Nanowrimo part 2

Tässä tulee novelli mikä on ollut kyllä valmis jo melko pitkään.

“Minun olisi siis valittava Sinun ja antamani lupauksen välillä? Et Sinä voi asettaa minua tähän tilanteeseen että kyseenalaistaisin elämäni merkittävimmän lupauksen ja vaihtaisin sen johonkin joka varmasti joskus katoaa.” Katsoit minua kulmat kurtussa. Tunsin palan nousevan kurkkuuni kun hain sanoja. “En  minä mitenkään voisi kilpailla Kristuksen sinun ja meidän pelastajamme kanssa. Mutta Sinä olet minulle jotain sellaista mitä en muuten tule elämääni saamaan. Sinä olet se joka tekee minun elämäni, se joka tekee minusta täytetyn. Sinä olet minun elämäni, minun kirkkoni.” Katsoin tummiin silmiisi ja tajusin niiden kostuneen. Katsoit varpaittemme kärkiä ja sitten nostin katseesi taivaalle. “Luoja, mihin Sinä oletkaan minut johdattanut.” Henkäisit.

Olimme tunteneet jota kuin kaksi vuotta kun puhuimme ensimmäisen kerran syvällisiä. Istuimme iltaa entisten opiskelutovereiden kanssa. Olimme molemmat tulleet takaisin Joensuuhun ainankin hetkellisesti. Minä olin tullut tekemään sairaalapastorin sijaisuutta ja sinä antamaan viimeisiä näyttöjäsi ennen vihkimystäsi papin virkaan. Vihkimyksesi näytti melko varmalta.  

“Moikka Johannes. Mitä kuuluu?” Tervehdin sinua. “Hei Pia, ompas mukava nähdä.” “istu alas, tahdon tietää mitä Keski- Suomeen kuuluu.” “No, oikeastaan en osaa ihan viime aikaisimpia uutisia kertoa, koska olen kohta kuukauden asunut taas täällä Joensuussa.” Kerroin. “Ompas hauska sattuma, sillä olen itsekkin noin viikon asunut taas Joensuussa. Tulin tekemään diakonin sijaisuutta.” Puhuimme sinä iltana pitkään. Valomerkki ajoi meidät ulos opiskeluaikojen kantapaikastamme. “Nähdäänkö ensi viikolla? Olisi kiva kuulla sinun työkuvioistasi.” Kysyin. “Miten olisi sunnuntaina liturgian jälkeen? Saat tulla toki liturgiaankin jos tahdot.” Sanoit hymyillen. “Se onkin ainut vapaa sunnuntai tässä kuussa. Tulen mielelläni.” Vastasin. “Nähdään siis sunnuntaina.” Huikkasit perääni.

Ortodoksi liturgiassa on edelleenkin jotain taikaa, vaikka olen siellä useamman kerran ollutkin. Se jaksaa ihmetyttää kerta kerran jälkeen. Liturgian loputtua jäin kirkon pihaan seisomaan ja katselemaan kirkon värikkäitä kupoleita. Tulit luokseni ja halasit tuttavallisesti. “Hyvää pyhää,” sanoit. “Sitä samaa, mennäänkö jonnekkin kahville?” Kysyin. “Mennään vain.” Vastasit.

“Yksi iso kuppi teetä, kiitos.” Sanoit tarjoilijalle. “Etkö edelleenkään juo kahvia?” kysyin yllättyneenä. Katsoit minuun hymy kasvoillasi. “En vain ole koskaan oppinut pitämään kahvin mausta,” sanoit rationaalisesti. Olin aina ihaillut  kykyäsi puhua suoraan. Istuimme pyötään kahvilan nurkassa. “Johannes, miten tulit takaisin Joensuuhun?”, kysyin. “Huomasin että täällä on diakonin virka avoinna, ja päätin hakea sitä. Saahan tässä samalla hyvää näyttöä siihen että joskus saisi pappisvihkimyksen. Papin työ on kuitenkin ollut pitkää jo unelmani. Näiden lisäksi olen aina pitänyt Joensuusta paikkana.” vastasit. “Oletko pitänyt työstäsi täällä?” kysyit. “ Olen, nautin suunnattomasti siitä että täällä on tilaa.” Sanoit. Katsoit minua kysyvästi. “Virrat rupesi tuntumaan vähän ahtaalta, siksi täällä Joensuussa tuntuu siltä että olisi tilaa hengittää.” Sanoin. “Se kuulostaa hyvältä” sanoit.

Puhuimme töistä ja siitä miten paljon kirkollinen työ vie aikaa verrattuna moneen muuhun. “Oletko pitänyt yhteyttä opiskelutovereihisi?”, kysyit. “Kyllä me kerran vuodessa pyrimme jonkinlaisella porukalla tapaamaan.”, kerroin. “Toki nykyisin facebook taitaa olla se helpoin kanava saada vertaistukea.” Oma kuppini oli melkein tyhjä, kun kello löi neljä ja kahvilan pitäjä tuli kertomaan että sulkee pian. “Täytyy tästä siis ulostautua.” sanoin. “Kiinnostaisiko kävely joen varressa?”, kysyin. “Kiinnostaa, sitä en olekkaan vielä kovin montaa kertaa tehnytkään.”(13.11), sanoit.

Rannassa huomasimme että Penttilä oli saanut jo monta uutta kerrostaloa lisää näinä vuosina. “En jaksa millään uskoa että tuolla oli aikas tyhjää silloin kun aloitin opinnot.” Sanoin. “Joo, itse muistan kun ensimmäistä tornitaloa rakennettiin.” Sanoit. “Muistatko niitä kylmiä vappuja kirkon takana? “” Huonosti, taisin opiskella kuudetta vuottani kun ensimmäisen kerran päädyin teidän länkkäreiden vapun juhlintaan. “Vastasit. “Sinä vappuna ei tainnut olla niin kylmä…” Mietin ääneen.

  Kirkkopuistosta oli paljon muistoja. Toisena vuonna siellä istuttiin vappua lähes lumen peittämillä rinteillä ja kolmantena vuonna stressi kävelin kirkkoa ympäri useita satoja kertoja. Tuossa maisemassa oli kyllä paljon tunnetta ja muistoja.

  Seuraavan kuukauden ajan noista kävelyistä tuli paras vastapaino työlle. Tapasimme viikottain ja joka kerta jalkamme saivat meidät kävelemään pitkin kaupunkia. Esittelimme toisillemme suosikki paikkojamme kaupungissa. Joskus otimme pyörät alle ja ajalimme kauemmas keskustasta. Koska me molemmat asuimme eri puolilla kaupunkia syntyi ortodoksikirkon pihasta kohtaamispaikkamme.

   Eräs kesäkuinen sunnuntaina yllätin Johanneksen liturgian jälkeen sillä että lähdimme Kolille. Olin suunnitellut yllätystäni sen verran että olin saanut hyvältä ystävältäsi asuntosi vara-avaimen lainaan niin että sain Johanneksen vaelluskengät ja ulkoiluvaatteet mukaani.

Olimme puhuneet Kolista koko kesän ja siksi ajattelin sen olevan hyvä irtiotto kaupungin pölystä meille molemmille.

  “Olet sinä Pia melkoinen rontti.” Sanoit kun kuulit mihin olimme menossa. “Hyvin olit osannut Tumpinkin tähän juttuun mukaan.” “Mukava kuulla että yllätys on onnistunut.” Sanoin.

   Vedimme kenkiä jalkaan parkkipaikalla kun puhelimeni soi. Töistä ajattelin. Päätin jättää vastaamatta, mutta joku sai minut silti vastaamaan. “Suokka.” “Anteeksi Pia, yleensä en soita vapaapäivä työasioista, mutta nyt päätin tehdä poikkeuksen ja ilmoittaa että olet saanut vakituisen paikan seurakunnastamme. Tavattaisiinko keskiviikkona niin tehdään paperit?” Kirkkoherra kysyi puhelimessa. “Ilman muuta. Kiitos, kiitos, soitosta. Hyviä vapaita, nähdään keskiviikkona.” Sain sanottua. Suljin puhelimen ja tajusin käsieni tärisevän. “Mitä sait kuulla?” Kysyit. “Olen saanut vakituisen viran. Sairaalapastorin viran. ” “Sehän on loistava uutinen.” Halasit minua lämpimästi. (14.11)

Kun saimme reput selkäämme niin lähdimme metsän hiljaisuuteen. Juttua ei oikein riittänyt joten molemmat nautiskelimme siitä ettei ollut pakko puhua yhtään mitään. Kamerat käsissämme naksuivat ja kenkämme kopisivat kiviin kun kiipesimme Ukko- Kolille. Maisemat ylhäältä olivat kuin postikortista. Sattui pilvetön päivä joten järvelle päin näki kymmenien kilometrien päähän. Yksissä tuumin istuimme kalliolle. Kaivoin repustani termarin ja kaadoin meille teetä. “Voin kuvitella ettei tähän maisemaan ikinä kyllästy.” Sait sanottua. “On tässä maisemassa kieltämättä jotain ikiaikaista.” Sanoin. Alaspäin tulimme pidempää reittiä niin että olimme solan pohjalla. Kun pääsimme autolla halasit minua vielä uudelleen. “Otetaan uusiksi joskus.” Heitin ja istuin kuljettajan paikalle.

Seuraava viikko oli työntäyteinen. Vedin rippikoulua muiden omien töideni ohella. Viikko nuorten kanssa oli kyllä raskas, mutta erittäin antoisa. Nuoret esittävät kaikista kikkisimmät ja parhaimmat kysymykset. Nuorten kanssa sitä muistaa taas elävänsä ja sen että miksi tätä työtä tekee. Koska olin tehnyt koko viikon töitä oli minulla koko viikonloppu vapaa. Soitin Johannekselle. “Moikka, onko viikonloppu suunnitelmia?” “Töissä liturgiassa menee sunnuntai, mutta lauantaille ei vielä ole ihmeempiä.” Johannes vastasi. “Pitäisikö keksiä jotain?” Kysyin. “Keksitään vaan. Soitellaan perjantaina uudelleen.”

Lauantai aamuna ovipuhelin soi. Vähän unenpöpperöisenä menin ovelle ja kuulin Johanneksen äänen ovipuhelimessa. “Huomenta, lasken sut sisään. Pitää saada housut jalkaan.” Johannes kiipesi toiseen kerrokseen ja astui sisään. Astuin vaatehuoneesta eteiseen ja näin Johanneksen kädessä kukkia. Gerberat olivat kauniin punaisia. “Lupasin yllättää sinut.” Sanoit. “Hyvä tuuri on sattunut, sillä Gerberat ovat lempi kukkiani.” “Saatoin saada vinkin,” sanoit salaperäisesti. “Juothan teetä?” “Mielelläni.” vastasit, istuit pyötään ja katsoit ulos ikkunasta. “Täytyy myöntää että kotisi on kyllä kauniilla paikalla.” Tuumit. “Maisemat olivat yksi syy miksi valitsin juuri tämän asunnon.” Sanoin.

Olimme jo tovin istuneet kuppiemme ääressä kun puheeksi tuli kirkon työ ja parisuhteet.”Oletko koskaan Johannes ajatellut että jos et ennen pappisvihkimystä löydä itsellesi kumppania niin joudut olemaan loppuelämäsi ilman?” Uskallauduin kysymään. “Olen pohtinut sitä että voisiko sitä todella elää elämänsä yksin ilman ketään kenen kanssa jakaa sitä. Onhan Jumalakin sanonut ettei ihmisen ole hyvä olla yksin.” Vastasit. “No jospa se vielä sattuisi kohdalle, se joku kenen kanssa jakaa matkaa.” Sanoin.

Pian kysymys pyöri mielessäni todella tiukasti. Olisikon todella valmis elämään ilman elämänkumppania? Kirkon työ on kuitenkin sitä mistä olen todella pitkään haaveillut. Vihille jos tästä tahtoo niin pian pitäisi mennä. Avioliitto merkitsee minulle kuitenkin paljon muutakin kuin pelkästään laillista sopimusta.  

Tapasimme Johanneksen kanssa seuraavan kerran vasta parin viikon päästä. Molemmat olimme tehneet tiukasti töitä. Perjantaina seisoin ortodoksikirkon pihalla ja mietin että menenkö vigiliaan vaiko en. En oikein osannut päättää mikä olisi hyvä ratkaisu. Seisoin edelleen kirkon pihalla kun tulit ulos kirkosta. Näin kasvoistasi että joku oli eri tavalla kuin viimeksi. “Johannes.” Sain sanottua ennen kuin huulemme kohtasivat. Nostit katseesi taivaalle ja katselin sinua mietteliäästi. “Anteeksi ei ollut tarkoitus loukata.” Aloitit. “Ei, et mitenkään voisi loukata minua.” Keskeytin. “Olin kuvitellut tämän tapahtuvan jossain ihan muualla kuin kirkon pihalla.” Sanoit. Naurahdin. “Mikäs olisi ollut parempi paikka?”. Kysyin. Hymyilit minulle niin että ratkesin nauramaan. Lopulta hekottelimme molemmat kirkon pihalla. “Mitä meille nyt tapahtuu?” Kysyin. “Jospa katsotaan mitä huomisella on meille annettavaa.” Vastasit ja kiskoit minut kainaloosi. Siinä olessani tulin ajatelleeksi että tämä voisi olla tulevaisuuteni.

Meidän juttumme eteni omalla painollaan, kunnes eräänä lokuun sunnuntaina kerroit että sinut vihittäisiin kuukauden kuluttua virkaan. Hetken olin aivan varma että maailma ympärilläni tulisi murenemaan. Lokakuun viimeisenä sunnuntaina satoi. Seisoimme sateessa kun kysyin sinulta että mennäänkö naimisiin. “Pia, minä en tiedä miten kertoisin tämän. Minä saan vihkimyksen viikon kuluttua. Sen jälkeen ei voi enää mennä vihille.” Sanoit. “Voisiko sitä mitenkään siirtämään?” Kysyin ujosti. “Kultaseni, en usko. Enkä tiedä. Enkä tiedä miltä tämä kirkkon mielestä näyttää, että kiirehtisin naimisiin viikko ennen vihkimystäni papin virkaan.” Sanoit. “Johannes sinä olet minun kirkkoni. Eikö niin että teidän puolella pariskunnan ajatellaan muodostavan seurakunnan?” Sanoin. “Minun täytyy kysyä isä Mikolta mitä mieltä hän on tästä.” Sanoit. “Haluan tietää mahdollisimman pian.” Sanoin. Keskeytit minut. “Kerron sinulle huomenna mitä isä sanoo. Me selviämme tästä.” Sanoit ja lähdit kävelemään pois. Kireät hartiasi olivat viimeinen asia mitä näin.

Rippi-isäni kuunteli puhettani. “En osaa sanoa kirkon mielipidettä, mutta kyllä se minusta vaikuttaa vähän hätiköidyltä jos menet naimisiin päivä ennen vihkimystäsi kirkon virkaan. Se toisin on minun mielipiteeni mikä ei missään tapauksessa ole koko totuus. Sinun on Johannes tehtävä niin kuin sydämesi sanoo.”

Jäin istumaan tyhjään kirkkoon ja katselin Jumalansynnyttäjää Kristus sylissään. “Mikä on oikea ratkaisu.” Huokailin ääneen. “Tee niin kuin on oikein.” Kuulin takaani. Pia seisoi kirkon ovella. Näin kasvoistasi että olit varmasti itkenyt koko matkan. Tulin kohti sinua. “Älä tule lähemmäs.” Sanoit. Seisahduin keskelle kirkkoa Kristuksen kasvojen alle. “Johannes valitse ikuisuus, historia ja sinun tehtävä. Minun kanssani et saa mitään sellaista mikä ei joskus voisi kadota. Valitse tämä. Tämä on sinun paikkasi.” Sanoit. “Mutta.” Yritin jatkaa. Nostit kätesi. “Minun paikkani on jossain muualla. Viedään tämä loppuun ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta.” Sanoit.

Olit kääntymässä pois kun suljin sinut syliini. “Pia, tulet aina olemaan kanssani.” Sanoin. “Tavataan ikuisuudessa.” Kuiskasit minulle ennen kuin kävelit ulos kirkosta.

Vuosien kuluttua seisoin kirkkokansa keskellä ja katselin sinua työssäsi. Näin se että olit niin oikeassa paikassa. Hymyilin sinulle siunauksen jälkeen ja kävelin pois kirkosta tietäen että teimme oikein.          

Mainokset
Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Mainokset
%d bloggers like this: