltaa. Tuukka kääntyi ja hymyili leveästi minut huomatessaan. Tajusin etten koskaan ollut nähnyt Tuukan hymyilevän tuolla tavalla. Tuukan katse sai selkäni kananlihalle ja hetken olin aivan varma että baarinkin lämpötila laski muutaman asteen. “Ompas Santtu kiva nähdä sua.” Tuukka sanoi ja halasi minua yllättäen. Jäykistyin ja etsin katseellani paikkaa mihin juoksisin. “Anteeksi jos tungettelin. Ei missään tapauksessa ollut tarkoitus säikäyttää sua.” Tuukka sanoi selvästi anteeksipyytävään sävyyn. “Ei tässä mitään, voisin hakea lasin viiniä jos sie meet varaamaan meille pöydän, vaikka tuolta yläkerrasta.” Sanoin. “Juu, oon siellä. Yritän saada sen pöydän siellä ikkunan vieressä.” Tuukka sanoi ja kiipesi portaita ylös. Käänsin selkäni Tuukalle ja hetken haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Jos lähtisin nyt niin sitten vielä selviäisin. Baarimikko katsoi suuntaani “Ootko sie ihan kunnossa?” Baarimikko kysyi selvästi huolissaan. “Joo ei tässä mitään. Voisinko saada lasin vettä.” “Toki.” Join veden yhdellä suullisella ja käännyin ulko-ovelle. Kuulin takaani äänen. “Et kai sie Santtu oo vielä lähdössä?” Tuukan ääni kuului selkäni takaa. En kääntynyt katsomaan Tuukkaa vaan katsoin edelleen ovelle. Seisoimme keskellä hiljaista baaria. Baarimikko on ovimiehen lisäksi ainut joka seuraa sananvaihtoamme.  “Minä lähden kuitenkin nyt kotiin.” Sanoin hieman värisevällä äänellä. Tiesin että nyt jos kääntäisin katseeni Tuukkaan niin saattaisin hajota täysin palasiksi hänen edessään. “Harmi.” Se oli ainut mitä Tuukka sanoi. Olin jo ottanut askeleen kohti ovea kun kuulin hiljaisen äänen sanovan“Olisin halunnut tietää mitä siihen sun ovelle jäi silloin yksi aamu.” Tuukka henkäisi. Kaikesta järkevyydestä huolimatta käänsin katseeni Tuukkaan.

 

Tuukan kasvoilta paistoi suuren suuri suru, mitä en oikein osannut yhdistää että mistä se johtui. “Mene nyt, muuten saatan sanoa jotain mitä katuisin loppu ikäni.” Tuukka sanoi julmasti. Käännyin ovelle ja jätin Tuukan seisomaan keskelle baarin lattiaa.

 

Ulkona pakkasessa katselin lumihiutaleiden leijailua niin kuin se olisi kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.     

Mainokset
Seuraava artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: