Nanowrimo part 2

Tässä tulee novelli mikä on ollut kyllä valmis jo melko pitkään.

“Minun olisi siis valittava Sinun ja antamani lupauksen välillä? Et Sinä voi asettaa minua tähän tilanteeseen että kyseenalaistaisin elämäni merkittävimmän lupauksen ja vaihtaisin sen johonkin joka varmasti joskus katoaa.” Katsoit minua kulmat kurtussa. Tunsin palan nousevan kurkkuuni kun hain sanoja. “En  minä mitenkään voisi kilpailla Kristuksen sinun ja meidän pelastajamme kanssa. Mutta Sinä olet minulle jotain sellaista mitä en muuten tule elämääni saamaan. Sinä olet se joka tekee minun elämäni, se joka tekee minusta täytetyn. Sinä olet minun elämäni, minun kirkkoni.” Katsoin tummiin silmiisi ja tajusin niiden kostuneen. Katsoit varpaittemme kärkiä ja sitten nostin katseesi taivaalle. “Luoja, mihin Sinä oletkaan minut johdattanut.” Henkäisit.

Olimme tunteneet jota kuin kaksi vuotta kun puhuimme ensimmäisen kerran syvällisiä. Istuimme iltaa entisten opiskelutovereiden kanssa. Olimme molemmat tulleet takaisin Joensuuhun ainankin hetkellisesti. Minä olin tullut tekemään sairaalapastorin sijaisuutta ja sinä antamaan viimeisiä näyttöjäsi ennen vihkimystäsi papin virkaan. Vihkimyksesi näytti melko varmalta.  

“Moikka Johannes. Mitä kuuluu?” Tervehdin sinua. “Hei Pia, ompas mukava nähdä.” “istu alas, tahdon tietää mitä Keski- Suomeen kuuluu.” “No, oikeastaan en osaa ihan viime aikaisimpia uutisia kertoa, koska olen kohta kuukauden asunut taas täällä Joensuussa.” Kerroin. “Ompas hauska sattuma, sillä olen itsekkin noin viikon asunut taas Joensuussa. Tulin tekemään diakonin sijaisuutta.” Puhuimme sinä iltana pitkään. Valomerkki ajoi meidät ulos opiskeluaikojen kantapaikastamme. “Nähdäänkö ensi viikolla? Olisi kiva kuulla sinun työkuvioistasi.” Kysyin. “Miten olisi sunnuntaina liturgian jälkeen? Saat tulla toki liturgiaankin jos tahdot.” Sanoit hymyillen. “Se onkin ainut vapaa sunnuntai tässä kuussa. Tulen mielelläni.” Vastasin. “Nähdään siis sunnuntaina.” Huikkasit perääni.

Ortodoksi liturgiassa on edelleenkin jotain taikaa, vaikka olen siellä useamman kerran ollutkin. Se jaksaa ihmetyttää kerta kerran jälkeen. Liturgian loputtua jäin kirkon pihaan seisomaan ja katselemaan kirkon värikkäitä kupoleita. Tulit luokseni ja halasit tuttavallisesti. “Hyvää pyhää,” sanoit. “Sitä samaa, mennäänkö jonnekkin kahville?” Kysyin. “Mennään vain.” Vastasit.

“Yksi iso kuppi teetä, kiitos.” Sanoit tarjoilijalle. “Etkö edelleenkään juo kahvia?” kysyin yllättyneenä. Katsoit minuun hymy kasvoillasi. “En vain ole koskaan oppinut pitämään kahvin mausta,” sanoit rationaalisesti. Olin aina ihaillut  kykyäsi puhua suoraan. Istuimme pyötään kahvilan nurkassa. “Johannes, miten tulit takaisin Joensuuhun?”, kysyin. “Huomasin että täällä on diakonin virka avoinna, ja päätin hakea sitä. Saahan tässä samalla hyvää näyttöä siihen että joskus saisi pappisvihkimyksen. Papin työ on kuitenkin ollut pitkää jo unelmani. Näiden lisäksi olen aina pitänyt Joensuusta paikkana.” vastasit. “Oletko pitänyt työstäsi täällä?” kysyit. “ Olen, nautin suunnattomasti siitä että täällä on tilaa.” Sanoit. Katsoit minua kysyvästi. “Virrat rupesi tuntumaan vähän ahtaalta, siksi täällä Joensuussa tuntuu siltä että olisi tilaa hengittää.” Sanoin. “Se kuulostaa hyvältä” sanoit.

Puhuimme töistä ja siitä miten paljon kirkollinen työ vie aikaa verrattuna moneen muuhun. “Oletko pitänyt yhteyttä opiskelutovereihisi?”, kysyit. “Kyllä me kerran vuodessa pyrimme jonkinlaisella porukalla tapaamaan.”, kerroin. “Toki nykyisin facebook taitaa olla se helpoin kanava saada vertaistukea.” Oma kuppini oli melkein tyhjä, kun kello löi neljä ja kahvilan pitäjä tuli kertomaan että sulkee pian. “Täytyy tästä siis ulostautua.” sanoin. “Kiinnostaisiko kävely joen varressa?”, kysyin. “Kiinnostaa, sitä en olekkaan vielä kovin montaa kertaa tehnytkään.”(13.11), sanoit.

Rannassa huomasimme että Penttilä oli saanut jo monta uutta kerrostaloa lisää näinä vuosina. “En jaksa millään uskoa että tuolla oli aikas tyhjää silloin kun aloitin opinnot.” Sanoin. “Joo, itse muistan kun ensimmäistä tornitaloa rakennettiin.” Sanoit. “Muistatko niitä kylmiä vappuja kirkon takana? “” Huonosti, taisin opiskella kuudetta vuottani kun ensimmäisen kerran päädyin teidän länkkäreiden vapun juhlintaan. “Vastasit. “Sinä vappuna ei tainnut olla niin kylmä…” Mietin ääneen.

  Kirkkopuistosta oli paljon muistoja. Toisena vuonna siellä istuttiin vappua lähes lumen peittämillä rinteillä ja kolmantena vuonna stressi kävelin kirkkoa ympäri useita satoja kertoja. Tuossa maisemassa oli kyllä paljon tunnetta ja muistoja.

  Seuraavan kuukauden ajan noista kävelyistä tuli paras vastapaino työlle. Tapasimme viikottain ja joka kerta jalkamme saivat meidät kävelemään pitkin kaupunkia. Esittelimme toisillemme suosikki paikkojamme kaupungissa. Joskus otimme pyörät alle ja ajalimme kauemmas keskustasta. Koska me molemmat asuimme eri puolilla kaupunkia syntyi ortodoksikirkon pihasta kohtaamispaikkamme.

   Eräs kesäkuinen sunnuntaina yllätin Johanneksen liturgian jälkeen sillä että lähdimme Kolille. Olin suunnitellut yllätystäni sen verran että olin saanut hyvältä ystävältäsi asuntosi vara-avaimen lainaan niin että sain Johanneksen vaelluskengät ja ulkoiluvaatteet mukaani.

Olimme puhuneet Kolista koko kesän ja siksi ajattelin sen olevan hyvä irtiotto kaupungin pölystä meille molemmille.

  “Olet sinä Pia melkoinen rontti.” Sanoit kun kuulit mihin olimme menossa. “Hyvin olit osannut Tumpinkin tähän juttuun mukaan.” “Mukava kuulla että yllätys on onnistunut.” Sanoin.

   Vedimme kenkiä jalkaan parkkipaikalla kun puhelimeni soi. Töistä ajattelin. Päätin jättää vastaamatta, mutta joku sai minut silti vastaamaan. “Suokka.” “Anteeksi Pia, yleensä en soita vapaapäivä työasioista, mutta nyt päätin tehdä poikkeuksen ja ilmoittaa että olet saanut vakituisen paikan seurakunnastamme. Tavattaisiinko keskiviikkona niin tehdään paperit?” Kirkkoherra kysyi puhelimessa. “Ilman muuta. Kiitos, kiitos, soitosta. Hyviä vapaita, nähdään keskiviikkona.” Sain sanottua. Suljin puhelimen ja tajusin käsieni tärisevän. “Mitä sait kuulla?” Kysyit. “Olen saanut vakituisen viran. Sairaalapastorin viran. ” “Sehän on loistava uutinen.” Halasit minua lämpimästi. (14.11)

Kun saimme reput selkäämme niin lähdimme metsän hiljaisuuteen. Juttua ei oikein riittänyt joten molemmat nautiskelimme siitä ettei ollut pakko puhua yhtään mitään. Kamerat käsissämme naksuivat ja kenkämme kopisivat kiviin kun kiipesimme Ukko- Kolille. Maisemat ylhäältä olivat kuin postikortista. Sattui pilvetön päivä joten järvelle päin näki kymmenien kilometrien päähän. Yksissä tuumin istuimme kalliolle. Kaivoin repustani termarin ja kaadoin meille teetä. “Voin kuvitella ettei tähän maisemaan ikinä kyllästy.” Sait sanottua. “On tässä maisemassa kieltämättä jotain ikiaikaista.” Sanoin. Alaspäin tulimme pidempää reittiä niin että olimme solan pohjalla. Kun pääsimme autolla halasit minua vielä uudelleen. “Otetaan uusiksi joskus.” Heitin ja istuin kuljettajan paikalle.

Seuraava viikko oli työntäyteinen. Vedin rippikoulua muiden omien töideni ohella. Viikko nuorten kanssa oli kyllä raskas, mutta erittäin antoisa. Nuoret esittävät kaikista kikkisimmät ja parhaimmat kysymykset. Nuorten kanssa sitä muistaa taas elävänsä ja sen että miksi tätä työtä tekee. Koska olin tehnyt koko viikon töitä oli minulla koko viikonloppu vapaa. Soitin Johannekselle. “Moikka, onko viikonloppu suunnitelmia?” “Töissä liturgiassa menee sunnuntai, mutta lauantaille ei vielä ole ihmeempiä.” Johannes vastasi. “Pitäisikö keksiä jotain?” Kysyin. “Keksitään vaan. Soitellaan perjantaina uudelleen.”

Lauantai aamuna ovipuhelin soi. Vähän unenpöpperöisenä menin ovelle ja kuulin Johanneksen äänen ovipuhelimessa. “Huomenta, lasken sut sisään. Pitää saada housut jalkaan.” Johannes kiipesi toiseen kerrokseen ja astui sisään. Astuin vaatehuoneesta eteiseen ja näin Johanneksen kädessä kukkia. Gerberat olivat kauniin punaisia. “Lupasin yllättää sinut.” Sanoit. “Hyvä tuuri on sattunut, sillä Gerberat ovat lempi kukkiani.” “Saatoin saada vinkin,” sanoit salaperäisesti. “Juothan teetä?” “Mielelläni.” vastasit, istuit pyötään ja katsoit ulos ikkunasta. “Täytyy myöntää että kotisi on kyllä kauniilla paikalla.” Tuumit. “Maisemat olivat yksi syy miksi valitsin juuri tämän asunnon.” Sanoin.

Olimme jo tovin istuneet kuppiemme ääressä kun puheeksi tuli kirkon työ ja parisuhteet.”Oletko koskaan Johannes ajatellut että jos et ennen pappisvihkimystä löydä itsellesi kumppania niin joudut olemaan loppuelämäsi ilman?” Uskallauduin kysymään. “Olen pohtinut sitä että voisiko sitä todella elää elämänsä yksin ilman ketään kenen kanssa jakaa sitä. Onhan Jumalakin sanonut ettei ihmisen ole hyvä olla yksin.” Vastasit. “No jospa se vielä sattuisi kohdalle, se joku kenen kanssa jakaa matkaa.” Sanoin.

Pian kysymys pyöri mielessäni todella tiukasti. Olisikon todella valmis elämään ilman elämänkumppania? Kirkon työ on kuitenkin sitä mistä olen todella pitkään haaveillut. Vihille jos tästä tahtoo niin pian pitäisi mennä. Avioliitto merkitsee minulle kuitenkin paljon muutakin kuin pelkästään laillista sopimusta.  

Tapasimme Johanneksen kanssa seuraavan kerran vasta parin viikon päästä. Molemmat olimme tehneet tiukasti töitä. Perjantaina seisoin ortodoksikirkon pihalla ja mietin että menenkö vigiliaan vaiko en. En oikein osannut päättää mikä olisi hyvä ratkaisu. Seisoin edelleen kirkon pihalla kun tulit ulos kirkosta. Näin kasvoistasi että joku oli eri tavalla kuin viimeksi. “Johannes.” Sain sanottua ennen kuin huulemme kohtasivat. Nostit katseesi taivaalle ja katselin sinua mietteliäästi. “Anteeksi ei ollut tarkoitus loukata.” Aloitit. “Ei, et mitenkään voisi loukata minua.” Keskeytin. “Olin kuvitellut tämän tapahtuvan jossain ihan muualla kuin kirkon pihalla.” Sanoit. Naurahdin. “Mikäs olisi ollut parempi paikka?”. Kysyin. Hymyilit minulle niin että ratkesin nauramaan. Lopulta hekottelimme molemmat kirkon pihalla. “Mitä meille nyt tapahtuu?” Kysyin. “Jospa katsotaan mitä huomisella on meille annettavaa.” Vastasit ja kiskoit minut kainaloosi. Siinä olessani tulin ajatelleeksi että tämä voisi olla tulevaisuuteni.

Meidän juttumme eteni omalla painollaan, kunnes eräänä lokuun sunnuntaina kerroit että sinut vihittäisiin kuukauden kuluttua virkaan. Hetken olin aivan varma että maailma ympärilläni tulisi murenemaan. Lokakuun viimeisenä sunnuntaina satoi. Seisoimme sateessa kun kysyin sinulta että mennäänkö naimisiin. “Pia, minä en tiedä miten kertoisin tämän. Minä saan vihkimyksen viikon kuluttua. Sen jälkeen ei voi enää mennä vihille.” Sanoit. “Voisiko sitä mitenkään siirtämään?” Kysyin ujosti. “Kultaseni, en usko. Enkä tiedä. Enkä tiedä miltä tämä kirkkon mielestä näyttää, että kiirehtisin naimisiin viikko ennen vihkimystäni papin virkaan.” Sanoit. “Johannes sinä olet minun kirkkoni. Eikö niin että teidän puolella pariskunnan ajatellaan muodostavan seurakunnan?” Sanoin. “Minun täytyy kysyä isä Mikolta mitä mieltä hän on tästä.” Sanoit. “Haluan tietää mahdollisimman pian.” Sanoin. Keskeytit minut. “Kerron sinulle huomenna mitä isä sanoo. Me selviämme tästä.” Sanoit ja lähdit kävelemään pois. Kireät hartiasi olivat viimeinen asia mitä näin.

Rippi-isäni kuunteli puhettani. “En osaa sanoa kirkon mielipidettä, mutta kyllä se minusta vaikuttaa vähän hätiköidyltä jos menet naimisiin päivä ennen vihkimystäsi kirkon virkaan. Se toisin on minun mielipiteeni mikä ei missään tapauksessa ole koko totuus. Sinun on Johannes tehtävä niin kuin sydämesi sanoo.”

Jäin istumaan tyhjään kirkkoon ja katselin Jumalansynnyttäjää Kristus sylissään. “Mikä on oikea ratkaisu.” Huokailin ääneen. “Tee niin kuin on oikein.” Kuulin takaani. Pia seisoi kirkon ovella. Näin kasvoistasi että olit varmasti itkenyt koko matkan. Tulin kohti sinua. “Älä tule lähemmäs.” Sanoit. Seisahduin keskelle kirkkoa Kristuksen kasvojen alle. “Johannes valitse ikuisuus, historia ja sinun tehtävä. Minun kanssani et saa mitään sellaista mikä ei joskus voisi kadota. Valitse tämä. Tämä on sinun paikkasi.” Sanoit. “Mutta.” Yritin jatkaa. Nostit kätesi. “Minun paikkani on jossain muualla. Viedään tämä loppuun ennen kuin tapahtuu jotain peruuttamatonta.” Sanoit.

Olit kääntymässä pois kun suljin sinut syliini. “Pia, tulet aina olemaan kanssani.” Sanoin. “Tavataan ikuisuudessa.” Kuiskasit minulle ennen kuin kävelit ulos kirkosta.

Vuosien kuluttua seisoin kirkkokansa keskellä ja katselin sinua työssäsi. Näin se että olit niin oikeassa paikassa. Hymyilin sinulle siunauksen jälkeen ja kävelin pois kirkosta tietäen että teimme oikein.          

Mainokset

Nanowrimo part I

Taas on se aika vuodesta kun syntyy novelleja. Tässä ensimmäisen kolmen päivän saldo 3149 sanaa.

 

Lumihiutaleiden leijunta

 

Yöllä satanut lumi aiheutti sen että aamupäivän auringossa ei millään meinannut nähdä yhtään mitään ilman aurinkolaseja. Tästä johtuen meinasin tulla suoraan syliisi kun käännyin ovesta ulos. “Anteeksi,anteeksi. En millään huomannut sua. “, sanoin ja nostin katseeni ylös.

 

Hetkeksi maailma pysähtyi ympärillämme. Katselin lumihiutaleiden putoamista ja hetken olin varma että kohta putoan itsekkin. “Hei, älä huoli näitä sattuu kaikille. “, sanoit rauhallisella äänellä. “Niinhän näitä sattuu “, mumisin kaulahuiviini ja lähdin kävelemään pois. “Hei, oota sulta putosi nää. “, huikkasit perääni. Nostit punaisia lapasiani maasta. “Kiitos, ne varmaan olisi ilman sua jääneet siihen. “ “ Musta tuntuu että tähän hetkeen jää silti jotain. “ Kuulin sinun sanovan.

 

Istuin Humpalla lukemassa tenttiin, tai ainankin yritin lukea. Kun katsoin Sinun tulevan kahvilaan kuppi kädessäsi. Hetken ajattelin sitä että mihin juoksisin piiloon, en millään kestäisi katsettasi juuri nyt. Etsit katseellasi tuttuja täydestä kahvilasta ja minä tunsin pulssini nousevan. Yritin kuumeisesti upota tentti kirjaan niin että näyttäisi siltä ettei minua kannattaisi häiritä. Istuit kuitenkin kanssani samaan pöytään. Painoin kuulokkeitani syvemmälle korviini ja vajosin tuoliin. Istuit toiselle puolelle pöytää ja huhuilit jossain kohtaa suuntaani. Nostin katseeni alistuneena kirjastani.

“Anteeksi, sanoitko jotain.”, sanoin. “Ei mitään sen ihmeempää, että kysyin onko tässä tilaa.”, sanoit hymyillen. Huhhu, ehkä sinä et pidäkkään minua täysin hulluna, ajattelin. Hymyilin sinulle ja yritin kovasti näyttää lukevani tenttiin. Jokin Sinussa veti minua kuitenkin puoleeni enkä millään jaksanut keskittyä. Katselin vähän väliä kirjan yli Sinua. Katselit ikkunasta ulos ja näytit haaveilevalta. Nostit kuppisi kevyesti huulillesi, teesi oli ilmeisesti vielä ainankin suhteellisen kuumaa. Puhalsit kuppiisi.

 

Nostit katseesi minuun ja piinaavan kahdenkymmenen sekunnin ajan me katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Olin hetken aivan varma että olin silmistäni näyttänyt Sinulle koko elämäntarinani. Mutta katseessasi ei ollut mitään uhkaavaa eikä mitään miksi olisin halunnut kääntää katseeni pois. Lopulta Sinä luovutit meistä ja käänsit katseesi takaisin ulos aurinkoon.

 

Puhelin herätti minut todellisuuteen. “Ahola.” “Täällä Taina hei, nähdäänkö illalla? Olisi kerrottavaa tuosta viime viikonlopusta.” Kuului tuttu ääni puhelimesta. “Nähdään vain, teillä vai meillä?” “Ihan sama päätä sinä.” “Mulla olisi jonkin verran hommia mitä pitäisi kotona tehdä, että jos nähtäisiin meillä?” “Sopii.” Suljin puhelimen ja nostin katseeni kelloon. Herran jesta! Minun tuntini on alkanut vartti sitten. Lähdin semmoisella ryminällä paikaltani että taisin taas jättää jälkeeni jotain.

 

Luennon loputtua kaivelin taskujani. Olin unohtanut ne kerran tänään hävinneet lapaset johonkin. Kävin katsomassa humpalta, mutta en sielläkään nähnyt niitä.Olin juuri aukaisemassa ulko-ovea, kun kävelit minua kolmannen kerran vastaan ja sinulla oli kädessäsi minun lapaseni. “En todellakaan tajua, miten annan sinun kerätä minun tavaroitani pitkin kaupunkia.” sanoin, enkä oikeen tiennyt että olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Katsoit minua hymyillen. “Ilo on kokonaan minun puolellani. Voisit kuitenkin hyvittää tämän jotenkin, vaikka kahvilla.” Hetken katsoin Sinua kuin hullua, mutta lopulta tulin järkiini. “Tietenkin, se kuulostaa erittäin reilulta. Olisiko huomenna täällä humpalla?” “Sopii loistavasti, olisiko iltapäivä aamupäivää parempi?” “Iltapäivä on hyvä, pitää aamulla olla luennolla.” “Siellä sitten. Nähdään huomenna.” Sanoit ja käännyit kannoillasi.

 

Kotiin talsiessani tulin ajatelleeksi kahvi pyyntöäsi. Olisitko ajatellut sitä jos emme olisi todella sattuneet niin monesti tänään samaan paikkaan samaan aikaan. Kohtalolla oli monesti täysin omat suunnitelmat meidän ihmisten varalle. Lumisade oli tullut takaisin ja katselin sitä sillä ajatuksella että tänään lumi on hyvä, tänään se on saanut aikaan jotain hyvää.

 

Astuin ovesta sisään ja asunnossa tuoksui pulla. “Hei, rakas. Maistuuko vehnänen, minun opiskelijalleni?” Mara huikkasi keittiöstä. “Et uskokkaan miten hyvältä tuo kuulostaa.” sanoin, kun heitin takkiani naulaan. Keittiö oli kuin pommin jäljiltä, yritin olla ajattelematta sitä että minä saattaisin päätyä kaikesta huolimatta siivoamaan sitä. Istuin pyödän päähän ja pusun lisäksi sain eteeni kupin höyryävää kahvia ja hyvin tuoreen korvapuustin. “Olen tainnut joskus mainita miten korvapuusti on lempi pullani.” Sanoin ja haukkasin pullaa. Tulit luokseni ja näykkäsit minua korvasta. “Niin se on minunkin.” Sanoit leikkisästi. Kahvikuppi kädessä maailma näyttää niin paljon paremmalta paikalta. Pimeys oli laskeutunut Suomen maalle ja marraskuinen päivä vaihtui pikkuhiljaa kohti iltaa. “Taina tulee käymään tänään. Sillä on jotain kerrottavaa viime viikonlopusta siksi se ei malttanut odottaa torstain lukupiiriin.” Sanoin Maralle joka touhusi tiskialtaan äärellä. “Se sopii mainiosti, olen lähdössä ulos, kun saan nämä tiskit tästä hoidettua. Lähdetään Jannen kanssa elokuviin.” “Oi, kun kuulostaa hyvältä. Mikä kuva siellä menee?” “Varmaan joku supersankari juttu, en ole ihan varma.” “Toivottavasti on rahan arvoinen.” Sanoin. “Ai niin menen kahville huomenna sen kakkos vuosikurssin Tuukan kanssa, sattui meinaan niin että Tuukka oli tänään kaksi kertaa tuomassa mulle mun hukkuneita lapasiani takaisin. Ja meinasin aamulla kävellä suoraa Tuukan syliin tuossa ala-ovella. ” Naurahdin. “Mites se semmoi. Toivottavasti muistat tehdä tälle Tuukalle selväksi, että mikä olet naisiasi.” Sanoit naurusi lomasta. “Voi raukkaa, ei tiedä tapaavansa varattua naista.” Kurtistin kulmiani. “ Oletko sinä todella noin vanhanaikainen ettet edelleenkään usko että miehet ja naiset voisivat olla vain ystäviä?” Sanoit. “Kyllähän minä siihen uskon, toivottavasti Tuukkakin uskoo, muuten saatat antaa itsestäsi tahattomasti väärän kuvan.” Sanoit ja käännyit tiskaamaan. “Toivottavasti teille tulee antoisat kahvit.” Joskus mietin että miten me olemmekaan ikinä päätyneet siihen tilanteeseen missä olemme.

 

Ovipuhelin herätti minut mietteistäni. Mara oli jo mennyt menojaan. Oven takana oli Taina. “Otatko kahvia? Mara on tosin jo jonkin aikaa sitten sen keittänyt?” “Joo, voisin vaikka kupposen ottaa, on tuolla sen verran kylmä, varsinkin kun tulee tuolla tavalla tuolta pohjoisesta.” Etsin Tainalle kupin kaapista. “Mites sun viikonloppu sitten meni, kun et torstaihin asti jaksanut oottaa?” Kysyin. “Viikonloppu oli kyllä huikee, oltiin siellä Jarkon ja Johkun mökillä, tuolla savossa, jossain Savonlinnan kupeessa taidettiin olla. Mutta se ei siis oo se mistä tahtoisin kertoa vaan se että mitä mie näin viime viikonloppuna.” Taina kertoi ja nosti kupin huulilleen. “Siis usko tai älä siellä mökillä oli siis muitakin tuttuja kun Jarkko ja Johku. Tää mein kakkosvuoden Tuukka oli kanssa siellä, Tuukka vissiin tuntee meidän Jarkon sitten jostain, siksi tämäkin oli kutsuttu. ” Katselin Tainaa ihmeissäni pöydän yli ja yritin olla tukehtumatta kahviini. “Siis sie et Taina tasan usko mitään tänään on tapahtunu. Oon siis törmännyt Tuukkaan kolmesti tänään, ekaks meinasin aamupäivällä kävellä suoraan Tuukan syliin tuossa alaovella ja sitten Tuukka on kahdesti tänään pelastanut mun lapaset.” Tainan silmissä välähti. “Tänhän on siis oltava joku merkki, eikö ne merkit oo aina tämmösiä, että ne tulee yllättäen?” Taina sanoi. “Eikä tässä vielä kaikki” , aloitin. “Olen huomenna menossa kahville Tuukan kanssa.” Tainan leuka loksahti. “Mitä sie oot Santtu ajatellut? En olisi kyllä susta uskonut.” “En mitään sen kummepaa kun kahvikuppia hyvän tyypin kanssa joka todella huomio ympärillään olevat ihmiset.” Sanoin. “Äläkä alota mitään siitä ettei saa antaa väärää kuvaa, kun tässä ei oo mistään sellaisesta kyse. Mie oon erittäin onnellinen Maran kanssa, eikä tässä ole mitään muuta, kun tahdon mahdollisuuden kiittää Tuukkaa siitä miten se kahdesti tänään pelasti mun lapaset.” Sanoin. “Miksi mun on niin kamalan vaikee niellä tätä.” Taina sanoi ja joi pitkään kupista. “Muista sitten kun menet kahville, mitä juuri  minulle sanoit. Ei, en ole tuomitsemassa, se ei ole minun tehtäväni, mutta todella toivon teidän molempien tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä kummaltakaan puolelta.” Taina sanoi. Katselin Tainaa alta kulmien. “En olisi sustakaan uskonut että olet noin vanhanaikainen näissä asioissa. Naiset ja miehet voi samalla tavalla olla ystäviä, ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä enää näin 2010-luvulla.” “Joo, ei siinä olekkaan mitään ihmeellistä, mutta mie todella toivon, sun ja Tuukan tähden ettei tässä ole mitään epäselvyyksiä.”

 

Taina meni menojaan ja jäin yksin ajatusteni kanssa. Olinko suostunut Tuukan pyyntöön jonkun muun syyn kuin kiitollisuuden takia. Mielestäni en, mutta minusta tuntui että jokainen muu ympärilläni on sitä mieltä. Päätin tehdä sen mitä ehkä ei olisi pitänyt. Päätin katsoa miltä Tuukan facebook- profiili näyttää. Hyvin harvoin sorruin siihen että stalkkaisin ihmisiä, nykyaikana kun tuntuu ettei facebookista saa edes mitään enää irti. Tuukan facebookin etusivulla ei oikeastaan ollut mitään kummaa, entisiä kouluja sekä kotipaikkoja ja kaveri luettelo. Tulin samalla huomanneeksi sen mistä Taina oli puhunut että Jarkko ja Johku todella ovat meidän yhteisiä kavereita. Tuukan ja Jarkon yhteiseltä sivulta löytyi juttuja melko kauan, johonkin kymmenen vuoden päähän. Siitä olisi voinut päätellä sen että Tuukka ja Jarkko olivat jo hyvän hetken tunteneet toisensa, mahdollisesti olivat olleet jopa samassa koulussa. No se että onko näillä asioilla merkitystä siihen että olin menossa kahville Tuukan kanssa ei minusta ollut mitenkään itsestään selvää. Tunsin Jarkon kuitenkin melkein kymmenen vuoden takaa ja tiedän millainen tyyppi Jarkko on joten uskon sen ettei Tuukka voisi millään paljastua miksikään spykopaattiseksi murhaajaksi.

 

Mara tuli istumaan viereeni sohvalle illalla. “Ootko todella menossa kahville Tuukan kanssa?” “Oon menossa, kiitollisuudesta, en mistään muusta syystä.” Vastasin. “No toivottavasti se kertoo sulle jotain.” “Miksi tää Mara vaivaa sua?” “Musta tuntuu että et vaan yleensä mene tapaamaan ihmisiä tuolla tavalla.” “Kuules, kultaseni tässä ei ole mitään ihmeellistä.” Yritin rauhoitella Maraa. Mara meni istumaan koneen ääreen ja naputtelemaan väikkäriään kasaan. Aikansa Mara näpytteli ja sitten tuli takaisin istumaan sohvalle. “Santtu, sun täytyy luvata mulle jotain.” Mara sanoi vakavalla äänellä. “Mitä pitää vannoa, että uskot?” Kysyin. “Vanno, mulle että jos joskus päätät että rakastut johon kuhun muuhun kuin minuun niin kerrot siitä ennen eroa mulle?” Mara sanoi. “Muistaakseni myö ollaan silloin aikonaan sovittu näistä jutuista. Kerron sulle, se on vähintä mitä voin sulle tehdä, näiden kaikkien vuosien jälkeen.” Sanoin Maralle ja halasin tiukasti. “Toivottavasti huomiset kahvit on todella tän kaiken stressin ja pohdiskelun arvoiset.” Mara sanoi vähän ilkikurisesti. “Älä yllytä, muuten saattaa sattua ja tapahtua.” Vitsailin. Mara naurahti. “Sitä en usko.” “Katsotaan, katsotaan.” Sanoin.

 

Aamulla kello tuntui soivan pikkaisen liian aikaisin. Kun pyörähdin laittamaan herätyskelloa kiinni huomasin Maran jo menneen. Lappu sängyssä kertoi että Mara on kirjastolla kirjoittamassa väikkäriä ja tahtoo lounaalla kuulla kaiken mitä kahvilla tulee tapahtumaan. Päivän ainut luento käsitteli sosiaalisia suhteita päivähoidossa ja niiden merkityksiä lapsen kehitykseen tulevaisuudessa. Kun luennoitsija melkoisen pitkän kolmen tunnin jälkeen lopetti menin istumaan humpalle. Enkä oikein tiennyt että miten minun olisi pitänyt olla. Tuukka tuli humpalle ajallaan.

 

“Juothan sinä Tuukka kahvia?” Kysyin. “Juon juon, enemmän olen kyllä tee miehiä, mutta kahvikin kyllä menee.” Tuukka sanoi. Istuimme pöytään. Hetken tuntui että hiljaisuus ympärillämme olisi todella painostava. Tuntui kuin se eilinen taika olisi haihtunut johonkin. Tai sitten olin laittanut Tuukan johonkin ihme korokkeelle. Silti olin melko varma että eilisissä kohtaamisissamme olisi ollut jotain taianomaista. En oikein millään olisi keksinyt mistä meidän olisi ollut hyvä puhua.

 

Tuukka rikkoi jään ja kysyi. “Ootko Santtu ajatellut jäädä Joensuuhun opintojen jälkeen?” “Tuskin, voi olla ettei omalla alalla ole töitä täällä päin. Pitää mennä sinne missä on töitä, oikeastaan sillä ei edes ole väliä mihin päin Suomea päädyn. Olisi super hienoa mennä esimerkiksi joksikin aikaa vaikka pohjoiseen ja katsoa onko se minun paikkani.” Vastasin. “Entäs sie onko teologeille töitä Joensuussa tai Pohjois- Karjalassa yleensäkkään?” “No toi teologien tilannehan on siis aika hullu koko Suomessa, töitä on, mutta sen ensimmäisen viran saaminen voi olla pitkän työnkin takana, että saa sellaisen työn että piispa voi vihkiä.” “Niin onhan tuo kirkon tilanne aika villi tällä hetkellä.” Sanoin. “Olen hetken miettinyt että välttämättä se kirkko ei olekaan se mun paikkani. Voisin harkita kyllä lähteväni jonnekkin muualle töihin kuin niin että olisin Suomessa. Saksa on esimerkiksi yksi sellainen paikka missä teologille on tällä hetkellä töitä. Ja onhan tuo saksan kieli sen verran hallussa että sillä luulisi Saksan maallakin pärjäävän.” “On se hyvä että on vara suunnitelmia, on tää elämä kuitenkin sellainen että sen etukäteen suunnittelussa ei oikein oo mitään järkeä.” Sanoin. “Musta tuntuu just nyt että joku muukin voisi kiinnostaa kun tuo sosiologia, pitää katsoa sitä että mitä tässä valitsee, kun tässä on vasta kolmas vuosi menossa opinnoissa.” “Niin sulla on aikaa miettiä minkä oppiaineen kursseja voisit tehdä sivuaineena. Itsellä kun noita opintoja on sen verran jo takana, että saa olla onnellinen että on löytänyt itselleen se mieluisan sivuaineen.” Sanoit. Kahvi kupeissamme tuli loppuun ja rupesin kaipaamaan jo ruokaa. “Mun pitäisi olla menossa lounaalle”, sanoin. Hetken katseessa välähti joku tunne mitä en ottanut tunteakseni. “Okei, oli kiva istua kahvilla, voitaisiin istua toistekkin.” Tuukka sanoi. “Katsellaan, se voisi olla kivaa.” Sanoin. “Nähdään taas.” “Heippa.”

 

Mara istui Borealiksella ja nosti katseensa kirjastaan kun istuin pöytään. “Moikka, no mites kahvit meni?” Mara kysyi. “En oikeen osaa sanoa. Puhuttiin tulevaisuuden työstä ja siinä se oikeestaan olikin.”  Sanoin. “Niin paitsi kyllä Tuukka toivoi että tavattais uudelleen.”Sanoin. Maran kasvoilla kävi pienen hetken hyvin epäuskoinen ilme. ”No jospa se tahtoo tavata sut jossain muualla kuin yliopistolla? Näin mie sen ajattelin.” Mara pohti. “No katotaan miten käy. En siis sanonut Tuukalle suoraa että en voi tavata ollenkaan sitä myöhemmin.” Sanoin. “No eihän tuossa ole mitään sen kummempaa että tapaatte uudelleen. En nää siinä mitään ihmeellistä aivan samahan se on että mie menisin Jannen kanssa kahville.” Mara sanoi.  

 

Kävelimme Maran kanssa yhtä matkaa kohti kotia. Meidän välillä oleva hiljaisuus ei koskaan ole häirinnyt minua, mutta tänään jäin miettimään sitä miksi meillä ei ollut mitään puhuttavaa. “Tehtäisiinkö jotain kivaa tänään illalla? “ Kysyin Maralta juuri ennen kun pääsimme kotiovelle. “Tehdään vaan. Miltä lautapelit kuulostaa? “ Joo,olisiko yatzy? “ “Kuulostaa hyvältä. “ Yatzy oli se peli minkä parissa olimme suhteemme alussa viettäneet paljon aikaa. Joka kerta kun kuulin noppien kolahtelevan pöytään palasin hetkiin pienessä ja kaupungin ainoassa siedettävässä kuppilassa Rantasalmella. Jokaisella heitolla saatoin maistaa suussani vähän väljähtäneen lonkeron ja haistoin ummehtuneen tupakan hajun ja rasvan käryn mikä tuli keittiöstä. Peli eteni omalla painollaan taustalla soiva radio sai muutaman kerran meidät liittymään vähän epävireiseen kuoroon laulujen kanssa. Lautapelien lisäksi musiikki oli yksi niistä asioista mikä oli tuonut meidät yhteen. Tajusimme melko pian ensitapaamisemme jälkeen että musiikki makumme kohtasivat vähän pelottavankin paljon. Olimme molemmat musiikissa melko kaikkiruokaisia mutta meidän molempien suurimpiin intohimoihin kuului muun muassa suomirock ja elokuvamusiikki. Musiikin kuuntelun lisäksi päädyimme toisistamme tietämättä liittymään samaan kuoroon. Muistan elävästi millaiset ilmeet meillä oli kun tajusimme tulleemme samoihin laulu harkkoihin kirkolle. Siitä hervottomasta hihittelystä ei meinannut tulla loppua. Muistelin tilannetta Maralle ääneen. “Se on kyllä yksi niitä hetkiä mitä en ikinä unohda. Olimme onnistuneet jotenkin salaamaan toisiltamme että meitä molempia saattaisi kiinnostaa kuorolaulu. Vaikka puhuimme kuitenkin musasta lähes joka kerta kun tapasimme.” Mara nauroi pöydän toisella puolella.

 

Toinen peli oli alkamassa kun Mara nousi pöydästä. “Olisiko lasi viiniä paikallaan? Valkkaria olisi ainankin tarjolla” Mara kysyi. “Toki kelpaa, saanhan siitä buustia antaa sulle köniin.” Vitsailin. Revanssi toteutui vaikka en saanut voittoa, ei se iltaani latistanut. Viinilasimme täyttyivät ja tunnelma keveni. Nauroimme tuon illan aikana enemmän kuin muutamaan hetkeen. Muistelimme menneitä ja nostalgia päissämme päädyimme kaivelemaan yhteisiä valokuviamme menneiltä vuosilta. “Kato, en olisi ikinä uskonut että sulla on joskus ollut tukassa näin paljon punaista.” Nauroit. Katsoin omaa kuvaani jotakuin viiden vuoden takaa ja en voinut kuin ihmetellä että miten paljon voi ihminen muuttua suhteellisen lyhyessä ajassa. Joskus tuntui siltä että meidän ensitapaamisestamme olisi kulunut enemmänkin aikaa kuin jotakuin puoli vuosikymmentä.

 

Seuraavalla viikolla istuin taas humpalla ja katselin ikkunasta ulos, lumisade oli jatkunut koko viikonlopun yli joten Joensuuhun oli todella tullut talvi. Tuukka istui kanssani samassa pöydässä ja siemaili teetään. Tenttikirja kädessäni tuntui vähän painavalta, niin että keskittyminen tuntui melkein mahdottomalta. “Tuukka, miten sulla menee?” Kysyin. “Tässähän tää. Hiljalleen alkaa mennä tajuntaan se että ollaan vuodessa jo näin pitkällä.” Tuukka sanoi nostaen katseensa minuun. “Niin ollaanhan sitä tosi pitkällä, tuntuu siltä että oltaisiin todella aloitettu tää opintovuosi vasta tyyliin kuukausi sitten.” Sanoin. “Mulle ehkä mitä pidemmälle vuodessa mennään vaikeemmaksi vaan tulee se että miten toi valon määrä vähenee koko ajan.” Kerroin. “Joo, oikeestaan oo sitä mieltä että tossa lumen tulossa on se hyvä puoli, että tulee vähän valoisampaa.” Sanoit. Jutustelimme vielä jonkin aikaa ennen kuin piti juosta luennolle.

 

Kävellessäni kotiin luureissani soi yksi kautta aikojen suosikki kappaleistani. Musiikki johdatteli minua ajatuksissani jonnekin kymmenen vuoden taakse, Rantasalmi oli silloin jo pieni paikka. Kunnan pienuus tuli siinä kohtaa selväksi kun aloitin lukion Savonlinnassa ja tulin tietoiseksi siitä että luokallani oli väkeä kenen vanhempia, veljiä tai siskoja en tuntenut mistään etukäteen. Koko lukioaikani sain kuulla siitä miten olisin pienestä perähikiästä lähtöisin, mikä oli omasta mielestäni erittäin hassua, onhan se kuitenkin niin että lukiolaiset ovat melkein aikuisia. Tulin lukioaikana siihen tulokseen että kaupungissa kasvaneet snobit eivät todellakaan olleet aikuisia vielä 18- vuotiaanakaan, vaikka itse luulivat sitä. Itse olin jo melko nuoresta lähtien joutunut ottamaan vastuuta monenlaisista asioista, mitkä eivät oikeastaan edes olleet sen ikäisen nuoren ihmisen vastuulla olevia asioita.

Olin siis jo pienen ikäni joutunut katselemaan maailmaa ja sen elämää melkoisen eri näkökulmasta kuin moni muu oman ikäisistäni.

 

Puhelimen pirinä herätti minut takaisin nykyhetkeen. “Ahola.” “Onko Santtu, Tuukka tässä. Olisin vaan kysynyt että mitä sanoisit jos mentäis huomenna lasilliselle?” Tuukka kysyin. Hetken mietin että miten voisin väistää kysymyksen semmoi suhteellisen smoothisti, mutta en keksinyt yhtään konstia joten vastasin “Joo, voidaan me mennä. Sopisiko palaveri, jossain kasin kulmilla?”. “Joo, kuulostaa hyvältä. Nähdään huomenna.” Sanoit ja suljit puhelimen.

 

“Mara. Ootko kotona?” Huhuilin eteisessä kun heitin takkiani naulaan. Juuri sillä hetkellä kun olisin halunnut kuulla mitä Mara olisi mieltä tästä jutusta ei tämä tietenkään ole kotona. Päätöksiä olisi tehtävä, mutta olisin halunnut kuulla Maran mielipiteen, tästä Tuukan soitosta joka oli kyllä tullut melkoisen puun takaa. Menin keittöön ja huomasin että Mara oli jättänyt lapun pöydälle missä kertoi, että on yliopistolla melkoisen pitkään tänään, tutkija seminaarissa menee pitkään. Mara ei siis olisi tulossa kotiin ennen kuin minun pitäisi jo olla kaupungissa tapaamassa Tuukkaa. Iltapäivän ratoksi yritin vähän opiskella vaikka tuntui ettei keskittymiseni tulisi millään riittämään mihinkään mikä vaatisi enempää ajattelua kuin kaksikymmentä minuuttia. Päätin silti taistella, jotain olisi pakko tehdä, muuten kaikki tulisi ensi viikolla vastaan, niin ettei ensi viikosta tulisi yhtään mitään.

 

Katselin kelloa kuumeisesti puolen seitsemän paikkeilla ja rupesin valitsemaan vaatteita iltaa varten. Aikani vaatehuoneessa pyörittyäni päädyin hyvin kasuaaliin pukeutumiseen, päätin että en ainankaan olisi alipukeutunut. Ennen kun otin avaimet eteisen pöydältä varmistin että Mara näkisi oman lappuni keittiön pöydällä kertomassa siitä missä olin.

 

Astuin palaveriin ja Tuukka oli tiskillä tilaamassa selkä minuun. Hetken annoin katseeni vaeltaa. Tuukka kääntyi ja hymyili leveästi minut huomatessaan. Tajusin etten koskaan ollut nähnyt Tuukan hymyilevän tuolla tavalla. Tuukan katse sai selkäni kananlihalle ja hetken olin aivan varma että baarinkin lämpötila laski muutaman asteen. “Ompas Santtu kiva nähdä sua.” Tuukka sanoi ja halasi minua yllättäen. Jäykistyin ja etsin katseellani paikkaa mihin juoksisin. “Anteeksi jos tungettelin. Ei missään tapauksessa ollut tarkoitus säikäyttää sua.” Tuukka sanoi selvästi anteeksipyytävään sävyyn. “Ei tässä mitään, voisin hakea lasin viiniä jos sie meet varaamaan meille pöydän, vaikka tuolta yläkerrasta.” Sanoin. “Juu, oon siellä. Yritän saada sen pöydän siellä ikkunan vieressä.” Tuukka sanoi ja kiipesi portaita ylös. Käänsin selkäni Tuukalle ja hetken haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Jos lähtisin nyt niin sitten vielä selviäisin. Baarimikko katsoi suuntaani “Ootko sie ihan kunnossa?” Baarimikko kysyi selvästi huolissaan. “Joo ei tässä mitään. Voisinko saada lasin vettä.” “Toki.” Join veden yhdellä suullisella ja käännyin ulko-ovelle. Kuulin takaani äänen. “Et kai sie Santtu oo vielä lähdössä?” Tuukan ääni kuului selkäni takaa. En kääntynyt katsomaan Tuukkaa vaan katsoin edelleen ovelle. Seisoimme keskellä hiljaista baaria. Baarimikko on ovimiehen lisäksi ainut joka seuraa sananvaihtoamme.  “Minä lähden kuitenkin nyt kotiin.” Sanoin hieman värisevällä äänellä. Tiesin että nyt jos kääntäisin katseeni Tuukkaan niin saattaisin hajota täysin palasiksi hänen edessään. “Harmi.” Se oli ainut mitä Tuukka sanoi. Olin jo ottanut askeleen kohti ovea kun kuulin hiljaisen äänen sanovan“Olisin halunnut tietää mitä siihen sun ovelle jäi silloin yksi aamu.” Tuukka henkäisi. Kaikesta järkevyydestä huolimatta käänsin katseeni Tuukkaan.

 

Tuukan kasvoilta paistoi suuren suuri suru, mitä en oikein osannut yhdistää että mistä se johtui. “Mene nyt, muuten saatan sanoa jotain mitä katuisin loppu ikäni.” Tuukka sanoi julmasti. Käännyin ovelle ja jätin Tuukan seisomaan keskelle baarin lattiaa.

 

Ulkona pakkasessa katselin lumihiutaleiden leijailua niin kuin se olisi kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.     

Heinäkuu, Ilosaarirock ja Helsinki

DSC_0008Perjantaina aloitettiin elämäni toisia kesäfestareita. Mikä olisi ollutkaan parempi tapa aloittaa kun Reikki eturivistä. Reinon lisäksi perjantaina olin katsomassa JVG:etä, Pariisin kevättä ja perjantain pääesiintyjää Imagine Dragonsia, joka oli livenä kyllä huikea. Perjantainakin ilma suosi niin että, ei satanut.

Lauantaina olin kurkkimassa Batle Beastia, ennen Vestaa, joka aloitti myöhässä kun basisti oli myöhässä, vähän harmittaa että Vestan keikka jäi lyhyeksi, kun menin katsomaan Suomi legendaa eli Popedaa. Popedan jälkeen huilin tunteroisen laulurinteellä ja fiilistelin samalla Disco Ensembleä ennen kun kävin ottamassa lämpöä Meteli teltasta Alex Matsonilta. Huikee setti oli nuorella jannulla.

Lauantai oli paras lopettaa siihen että olin melkein eturivissä fiilistelee tän hetken kovinta suomalaista bändiä eli Haloo Helsinkiä. Mieletön keikka. Onneksi ne tulee marraskuussa takaisin Joensuuhun.

Sunnuntaina allekirjoittaneelle isoin keikka oli Ellinoora, sillä Ellinooran debyyttialbumi Villi Lapsi, oli kyllä viime vuoden parhaimmistoa. Oli hienoa nähdä nuoren artistin ilmoittelua ja nautiskelua lavalla. Sunnuntain lopetuksena oli itseoikeutetusti Ultra Bra, joka oli kyllä huippu livenä. Vaikka en koskaan ole ollut bändin suuri fani, niin oli hienoa kuulla livenä klassikoita, jotka ovat olleet isoja biisejä minunkin elämässäni.

 

Maanantaina festareiden jälkeen Helsingin reissu, ei aikataulullisesti (lue, ajankohtana) ollut kyllä paras mahdollinen idea, mutta jos sitä kerran elämässään voittaa liput johonkin ensi-iltaan niin onhan sinne mentävä. Oli kyllä huikea kokemus Game of Thrones elokuvateatterin valkokankaalta. Maanantai ilta meni muuten hyvässä seurassa Aliasta pelaten. Onni on että ehti nähdä kaikkia ketä oli suunnitellut. T:en kanssa välteltiin tiistaina 18.7 hyvin sadetta. Oikeastaan ei kastuttu, vaikka mahdollisuuksia oli useampi.  Suomenlinnassa sai olla turisti, kenen kameran muistikortilta loppui tila. Tässäkin kohtaa vanha viisaus sanoo että muista laittaa niitä kuvia tarpeeksi usein koneelle talteen ettei tila loppuisi. Joskus myöhemmin on sitä kyllä päästävä uudelleen saarelle.

 

Sain siis viiden päivän festarit, niiden jälkeen onkin hyvä aloitella paluuta todellisten asioiden äärelle, maanantaina alkaa tentiin luku. Helsinkiinhän siis voitin liput kommentilla, missä sanoin että ensi-ilta olisi hyvä loman lopetus.

Kommentti Suomen seurakunnille

Ensin täytyy varmaan sanoa ETTEI tämä kommentti kosketa mitään tiettyä seurakuntaa tai ketään tiettyä teologia/muuta seurakunnan työntekijää.

Tämän kevään aikana olen konkreettisesti kokenut sen miten sisäänpäin kääntynyt ja joissakin tapauksissa vanhanaikainen ja kankea on, tuo minulle niin rakas Suomen Evankelis- Luterilainen kirkko.

 

Tässä blogitekstissä tahdon ottaa kantaa siihen miten seurakunnat valitsevat kesätyöntekijöitä ja erityisesti henkilökohtaisesti minua koskettavia kesäteologeja. Muihin kesätyöntekijä valintoihin en ota kantaa kun en niitä tunne.

 

Tällä hetkellä kirjoitan tästä asiasta kahden kevään kokemuksella ja sillä kokemuksella mikä minulla on muuten työnhausta (muihin kuin seurakunnan työtehtäviin) ja siihen valitsemisesta. En väitä että väitteeni olisivat täysin paikkaansa pitäviä ja koskisivat kaikkia seurakuntia Suomessa, mutta tälläinen maku minulle on asioista jäänyt ja siksi tunnen asiakseni kertoa mitä mieltä olen että mahdollisesti asiat voisivat muuttua johonkin suuntaan.

 

Tänä kesänä jäin ilman kesäteologin paikkaa vaikka hain paikkaa yhdestä seurakunnasta, myönnän olisi täytynyt olla aktiivisempi, mutta halusin katsoa tämän kortin näin ja olen tyytyväinen siihen että tein niin. Uskallan meinaan sanoa että se seurakunta mihin hain olisi voinut ihan hyvin valita minut, sillä uskallan sanoa olleeni ensimmäisten joukossa ketkä aktiivisesti kyselivät tämän paikan perään. Luulin jääneeni mieleen sillä että kyselin paikkaa melkein kaksi kuukautta ennen paikkojen tulemista hakuun. No se on ollutta ja mennyttä, tämän asian kanssa on elettävä.

 

Kevään aikana olen kuullut monenlaisia tarinoita siitä mihin teologit ovat ensi kesänä menossa töihin, aika monessa, ehkä jopa hälyttävän monessa kertomuksessa toistui se että ihmiset ovat olleet näissä paikoissa aiemminkin, jotkut jopa useita kertoja. Tässä kohtaa minun päähäni nousee kysymys että miksi? Miksi teologit eivät kerää kullanarvoista työkokemusta useista seurakunnista pitkin Suomea? No tähän olen kuullut muutaman työnantajapuolen kommentin siitä että kesällä työntekijöiden on oltava sellaisia että työ sujuu, ei oikein ole aikaa perehdyttää (esim. rippikoulu kestää puoli vuotta, rippikoulut ovat usein se kesäteologin suurin työala, miksi kesäteologia ei voisi ottaa mahdollisimman pian mukaan niin sitten olisi vähän enemmän aikaa perehtyä), koska paljon muuta henkilökuntaa on kesäisin lomalla. Ymmärrän sen että halutaan kesäksi työhön ihminen kenellä työ sujuu ja pärjää. Ymmärrän myös sen että jos otetaan useampi kesäteologi olisi hyvä jos edes toinen olisi sellainen jolla on kokemusta kesäteologin töistä, näissä tapauksissa toinen kesäteologi voi olla sellainen kenellä ei olisi niin paljon kokemusta. Ymmärrän myös teologina sen että on kiva mennä siihen paikkaan missä osaa tehdä töitä ja mahdollisesti paikkaan missä tuntee jo väkeä ja toimintatapoja. Mutta silti ihmettelen sitä että miten samat ihmiset päätyvät samoihin seurakuntiin töihin kesäksi?

 

Yleensä kun ihminen hakee töitä hän kertoo koko työhistoriansa ja sen missä on tehnyt töitä. Osaava/taitava työnantaja osaa arvostaa sitä jos on useasta paikasta työkokemusta, ainankin näin nuorena olen kokenut että on siitä enemmän ollut hyötyä kuin haittaa että on elämässään tähän mennessä tehnyt monenlaisia töitä eri paikoissa. Antaahan se sinusta työnhakijana kuvan että olet ainankin ollut aktiivinen töiden suhteen. Ja onhan teologin hommakin niin monipuolista että monista jutuista on siinä hyötyä. 

 

Seurakunnat kuitenkin näyttävät tekevän tässä täysin eri tavalla. Tahtooko Suomen seurakunnat todella pappeja jotka ovat tehneet koko opiskeluaikanansa vain yhdessä tai kahdessa seurakunnassa töitä? Ilman että ovat nähneet erilaisia toimintatapoja tehdä? Olisi hauska kuulla miksi näin tehdään. (Jos ja kun  sinulla on sisäpiirin tietoa niin tähän postaukseen voit kommentoida. Arvostaisin sitä suuresti.)

 

Ennen kuin kukaan ajattelee että en ymmärrä sitä että varsinkin seurakunnat ovat sellainen työnantaja missä SUHTEET merkitsevät, niin kyllä ymmärrän sen ja olen tiedostanut sen. Ainahan sillä on merkitystä että kenet tuntee, mutta sillä että tekee töitä yhdessä seurakunnassa ei ainankaan laajenna niitä omia sosiaalisia verkkojaan pitkin Suomea.

 

Siksi kannustankin seurakuntia harkitsemaan vakavasti ei niin tutun nimen ottamista edes haastatteluun asti niin saataisiin tähän maahan pappeja jotka ovat nähneet jo monenlaista ennen kuin saavat “pannan” kaulaansa. Lisäksi jos hakuprosessisa tulee vastaan joku vieras nimi, niin voithan sinä aina tiedustella siltä viime kesän kesäteologilta että millainen tyyppi tämä on, tunnetko sen. Eihän se mitään maksa, ja luulisi ihmisten antavan toisistaan rehellistä palautetta, varsinkin jos tuntee seurakuntaa yhtään ja sitä hakijaa joka hakee kesäksi töitä. Näin niitä verkostoja luodaan ja ne pysyvät yllä.

 

Hyvää pääsiäisen jälkeistä elämää!
Kristus nousi kuolleista!

Sanna

    

 

Ketkon Helsinki viikonloppu 27-29.1

Ensin täytynee toivottaa Teille hyvää uutta vuotta! Vuoden alku on ollut positiivinen. Ennen opintoihin paluuta pyörähdettiin savon maisemissa talven kovimmassa pakkasessa ja sitten oli siinä yksi teologi risteilykin.

Tammikuun puoli välissä oli siis aika aloittaa opinnot, kevyestä laskeutumisesta emme ehkä voi puhua kun maanantai aamuna aloitetaan latinalla. Latina on siitä kiva kieli ettei tarvitse miettiä mitä lukee kun kirjaimet on tuttuja.

No ensimmäinen viikko meni lämmitellessä ja toinen viikko meni oikeastaan odotellessa viikonloppua. Tiedossa oli kuitenkin varmasti hieno vaikkakin pitkä viikonloppu.

Ensin täytynee sanoa että ei reissu alkanut aivan niin kuin oisin halunnut. No sain tietää viikko ennen perjantaita että patristiikan luentoa ei ole, eli olisin voinut lähteä aikaisemmalla junalla etelään. No en oikeastaan päässyt edes sinne minne piti, kun juna jämähti Pasilaan, mikä tarkoitti sitä että jollain muulla kulkuneuvolla täytyi etsiä itsensä Pyhän Henrikin katedtraaliin. Päädyin vahingossa oikeaan ratikkaan enkä lopulta ollut kuin puoli tuntia myöhässä. Onni onnettomuudessa siis.

No aloitettiin tutustuminen katoliseen kirkkoon Adoraatiosta, mikä on samankaltainen kuin ortodoksisen kirkon hetki palvelukset. No Adoraatiosta jäi päällimmäisenä mieleen se että siellä oli paljon tilaa omalle rukoukselle, mikä on näin luterilaisena vähän  hassua.

Perjantai ilta päätettiin simulaation ekumeenisen neuvoston kokouksesta, jossa pohdittiin perheitä kristillisestä näkemyksestä. Paikoin tuntuu vaan siltä että näistä perhe kuvioista on puhuttu niin paljon että olisi hedelmällisempää puhua joskus jostain muustakin. No onhan perhe kysymykset toki juuri nyt niin ajankohtainen asia että se on ymmärrettävää.

Perjantai iltana matkattiin sitten vielä majapaikkaan. Ortodoksiseen kurssi keskukseen Sofiaan, missä asuimme kolmiossa. Saimme kuulla ortodoksi kirkon ylidiakonilta että Sofiassa sijaitsee Helsingin hiippakunnan toimistot. Seuraavalla kerralla jos sitä päätyy Sofiaan yöksi niin mitä ottaa vähän aikaa että katselisi tonttia. Sofia meinaan sijaitsee todella kauniilla paikalla. Mitään muuta ikävää ei ollut siellä Sofiassa yöpymisessä kuin se että sinne oli keskustasta melkein puolen tunnin matka.

Lauantaina kuultiin monenlaisia asioita katolisesta kirkosta, maallikon näkökulmia katolisesta perheestä, sekä väitöskirjaa tekevän teologian näkökulma katolisesta kirkosta mm. opus deistä ja ruusukko rukouksesta.

Lauantaina kuultiin myös pika katsaus uudesta uskonnonopetuksen opsista ja alustus anglikaanisesta kirkosta. Anglikaanisen kirkon esittely jäi mielestäni vähän pintapuoliseksi, mutta ehkä sitä pitää sitten ottaa itse selvää siitä.

Lauantai iltana istuimme Kannas ravintolassa syömässä jonkun muun piikkiin. Pitkässä pyödässä juttua riitti ja osa meistä ainankin pääsi osaksi Ekumeenista Olut seuraan. Oli mukava jutella kristittynä olemisesta vapaassa ympäristössä ja pohtia vähän sitäkin mihin kirkko on Suomessa menossa.

Sunnuntai päivä me Joensuun sakki aloitimme pika visiitillä Usbeskin katedraalissa, joka on siis Suomen eteläisen ortodoksi kirkon keskus kirkko. Seuraavalla kerralla kun on enemmän aikaa Helsingissä niin sitä pitää mennä sunnuntaina ortodoksi lirutgiaan tuonne Usbeskiin.

Oltiin pikkaisen myöhässä anglikaanisesta messusta, mutta kirkkoherra sanoi että se on ihan normaalia että ihmiset tulee ainakin vartin myöhässä kun kirkkokansaa tulee pitkänkin matkan päästä.

Hienointa messussa oli kyllä se että saatiin osallistua kasteeseen. Anglikaaniseen perinteeseen kuuluu että seurakunta on mukana kasvattamassa uusia uskovia. Hyvin harvoin pidetään kaste kotona niinkuin luterilaisessa perinteessä. Kaste on kuitenkin yksi ehdottomasti tärkeimpiä asioita kristityn elämässä.

Muuten mielestäni messu on hyvin samanlainen kuin luterilainen messu. Messun jälkeen kuultiin vielä vähän pohdintaa siitä mitä eroja oikeastaan anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa on. Päivän viimeisenä kuultiin kahden anglikaani seurakuntalaisen mietteitä kirkosta ja omasta seurakunnasta.

Viikonlopusta jäi päällimmäisenä mieleen loistava porukka ja hyvät keskustelut monistakin asioista. Oli super kivaa nähdä ja tavata Helsingin teologeja. Pieni raapaisu saatiin myös katolisesta ja anglikaanisesta kirkosta, ja siitä mikä niiden merkitys oikeastaan onkaan luterilaiselle kirkolle ja sen perinteelle.

Seuraavaa ketko viikonloppua odotellessa!

Syksy 2016 pika kertaus

Ensin täytyy varmaan sanoa se, minkä olen kyllä sanonut ääneen monestikkin tässä menneen kuukauden aikana. ”En muista milloin olisi viimeksi ollu tämmöinen syksy, siis aivan p*ska.” Näin tätä syksyä luonnehdin viimeksi perjantai iltana yhdelle ystävälleni. Olen myös kuullut lohduttavat sanat. ”Et ole ainut joka on tuota mieltä, että tää syksy on ollut rankka.” Teologit on ihania. (lähes poikkeuksetta :´) ) Melkein jokainen toisen vuoden opiskelija kenen kanssa oon puhellut menneen syksyn ainanka on sanonut että tässä syksyssä on kyllä ollut jotain kummallista. Tänä vuonna jokaisen opintopisteen eteen on pitänyt tehdä aivan jäätävä määrä töitä. Tuntuu kuin viime vuonna pisteitä olisi putoillut itsekkeen. Ei voi kieltää sitä etteikö viime syksynäkin olisi ollut pimeitä hetkiä mutta viime syksystä jäi enemmän posiitivinen kuva. Viime vuonna tähän aikaan taisi olla lähes 20 pistettä ja tällä hetkellä sain hikisesti 10 pistettä rikki. (Mikä siis käytännössä tarkoittaa sitä että vähintään 30 pistettä olisi tehtävä tuossa keväällä.)

No tässä syksyssä on toki ollut hetkensä. Näitä on mm. Ketko kurssin ortodoksi viikonloppu (Ketko kurssi jatkuu heti tammikussa Helsingin reissulla), Valamon reissu, laulu- ja puhetaidon kurssi, Jumalansynnyttäjä- kurssi, IKTS, uusi koti, Jaren keikka ja Maata Näkyvissä -festarit.

Melkein jokaisesta yllämainitusta voisi kirjoittaa oman postauksensa, mutta nyt ei taida riittää voimavarat siihen kun vielä täytyisi semmoisin 12 sivua kirjoittaa tekstiä ennen vuoden vaihdetta. Hommia on siis  vielä, niiden mainittujen opintopisteiden eteen.

Taidan kuitenkin valaista teille vähän Valamon reissua. 2.12 tuli siis Helsingistä pikkaisen päälle 30 teologia ihastuttamaan pohjoisen sisaria ja veljiä. Olin lupautunut majoittamaan yhden helsinkiläisen vaikka menneen viikon olinkin sairastellut. Se kenet majoitan selvisi hyvin reality-sarja maisesti eli konseptilla ”Ensi treffit kappelilla.” Sainkin tosi mukavan tyypin tänne ja voin vannoa että tässä syntyi pysyvä ihmissuhde Helsingin teologiseen.

Lauantai aamuna, vähän aikaisin näin akateemisoituneelle ihmiselle lähdimme ajelemaan Valamoon. Valamoon ei ole kuin tunnin ajo matka Joensuusta, eli se on melkein tuossa kulman takana. Sattui vielä niinkin kivasti että lauantai Valamossa oli kaunein ja aurinkoisin päivä varmaan kuukauteen. Retkemme aluksi haukkasimme jotain ja puolen päivän aikaan menimme katsomaan ja kuuntelemaan keskipäivän rukous hetkeä uuteen kirkkoon.

Ortodoksissa rukous hetkissä on kyllä joku taikansa. Itse jäin eniten odottamaan kuoroa, mutta Valamon kirkon kuoro oli piskuinen jos vertaa esim. seminaarin kirkon rukoushetkien kuoroon. Paikoin oli vaikeuksia kuulla missä kohtaa ollaan menossa. Tässä kohtaa täytyy kehoittaa jokaista joskus menemään ortodoksiseen hetki palvelukseen tai liturgiaan mikäli se on mahdollista.

Rukous hetken jälkeen piipahdimme luostarin myymälässä, ja itselle tarttui mukaan ikoni, postikortti ja lompakko ikoni. Tämän jälkeen Isä Simeon piti meille tiiviin historiikin Valamon luostarista ja siitä miten luostari on päätynyt sille tontille missä se tällä hetkellä on. Lisäksi kiersimme Isä Simeonin johdolla molemmat luostarin kirkot. Vanhan ja uuden kirkon. Vanhassa kirkossa saattoi aistia sen miten neljä munkkia ovat rukoilleet sitä että luostari saisi jatkaa. Lisäksi vanhassa kirkossa oli vanhasta Valamosta tuotuja ikoneita.

Uuden kirkon esittelyssä puhuttiin kahdesta ihmeitä tekeneistä ikoneista. Molemmissa Jumalansynnyttäjä (Maria) oli keskeisessä osassa. Uudessa kirkossa otettiin myös ryhmäkuva.

Sen jälkeen mentiin taas myymälään ja voin sanoa että viini teki kauppansa. Itseä jäi vähän harmittamaan se etten tajunnut ostaa glögiä, mutta ompahan syy mennä uudelleen. Hieno päivä kaikkiaan, vaikka vähän puolikuntoisena siellä olinkin.

Syksyn aikana olen keksinyt sen ilon siitä että asuu kirkon juurella. Sunnuntaisin ei tarvitse olla kuin yhdeksältä ylhäällä nii kerkeää kivottomattomasti kirkkoon sunnuntai aamuna. Näin adventtina ei ole jäänyt kuin toinen sunnuntai käymättä. Tänään (18.12) neljäntenä adventtina, taisin olla viimeisen kerran tänä vuonna messussa koti kirkossani, vaikka vakaa aikomus olisi mennä laulaumaan vielä kauneimpia joululauluja tässä tänään.

Nyt tässä yritetään laskeutua joulun rauhaan ja nauttimaan siitä että saa olla kotona perheen keskellä, keskiviikkona suuntaan takaisin etelään.

Rauhaisaa joulun odotusta ja älkää unohtako sitä miksi joulua juhlitaan!

Nano part 5 Day 12

Seuraavana aamuna Mali tuli Johanneksen kanssa Monttuun ja näki Myyrät työssään. Johannes oli Malin mielestä hyvin luontainen opettaja, hän osasi astua oppilaan saappaisiin ja vastata niihin kysymyksiin mitä oppilaat esittäisivät, oikeastaan ennen kuin oppilaat osasivat itse kysyäkkään. Mali oli Johanneksen oppilaana noin viikon ja sitten hän oli Jaredinkin mielestä valmis opettamaan muita. Seuraavien kuukausien aikanarupesi kaivoksella olemaankin vierasta sakkia ja Myyrät saivat olla vain vetelemässä naruista. Työ Montussa muuttui paljon inhimillisemmäksi ja Myyrilläkin oli parempi olla. Ihmiset Marssissa kantoivat jokainen kortensa kekoon. Vesi riitti ja sitä ruvettiin pikkuhiljaa saamaan säilöönkin niin että työt Montussa vähenivät pikkuhiljaa. Johannes päätyi Montusta lopulta Malin työpariksi kouluun opettamaan elämisen taitoja. Opettamisen lisäksi Johannes oli yksi nuorista aikuisista ketkä luennoivat muille ihmisille Marsissa elämästään Maan pinnalla ja siitä miten he olivat päätyneet Marssiin. Johannes alkoi tulla ulos kuorestaan ja uskaltautui aidosti kertomaan omasta menneisyydestään, ilman pelkoa leimaamisesta.

Fatimasta tuli Marssin ensimmäinen presidentti. Ihan aluksi Fatima lupasi että Marssissa ihmiset olisivat enemmän tasa-arvoisia kuin Maassa ikinä. Fatima lupasi että jokainen joka uhkaisi Marssin tulevaisuutta jotenkin saisi tuntea sen mitä on jäädä yksin paikkaan missä ei ole mitään mahdollisuutta jäädä henkiin. Fatima johtikin Marssia hyvin ja oli hyvin arvostettu tehtävässään.

Kului vuosia niin että Marssissa oli kaikki hyvin. Ihmiset tiesivät että Mars ei olisi kuin lisä aikaa ihmisrodulle, sillä Auringon aika alkoi olla tulossa täyteen. Marsissa toimivat astronomit päättelivät että ihmisillä olisi aikaa maksimissaan 50 vuotta. Tämä oli asia minkä hallinto piti itsellään, sillä se ei halunnut aiheuttaa ihmisille paniikkia, mikä olisi helppo estää. Ihmisen oli hyvä olla Marssissa, miksi muuttaa sitä. Fatima tuli siihen ratkaisuun että tuon maksimissaan 50 vuotta saa riittää ihmiselle. Fatima tosin tässä kohtaa päätti koko ihmiskunnan puolesta, mutta kukaan muu ei tiennyt siitä niin kukaan ei edes haaveillut mistään paremmasta.

 

Saatoit luulla että tämä olisi todella tarina siitä miten ihmiset muuttivat Marssiin. Olen pahoillani että tuotan pettymyksen, mutta tämä ei ole tarina Marssista. Tämä on tarina siitä mitä käy jos me emme muuta elämämme suuntaa. Muuten tästä tarinasta tulee utopia, toive, toteutumaton unelma mikä meillä ihmisillä on, koska me olemme unohtaneet sen mistä kaikki on alkanut, kuka on tämä kaiken takana. Muuten käy niin miten Meidän Luojamme on päättänyt jo ajan alussa, että ihminen ei ansaitse kuin yhden planeetan, ihminen ei ansaitse kuin sen ajan minkä Aurinko sille antaa. Luojamme oli päättänyt että ihminen joutuisi kärsimään siitä mitä se tulisi tekemään omalle planeetalleen, joutuisimme todella kantamaan itse vastuumme omista teoistamme.

Jos tekisimme parannuksen nyt niin tämä tarina ei olisi vain utopiaa, meillä on vallan avaimet omassa kädessämme. Tulevaisuus riippuu meistä.

 

Tässä se on. Ensimmäiset 12 tuhatta sanaa , tarkalleen 12 114. Katsotaan mitä seuraavaksi syntyy.

Nano part 4 Day 11

Lopulta nainen avasi suunsa ”Olet siis ollut luomassa tätä paikkaa, meille ”parempi osaisille””. Hän sanoi. ”Niin jos tahdotte ajatella sen noin. ” Johannes sanoi. Johanneksesta tuntui että hän olisi voinut kertoa naiselle enemmänkin mutta jokin pidätteli häntä. ”Minusta oli ilo nähdä että olet kunnossa ja että en aiheuttanut mitään vakavaa.” Nainen hymyili leveästi. ”Toivottavasti tapaamme uudelleen.” Nainen sanoi ja lähti pois. Johannekselle jäi jotenkin tyhjä olo kun nainen lähti. Ensimmäistä kertaa koko Marssissa olon ajan Johanneksella oli ikävä jotain mitä hän ei oikein osannut nimetä.

 

Seuraavana päivänä Johannekselle annettiin lupa palata kaivokseen, mutta lääkäri oli määrännyt että Johannes ei saisi tehdä työtä kuin neljä tuntia päivässä. Johannesta se vähän harmitti, hän ei voinut käyttää koko panostaan työhön vaikka olisi niin tahtonut. Johannesta myös harmitti se siksi että nyt hänellä oli ihan liian paljon aikaa päivässä ajatella ja ajattelulla oli Johanneksen elämässä ollut vähän ikäviä seurauksia. Jared tuli joka ilta päivä katsomaan ettei Johannes rasittanut itseään liikaa ja samalla hän piti Johannesta vähän silmällä. Jared oli Johanneksen tärkeimpiä ihmisiä Marssissa ja Jared tuntui Johanneksesta isältä jota hänellä ei koskaan oikein ollut. Tosin Jared ei ollut kuin viisitoista vuotta vanhempi kuin Johannes. ”Moi, miten tänään menee?” Jared kysyi tullessaan pinnalta alemmas. ”Mites tässä, olis kiva mennä pohjalle, niin pääsisi veden ääreen, siellä sitä tuntee jotenkin elävänsä.” Johannes sanoi. Jared katsoi nuorukaista hieman kysyvästi. Johanneksella olisi siis jotain muutakin sanottavaa Jared tuumi. ”Alkaako tää päivä olla kasassa?” Jared kysyi. ”Sinä sen paremmin tiedät.” Johannes sanoi virnistäen. ”Mennään, mulla on soppaa tuolla ylhäällä.” Jared sanoi. ”Onko pakko mennä sinne ylös syömään? Olisi hienoa mennä syömään tonne missä muutki on?” Johannes kysyi. Jared katsoi Johannesta ja yritti kuvitella itsensä nuorukaisen saappaisiin, noihin saappaisiin missä painoi vastuu ja samaan aikaan semmoinen suuri suru ja uupumus. ”Lääkärin määräyksestä mun on pyydettävä sut pinnalle. Tiedän että sulle olisi tärkeää päästä sun tiimisi kanssa syömään, mutta tällä hetkellä pinnan alla ei ole sun paras paikka.” Jared sanoi ja viittoi kohti pintaa. ”Voidaanko mennä edes jalan pintaan? Toi hissillä köröttely ei ainankaan edistä mun voimieni keräämistä.” Johannes myöntyi. ”Mennään vaan jalan, semmoi rauhallisesti sitten, jooko. Itte en ole kovin usein jalan kiivennyt pintaan.” Jared sanoi naurahtean omalle vajaavaisuudelleen. ”Mennään rauhassa, onneksi ei olla kovin syvällä.” Johannes sanoi ja lähti askeltamaan kohti pintaa.

 

Heidän kiivetessään kohti pintaa Jared katseli edellään menevää selkää ja kadehti sitä miten varmat olivat tämän nuoren miehen askeleet täällä hämärässä. ”Johannes, onko sulla jotain sydämellä? Sun täytyy tietää se että mulle sä voit kertoa ihan mitä vain. Mä oon täällä sua varten ja mulle on tärkeää tietää miten sulla menee, senkin takia että mitä kerron sun tiimille, että millon pääset takaisin johtamaan heitä. Sun tiimis kaipaa sua tuolla alhaalla.” Jared sanoi ja katseli miten nuorukaisen hartijat ensin jännittyivät ja sitten rentoutuivat. ”Musta tuntuu että mulle tapahtu oikeesti jotain suurta silloin tuolla montun pohjalla kun se nainen. Mikä sen nimi oli? Joku helppo. Mali tuli sun mukanas tuonne alas.” Johannes sanoi hiljaisesti. Jared joutui kuuntelemaan tarkkaan että kuuli mitä Johanneksella oli sanottavaa. Jared pohti kuulemaansa. ”Millainen olo sulla on?” Jared lopulta kysyi. ”Ihan hyvä olo mulla on, ihan kun maailma olisi löytänyt paikkansa tai raiteensa, en mä tiedä.” Johannes sanoi. Jared ajatteli että antaa pojan ajatella ja siksi he taivalsivatkin loppu matkan hiljaisuudessa.

 

Jaredkin tajusi sen ettei Mali ollut käynyt kaivoksella sen jälkeen kun oli ensimmäisen kerran siellä käynyt. Jared ajatteli että hänen täytyisi mennä tapaamaan Malia ennen kuin tämä seuraavan kerran tulisi kaivokseen, ihan vain sen takia että Johanneksen täytyi olla työ kunnossa mahdollisimman pian muuten nuorukainen olisi kohta aivan palasina.

 

Johannes oli nukkunut viime aikoina yllättävän hyvin. Ennen Marssiin tuloa Johannes ei ollut oikeastaan nukkunut kuin pikkulapsena hyvin. Hänen elämänsä oli koko ajan ollut sellaista että unet olivat lyhyitä ja usein johonkin muuhun aikaankin kuin öisin. Yöt hyvin usein olivat se aika kun matkustettiin. Marssiin tullessa Johannes oli ruvennut saamaan unta öisin, se tosin varmaan johtui siitä että Marssissa joutui tekemään fyysistä työtä mikä mahdollistaa sen että super väsyneenä ainankin fyysisesti ei tee muuta kuin nukkuu. Marssissa Johannes ei kuitenkaan ollut oikein nähnyt unia. Johannes tosin oli kuullut että hän ei ollut ainut kenen unet tavallaan olivat loppuneet heidän tullessaan Marssiin. Nyt tosin tuntui siltä että Johannes olisi saanut unet takaisin.

 

”Jared?” Johannes kysyi jossain kohtaa iltaa. ”Niin.” Jared sanoi koneen ääreltä. ”Näetkö sinä unia?” Johannes kysyi vähän ujosti. Jared käänsi katseensa Johannekseen. ”Kyllä minä näen unia, mutta jotenkin täällä Marssissa en ihan niin usein kuin muistan Maassa. ” Jared sanoi mietteliäästi. ”Miksi kysyt?” Johannes karaisi kurkkuaan. ”Kun musta jotenkin tuntuu että minä olen ruvennut näkemään uudelleen unia. En siis tähän mennessä ollut koskaan nähnyt unta täällä Marssissa.” Jared katseli Johannesta. ”En olekaan tällaisesta aikaisemmin kuullut. Pitäisiköhän meidän kysyä joltain lääkäriltä tai joltain?” ”En ehkä nää sitä tarpeellisena.” Johannes sanoi. ”Toisaalta olen sitä mieltä että voisin kysyä siltä lääkäriltä joka tutki minua silloin viikko sitten?” Johannes jatkoi. ”Jos se on sinusta hyvä idea, niin voin huomenna näyttää sinulle mihin mennään.” Jared sanoi. ”Kuulostaa hyvältä.” Johannes sanoi.

 

Seuraavana aamuna Jared ja Johannes menivät sairaala rakennukseen. Lääkäri joka oli hoitanut Johannesta tuli tapaamaan häntä. (9.11) ”Hei Johannes, ompas mukava nähdä että voit hyvin. Miksi olet nyt täällä?” Lääkäri kysyi. Johannes selvitteli kurkkuaan. ”Kun tulin Marssiin en nähnyt enää unia öisin, ainankaan niin että olisin muistanut niitä aamulla. Mutta nyt minusta tuntuu siltä että unet ovat tavallaan tulleet takaisin.” Johannes sanoi ja katsoi lääkäriä kasvoihin. Lääkärin kasvoilla risteili useita tunteita, päällimmäisenä siinä oli ihmetystä. ”Onkos muilla kaivoksissa töitä tekevillä ollut myös että unet olisivat tavallaan Marssissa loppuneet?” Lääkäri kysyi. ”Kyllä, olemme puhuneet tästä muiden kanssa, että on muitakin kaivoksessa ketkä eivät ole enää Marsissa nähneet unia.” Lääkäri kuunteli Johanneksen puhetta ihmeissään. ”Tästä täytyy varmaan tehdä vähän laajempaakin tutkimusta että saataisiin selville mistä tämä johtuu.” Lääkäri sanoi. ”Sillä sitten kun pääsen näkemään muiden aivokuvia niin sitten osaan sanoa miksi sinä näet nykyään unia ja muut eivät. Niin ja jos kerta muut Marssin pinnalla näkevät unia niin miksi te siellä kaivoksessa ette näe.” Lopulta Johanneksen ulostulo tämän uni asian kanssa johti siihen että kaikki kaivoksessa työskentelevät tutkittiin ja selvitettiin heidän aivokuviensa eroja pinnalla asuviin.

 

Johtava lääkäri, sama lääkäri joka oli tutkinut Johannesta oli Mikael, joka oli Maassa aikanaan erikoistunut aivoihin ja neurologiaan. Valmistuneita lääkäreitä ei Marssissa ollut kovin montaa, joten Mikael oli todella innoissaan siitä että pääsi tutkimaan omaa erikoistumisalaansa. Marssissa oli jonkin verran lääkärin opinnot Maassa aikoinaan aloittaneita, jolta puuttui erikoistuminen ja he hoitivatkin yleisen lääketieteen potilaat suurelta osin. Mikael sai siis tutkittavakseen melkoisen liudan erilaisista lähtökohdista lähtöisin olevia ihmisiä. Mikaelin tutkimukset unien parissa kestivät melkoisen pitkään. Aikaa kului eniten siihen kuin Mikael oli käynyt kaiken materiaalin läpi ja saanut tutkittua potilaiden taustoja. Myyrien taustojen kartoittamisessa meni ehdottomasti eniten aikaa, kun osalla heistä oli itselläänkin niin vähän tietoa omasta historiastaan. Mikaelin avuksi tähän mittavaan työhön oli määrätty nuori lääkäri Sarah, joka oli syntynyt Kanadassa ja aloittanut koulutuksensa siellä, joitakin vuosia ennen ensimmäisen ydinsodan alkua. Sarah oli siskonsa kanssa paennut Eurooppaa Sveitsiin ja siksi hän oli päätynyt Marssiin. Sarahista oli Mikaelille tullut kullan arvoinen ja Sarah tekikin paljon sellaista mihin Mikaelin aika ei riittänyt. Sarah esimerkiksi muutaman psykologin avustuksella haastatteli Myyriä. Psykologit oli jossain kohtaa aivan pakko pyytää apuun kun Mikaelin ja Sarahin oma osaaminen psyykkisellä puolella ei enää riittänyt. Sarahin lisäksi yksi suurimpia apuja Mikaelin tutkimuksessa oli genetiikkaa tutkinut Mark, joka oli valmistunut Saksasta 25 vuotta sitten. Ennen Marssiin tuloa Mark oli tehnyt töitä Saksan valtiolle, mutta jossain kohtaa tullut siihen tulokseen että tämä ei voi enää jatkua ja Mark oli vuorostaan paennut syttyvää ydinsotaa Afrikkaan ja päätynyt Nigeriaan tekemään tutkimusta. Afrikan manner oli säästynyt suurimmilta tuhoilta ennen ihmisen Marssiin muuttoa. Markin tieto taito geeneistä tulikin loppujen lopuksi yhdeksi ratkaisevaksi tekijäksi Mikaelin löytämän ratkaisun kanssa.

 

Mark löysi Myyrien veren soluista jotain todella mielenkiintoista ja ratkaisevaa. Löydökset osoittivat että Myyrien veressä, tarkemmin sanottuna siis hormoni tasoissa tapahtui semmoisia muutoksia, että Myyrien aivot luulivat että koko ajan olisi ilta tai yö. Hämärässä työskentely oli jo vaikuttanut Myyrien näkökykyyn ja muutenkin tapaan hahmottaa maailmaa. Se että aivot luulivat olevan ilta, vaikutti taas siksi unien näkemiseen, että aivot luulivat tuottavansa unia kun Myyrät olivatkin hereillä ja töissä. Joku Marssin ilmassa ja siinä että Myyrät viettivät valtaosan pinnan alla on johtanut siihen, että Myyrien hormonaalisessa toiminnassa oli tapahtunut niin ratkaisevia muutoksia että unien näkeminen oli loppunut. Mark myös ratkaisi sen miksi Marssissa ihmiset näkivät vähemmän unia. Auroinko kun paistoi niin heikosti Marssissa että ihmiset olivat kokoajan väsyynempiä, että kaikki lepo aika mikä öisin oli, käytettiin valtaosaltaan siihen että ihmiset saivat lepoa. Tämä osin johtui siitä että Marssin vetovoima ei ollut niin vahva kuin Maassa, että ihmiset joutuivat ponnistelemaan vähemmän liikkuakseen. Kaivoksissa taas vetovoima oli melkein yhtä vahva kuin Maan pinnalla ja tästä johtui se että Myyrät väsyivät muita nopeammin. Myyrät tekivät pitkää päivää ja se rasitti heitä lisää. Myyriä oli kaivoksissa kyllä suhteellisen paljon ja se tekivät töitä useassa vuorossa, mutta hämäryys ja painovoima saivat Myyrät väsymään. Monet Myyristä nukkuivat silti hyvin ja jaksoivat silti tehdä työtä. Jokin siis kaivoksissa vaikutti Myyrien unen laatuun, se ei Markille ja Mikaelille ollut selvinnyt vielä, mutta he tutkivat edelleen asiaa. Markille siis selvisi seuraavan puolen vuoden aikana se miksi Myyrät eivät nähneet samalla tavalla unia kuin pinnalla.

 

Johannes oli tutkimusten keskellä päässyt takaisin perinteisen työn pariin ja Johannes nautti työnsä tekemisestä todella paljon. Edelleenkin Jared halusi tavata Johannesta tasaisin väliajoin ja kysyä mitä tälle kuuluin. Eräänä iltana Johannes nousi kohti pintaa kun Johannes kuuli äänen jota ei olisi uskonut kuulevansa. ”Olen etsinyt Johannes sinua.” Johannes katsoi taakseen ja näki naisen sairaalasta seisovan takanaan. ”Miksi sinä minua haet?” Johannes kysyi. ”Sinun täytyi opettaa minua että minä voisin opettaa muita.” Nainen sanoi. ”Emme tainneet muuten esittäytyä viimeksi. Olen Mali.” Nainen ojensi kättään Johanneksen suuntaan. ”Itseasiassa olemme esittäytyneet, mutta emme käsipäivää ole sanoneet. ” Johannes sanoi. ”Miten sinä olet nyt täällä?” Johannes kysyi. ”Minusta tuntui että minun oli pakko tulla nyt, kun sinä olet päässyt takaisin töihin.” Mali yritti selittää. Johannes mietti edelleen hieman epäillen, että mitä tämä nainen halusi hänestä. ”Olisit tullut huomenna auringon noustessa, niin olisitte saaneet paremman käsityksen siitä mitä täällä tehdään.” Johannes sanoi ja lähti nousemaan pinnan suuntaan. ”Johannes odota, sopiiko se todella että tulen huomenna kun aurinko nousee, ja sitten todella näytät minulle miten täällä työskennellään niin pääsisin näkemään miten teet työtäsi täällä.” Mali kysyi silmät innosta kiiluen. ”Sopii, mutta kannattaa olla ajoissa paikalla, minulle ei aamulla ole hirveästi aikaa jäädä odottelemaan. ” Johannes sanoi. ”Nähdään huomenna.” Mali sanoi ja jäi katsomaan kun Johannes kipusi kohti pintaa.

 

Johannes tuli sisään Jaredin igluun montun reunalla ja mietti mikä ihme sitä naista vaivasi. ”Jared? Oletko sinä täällä?” Johannes huhuili. Kukaan ei vastannut. Mihin ihmeeseen se on voinut mennä, Johannes mietti. Johannes oli menossa sänkyyn kun Jared rymisteli sisään. Johannes ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt Jaredia humalassa. Kylmät väreet menivät pitkin Johanneksen selkää hänen katsellessaan isä hahmonsa huojuntaa. ”Jared, onko jotain sattunut?” Johannes kysyi. ”On koko maailma on suistunut pois radaltaan.” Jared parkaisi ja kaatui punkkaansa ja sammui. Sen enempää Jared ei sanonut. Johannes ajatteli että saisi aamulla kuulla mikä Jaredilla oli, jos Jared edelleen muistaisi jotain tästä illasta. Johannes kiipesi omaan punkkaansa ja mietti mikä olisi voinut saada Jaredin tuohon tilaan.

 

Puoli tuntia ennen auringon nousua Johannes sai viestin Montusta. Siellä oli sattunut jotain. ”Miksi tänä aamuna.” Johannes mutisi itsekseen. Johannes yritti lähteä hiljaa  ettei herättäisi Jaredia, mutta astuessaan ovelle Johannes potkaisi jalkansa oven kulmaan niin pahasti että Jaredkin heräsi. ”Kun mä illalla palaan saat selittää mitä toi eilinen oli, mutta nyt mun on aivan pakko mennä Monttuun, siellä on kuuelma sattunut jotain. Laitan jonkun tuomaan viestiä, jos tarvitsen sua.” Johannes sanoi Jaredille ja kiiruhti kohti Monttua.

 

 

Montun pohjalla Johannes sai nähdä ongelmien laajuuden. Joku oli saanut veden puhdistus laitteeseen jonkun vian, mistä edes konemestarilla ei ollut mitään ratkaisua. Koneet millä vettä puhdistettiin toimivat käytännössä pelkästään lihasvoimalla, jota vältyttäisiin sähköongelmilta. Johannes meni katsomaan konetta, ja pyysi saada valoa, että näkisi paremmin. ”Mira tuotko mulle lampun, ja sitten kun saat tuotua lampun niin voisit laittaa jonkun viemään viestiä Jaredille, että sen on varmaan pakko tulla tänne alas, muuten ihmisillä pinnalla ei kohta ole vettä ollenkaan. ” Mira toi hetken päästä lampun ja laittoi sanan eteenpäin. Meni jota kuin puoli tuntia kun Jared saapui Montun pohjalle. Jaredin kasvoilla paistoi huoli ja joku muukin tunne, mutta Johannes ei tunnistanut sitä. ”Annas se lamppu poikaseni, niin minä katson miten iso ongelma meillä täällä on.” Jared sanoi ja nappasi lampun Johannekselta. Jared katseli hetken konetta ja kirosi. ”Miten tämä on mahdollista. Eikö teille jumalauta ole täällä alhaalla sanottu, että koneita ei saa jättää yksin ilman vartiointia, sillä paine täällä alhaalla voi saada metallissa aikaan muutoksia?” Jared kihisi. Kauempaa kuului ääni ”Jared, katso tarkemmin. Kukaan meistä ei olisi vahingoittanut konetta, koska tiedämme miten tärkeä se on. Tuon vahingon on tehnyt joku muu.” Puhuja oli Thomas, yksi Myyrien vanhimmista ja arvostetuimmista jäsenistä. Jared katsoi Thomasia ja sitten konetta. Hetken päästä Jared nosti päänsä ja sanoi. ”Minun täytyy mennä pinnalle, puhumaan yhdelle ihmiselle. Jokainen meistä tietää että täällä ei ole ollut kovin montaa vierailijaa, ainankaan täällä pohjalla. Minä hoidan tämän palatkaa te töihin. Thomas yritätkö etsiä jonkun joka osaisi korjata koneen. Kiitos.” Jared lähti kohti pintaa. ”Jared saanko tulla mukaasi?” Johannes kysyi. Jared katsoi nuorukaista. ”Tule, niin voit ottaa opiksesi.” Jared sanoi.

 

(10.11)Matka pintaan sujui hiljaisuudessa. Se ei ollut yhtään Jaredin tapaista ja hiljaisuus hieman ahdisti Johannesta. Pinnalla heitä odotti jo ihmisiä. ”Miksi olemme kuulleet jotain puhetta puhdistus koneen ongelmista Jared?” Joku mies kysyi Jaredilta. ”Minä en kerro tästä enempää ennen kuin olen puhunut muutaman ihmisen kanssa. Jos te haluatte olla hyödyksi, niin etsikää joku joka voisi korjata sen koneen Montussa, jos koneen korjaaja löytyy menkää Monttuun ja käskekää etsiä käsiinne Thomas, hän tietää mitä sitten pitää tehdä.” Jared sanoi miehille ja parille naiselle kaivoksen reunalla. ”Anteeksi meillä on vähän kiire.” Jared sanoi väistellessään ihmisiä kohti keskus iglua. Johannekselle tuli hassu tunne, ihan kuin tämä olisi väärin, ihan kuin hänen ei kuuluisikaan olla täällä. Puristava tunne Johanneksen rinnassa pakotti hänet pysähtymään. ”Johannes, mikä tuli? Sä olet ihan kalpea.” Jared sanoi. ”Mene sinä, mun täytyy varmaan mennä sairaalaan, joku ei nyt ole oikein.” Johannes sanoi rohkeasti. ”Ystävä rakas, varokkin kuolemasta ilman että minä olen läsnä.” Jared sanoi puristaessaan Johanneksen kättä. Johannes hoiperteli sairaalan suuntaan ja päästään perille lyyhistyi lattialle. ”Lääkäri, kutsukaa Mikael.” Joku sanoi Johanneksen luona.

 

Jared saapui Fatiman ja Malin huoneiston ovelle ja mietti miten saisi sanottua asiansa ilman että suuttutaisi mahdollisen tulevan presidentin. Hän päätti olla niin rehellinen kuin mahdollista. Tässä oli kuitenkin enenmmän kuin hänen omasta maineesta kyse. Tässä oli kaikista ihmisistä Marsissa kyse. Jared koputti oveen. Fatima tuli avaamaan oven. ”Mitä sinä täällä teet?” Fatima sanoi ennen kuin Jared ehti edes aloittaa. ”Fatima, jätetään se eilinen taaksemme. Sinun on aivan pakko kuunnella, ihmisten tulevaisuus riippuu siitä.” Jared sanoi ja työntyi sisään asuntoon. Fatiman kasvoilta heijastui monia tunteita, lopulta kasvoille jäi entisen presidentin ja luontaisen johtajan kasvot. ”Kerro asiasi, niin minun ei tarvitse sietää sinua enempää kuin tahdon.” Fatima sanoi ja meni istumaan kauniiseen olo huoneeseen.  Jared karaisi kurkkuaan. Se olisi menoa nyt, hän ajatteli. ”Olet saattanut kuulla että kaivoksessa on jossain kohtaa aamun aikana ilmennyt yksi ongelma mikä vaikeuttaa veden puhdistusta.” Jared sanoi. Fatiman kulmat painuivat enemmän kurttuun. ”Jatka ole hyvä, en ole saanut mitään viestiä mistään ongelmista. ” Fatima kehoitti. ”Minä olen pahoillani että sanon tämän asian näin, mutta tähän minä olen päätynyt. Minulla on raskauttava syy epäillä että tyttäresi on eilen ollut kaivoksessa, ja todennäköisesti vahingossa aiheuttanut…” ”Hetkonen, mitä sinä puhut? Syytätkö sinä minun tytärtäni nyt jostain?” Fatima keskeytti. ”Uskon vahvasti että tyttäresi on aiheuttanut veden puhdistus laitteelle jotain, että emme voi käyttää sitä ainankaan juuri nyt, ennen kuin se on korjattu.” Jared jatkoi kuin Fatima ei olisikaan keskeyttänyt häntä. ”Millä perusteella voit syyttää minun tytärtäni tästä?” Fatima tiukkasi. ”Koska tiedän sattuneesta syystä, että tyttäresi ei eilen illalla ollut kotona ja tiedän myös sen että tyttäresi on viimeisin ulkopuolinen joka on käynyt kaivoksessa.” Jared selitti. Fatima katseli Jaredia mietteliäästi. ”Onko sinulla todistajaa sille että tyttäreni olisi ollut eilen kaivoksella?” Fatima kysyi. ”Ei, mutta Johannes saattaisi tietää.” Jared sanoi ja muisti sillä hetkellä että Johannes oli menossa sairaalaan. ”Tiedätkö missä tyttäresi on?” Jared kysyi. ”Luulisin että koululla opettamassa niin kuin kuuluukin.” Fatima sanoi. ”Sinun täytyy pyytää häntä sairaalalle. Minun on nyt mentävä varmistamaan että Johannes on kunnossa. ” Jared sanoi ja oli lähdössä jo kun Fatima tarttui hänen käteensä. ”Minun on tultava sinun mukaasi, onhan tässä kyse minun tyttärestänikin.” Hän sanoi. ”Varmista että Mali saa viestin, tule sitten sairaalalle.” Jared sanoi ja lähti kohti sairaala rakennusta.  (538)

 

(11.11)Johannes heräsi siihen että ovi aukesi. ”Eikai sulle ole sattunut jotain?” Kysyi se nainen kaivokselta, Mali taisi olla hänen nimensä. ”Kiitos vaan, mä taidan jäädä henkiin. Mitä sinä teet täällä?” Johannes kysyi. Johanneksella oli vähän omituinen olo ja kummallinen fiilis siitä miksi Mali oli täällä. ”Mä sain kuulla jostain, että kaivoksella oli sattunut jotain ja ajattelin tulla varmistamaan ettei sulle ole sattunut mitään.” Mali sanoi ja tuli istumaan tuoliin sängyn vierelle. ”Anteeksi, mutta mun on aivan pakko kysyä. Mitä se sua liikuttaa mitä mulle on tapahtunut, koska se tilanne mikä tuolla kaivoksella on, on tällä hetkellä sellainen, että jokainen ihminen Marssissa tulee kärsimään siitä.” Johannes sanoi ja yritti mennä mahdollisimman kauas Malista. ”Onko tilanne todella niin paha, että kaikki ihmiset ovat vaarassa?” Mali kysyi ja hänen kasvoiltaan paistoi pelko. Ovi avautui uudelleen ja Johannes näki ensin että Jared oli tulossa. Sitten ovesta asteli nainen jossa oli jotain aristokraattista.

”Miten Mali sinä olet täällä? Eikö sinun pitäisi olla opettamassa koulussa?” Nainen kysyi Malilta joka oli pompannut ylös penkistä hätäisesti kun nainen oli astellut huoneeseen. ”Hei äiti, tuota, minun pitäisikin olla koululla, mutta minun oli tultava katsomaan onko Johannes kunnossa ennen kuin voisin mennä jatkamaan iltapäivän oppitunteja. Jospa minä sitten menenkin tästä…” Mali aloitti. ”Kuulos, sinä et nyt mene enää mihinkään, kun sinua on haettu kissojen ja koirien kanssa pitikin kaupunkia, kun sinulla rakas tyttäreni on jotain kerrottavaa Jaredille. Tai ainankin olisi hyvä selittää että miksi olet ollut kaivoksella eilen.” Fatima keskeytti tyttärensä ja pakotti hänet takaisin istumaan. ”Johannes, eikö niin että tapasit Malin eilen kaivoksella?” Jared kysyi Johannekselta joka oli ihmeissään kuunnellut naisten keskustelua. ”Kyllä Mali oli kaivoksella eilen kun oli nousemassa takaisin pintaan illalla, kellon aikaa ei kannata kysyä, kun sitä en osaisi sanoa.” Johannes vastasi ja katsoi Malia kasvoihin. Malin kasvoilta paistoi pettymys, kuin Johannes olisi jotenkin pettänyt hänet. ”On tämä uskomatonta, että keneenkään ei voi enää luottaa.” Mali sanoi. ”Kyllä olin eilen kaivoksella, mutta voin vannoa että minulla ei ole mitään tekemistä sen veden puhdistus koneen kanssa. ” Mali sanoi. ”Mistä olet saanut kuulla, että veden puhdistus koneessa olisi jotain vikaa?” Jared kysyi Malilta. ”Olisitko kiltti ja vastaisit. Olisi ikävää meille kaikille jos tämä täytyisi viedä virkavallan pöydälle.” Jared sanoi.”Kuulin niiden miesten puhuvan siitä kaivoksen reunalla, kun tulitte Johanneksen kanssa ylös kaivoksesta.” Mali sanoi. Fatima puuttui puheeseen. ”Mitä sinä teit siellä kaivoksen raunalla? Eikö sinun olisi pitänyt olla opettamassa?” Fatima kysyi tyttäreltään. ”Äiti, minä en ole koskaan ollutkaan siellä koululla opettamassa, koska tässä elämässä on merkittävämpiäkin asioita kuin niiden muksujen opettaminen.” Mali sanoi. Hänensanansa olivat kuin myrkkyä. Johannesta vähän säälitti se millaiseen tilanteeseen Mali oli itsensä ajanut. Pettymys Fatiman kasvoilla oli ilmeinen. ”Anteeksi Jared, mutta minusta tuntuu että minun täytyy selvittää tämä asia tyttäreni kanssa kahden.” Fatima sanoi Jaredille. ”Toivottavasti parannut Johannes pian.” Fatima sanoi Johannekselle ennen kuin rupesi taluttamaan tytärtään ulos huoneesta. ”Olen pettynyt sinuun Johannes.” Mali huusi ennen kuin ovi sulkeutui.

 

Jared katoi Johannesta alta kulmien. ”Mikä tämä juttu sinun ja tuon Malin välillä on?” Hän kysyi. ”Minulla ja tuolla naisella ei ole mitään. En edes käsitä miksi se keuhkosi tuolla tavalla. Jared sun on uskottava mua. Mulla ja tolla opettaja naisella ei oo mitään tekemistä keskenämme.” Johannes sanoi ja jatkoi ”Me todella tapasimme eilen kaivoksella kun olin tulossa ylös sieltä illalla, ja olisin ottanut hänet mun oppiini tänään jos tuota kone härdelliä ei olisi tullut. Minä todella odotin että saataisiin joku opettamaan muita miten hommat tehdään.” Johannes sanoi. ”Mä uskon sua poikaseni, muista en tiedä.” Jared sanoi ja nosti kätensä Johanneksen olalle. ”Nyt yritä levätä, niin mä selvitän mitä tässä todella on tekeillä. Nähdään huomenna, tulen hakemaan sua, jos ne laskee sut huomenna jo takaisin hommiin.” Jared sanoi ja meni menojaan. Johannes jäi yksinään mietteineen ja nukahti lopulta uupumuksesta.

 

Jared sai kaivokselta viestin että veden puhdistus kone oli saatu toimimaan, siinä ei ollutkaan ollut mitään suurta vikaa vain yksi putki oli ollut käännettynä liian tiukalle, tämä esti veden virtaamisen koneiston läpi. (647) Jared jäi miettimään sitä että miksi vika oli tuollainen millainen jokainen heistä olisi periaattessa voinut tehdä huolimattomuudessaan. Jared mietti sitä että olikohan ihan turhaa syyttänyt Malia. Siitä hän ei koskaan saisi varmuutta, tosin se riippuu siitä saako Fatima tyttärestään mitään irti.

 

Fatima talutti Malia heidän huoneistoonsa. Mali ei ollut kyllä yhtään yhteistyöhaluinen ja laittoi äidilleen kampoihin kuin kolme -vuotias uhmaikäinen supermarketissa. He saapuivat huoneistoon uuvuttavan tahtojen taiston jälkeen. ”Nyt sinun on rakas tyttäreni kerrottava, mitä Jared ja Johannes tarkoittivat tuolla, että olisit eilen illalla ollut kaivoksella?” Fatima vaati. Mali istui penkkiin ja laittoi kätensä puuskaan rinnan päälle. ”Minä en kyllä usko tätä. Miten uskot mielummin niitä vieraita kuin minua? Minä kuitenkin olen sinun lihaa ja vertasi. Sinun ainut elävä jälkeläinen.” Mali protestoi äitinsä väitteitä. ”Allahan selittää, sillä puhumalla, ja puhumalla totta on ainut millä jätän sinut rauhaan. Muuten todella vien sinut poliisin puheelle, ja he saavat sen jälkeen päättä miten sinun kanssasi tehdään.” Fatima sanoi. Mali katseli äitiään kulmiensa alta. ”En todellakaan käsitä, mitä sinä todella välittäisit siitä missä minä olin eilen, koska sinulla oli seuraa.” Mali sanoi kylmästi. ”Mitä sinä puhut? Mitä tarkoitat vieraalla?” Fatima kysyi. ”Luuletko sinä todella että minä olen äiti sokea? Näkeehän sen sokea korvallaankin että täällä on eilen ollut joku. Ja sen lisäksi minusta sinulla on sama paita päälläsi kuin eilen. Ja sinulla on äiti aina puhtaat vaatteet. Täällä on ollut eilen joku. Todennäköisesti joku, mies koska olet niin vanhanaikainen näissä asioissa. Minä en sano mitään ennen kuin selität kuka se mies oli täällä eilen.” Mali sanoi ja katsoi äitiään haastavasti. Mali näki äitinsä nielaisevan ja tiesi saanneensa äitinsä ansaan. ”Okei okei, mutta myös sinun on lapsi, rakas puhuttava totta muuten saattaa seurata ongelmia, mihin minä en voi enää vaikuttaa.” Fatima sanoi ja kävi istumaan. ”Myönnän että minulla on eilen illalla ollut vieraita, eräs mies kenet sinäkin olet tavannut, mutta en tiedä onko se oikeastaan sinun asiasi ketä minä tapailen, koska tämä ei ole mitään vakavaa.” Fatima sanoi ja katsoi tytärtään. ”En tiedä riittääkö tuo, mutta menköön tämän kerran. Minusta olisi kuitenkin jatkoa ajatellen mukava tietää ketä minunkin kotonani liikkuu.” Mali sanoi. ”Olin todella kaivoksella eilen. Halusin tavata Johanneksen ja sopia siitä että näkisimme seuraavana päivänä, että pääsisin siihen opetus hommaan kiinni mistä oltiin Jaredin kanssa puhuttu. Se mitä Montun pohjalla on tapahtunut ei kyllä liity minuun mitenkään. En edes käynyt pohjalla asti.” Mali kertoi. ”Selvä, kyllä minä sinua uskon. Tämä on kyllä kummallista, tämä mitä siellä kaivoksessa on sattunut. Osaisitko sanoa ketään kuka olisi voinut haluta jotain pahaa meille?” Fatima kysyi. ”En osaa äiti sanoa ketään. Olisin enemmän kuin kiitollinen siitä että tietäisin. ” Mali sanoi. ”Mutta nyt minä lähden nukkumaan. Hyvää yötä.” Mali sanoi ja lähti. ”Hyvää yötä, nähdään aamulla. Voisi olla parasta mennä tapamaan Jaredia ja kertoa hänelle sinun versiosi ennen kuin tämä paisuu mahdottomaksi.” Fatima sanoi. ”Mennään vaan.” Mali sanoi ennen kuin sulki oven.

Aamulla Johanneksen vointi oli selvästi parempi. ”Saanko minä palata tänään töihin?” Hän kysyi Mikaelilta. ”Kyllä, minä ainankin uskallan laskea sinut töihin. Mutta edelleen suosittelisin että ottaisit ihan rauhallisesti. En tahtoisi olla tutkimassa ihan joka viikkoa sinua.” Mikael vitsaili. ”Siinä me olemme samaa mieltä.” Johannes sanoi. ”Jos ilmenee päänsärkyä niin tule takaisin.” Mikael sanoi ja antoi sen jälkeen Johannekselle luvan mennä. Jared oli odottamassa aulassa. ”Sait terveen paperit?” Hän kysyi. ”Joo.” Johannes sanoi ja hymyili leveästi Jaredin sanavalinnalle. ”Mennään tapaamaan Fatimaa ja Malia, meidän täytynee vissiin päästä yhteisymmärrykseen siitä mitä toissa päivänä on tapahtunut. ” Jared sanoi. ”Oletko ihan varma että minun olisi viisasta tulla mukaan? Minusta jotenkin tuntuu että se Mali ei pidä minusta, tai ei pidä siitä että olen läsnä.” Johannes kysyi vähän ujosti. ”Älä höpise, meidän on kaikkien oltava paikalla, muuten tähän juttuun ei saada selvyyttä. Ja kukaan meistä ei kuitenkaan tahdo todella viedä tätä juttu virkavallalle. Sinä ainankaan vähiten, kun tiedät mitä se voi olla. Toisaalta sinä et Johannes ole tehnyt mitään väärää. Älä siitä huoli.” Jared sanoi ja lähti kävelemään edeltä. Johannes hyväksyi kohtalonsa ja lähti Jaredin perään.

 

Jared oli juuri koputtamassa oveen kun Fatima tuli ulos ovesta ja kaatui suoraa Jaredin syliin. ”Mitä te täällä teette?” Fatima sanoi kun sai itsensä takaisin jaloilleen. ”Terve vaan sinullekkin. Tulimme tapaamaan teitä. ” Jared sanoi. ”Älä ole turhaa noin virallinen, Jared rakas. Sillä mekin  olimme Malin kanssa tulossa tapaamaan teitä, mutta täällä on kyllä huomattavasti kotoisempaa kuin sinun luonasi Jared. Älä pahastu.” Fatima sanoi ja väki meni sisään. ”No onhan täällä enemmän happea kuin minun luonani.” Jared sanoi vitsaillen. Johannes naurahti Jaredin heitolle, mutta kumpikaan naisista ei tainnut ymmärtää sitä. ”Istutaanko pöytään niin saadaan tämä pois alta.” Fatima sanoi. ”Tehdään niin.” Jared sanoi ja istui pyötään Fatimaa vastapäätä. Johannes meni istumaan Jaredin viereen ja Mali meni istumaan äitinsä viereen. Siinä he istuivat vastakkain ja odottivat sitä joka aloittaisi. ”Minä voin aloittaa.” Mali sanoi, kun hiljaisuus oli kestänyt jo epämukavan pitkään. ”Minä olin kaivoksella toissapäivänä siksi että halusin tavata sinut Johannes, että voisimme sopia siitä milloin pääsisin aloittamaan. Että pääsisin jossain vaiheessa opettamaan muitakin.” Hän sanoi katsoen koko ajan Johannesta silmiin. ”Minä vuorostani voin kertoa sen että me todella tapasimme Malin kanssa melko korkealla kaivoksessa, olisi ollut hyvin epätodennäköistä että Mali olisi todella seurannut minua pohjalta kuin itse kerta tulin sieltä.” Johannes sanoi katsellen Malia. Fatima ja Jared katsoivat pyödän yli toisiaan ja nyökkäsivät. ”No sitten tässä ei ole mitään tämän kummempaa. Me olemme yksimielisiä siitä, että Mali ei ole ollut kaivoksen pohjalla, niin jonkun muun on täytynyt olla siellä aiheuttamassa ongelmia.” Jared sanoi. ”Minä olen Jaredin kanssa samaa mieltä.” Fatima lisäsi.

Jatkuu…

Tämän hetkinen tarkka sanamäärä on 11718, eli tavoitteessa ollaan

 

Nano part 3 Day 5

Ihmisjoukossa räjähti aikamoinen kaaos. Fatima ja muut johtajat yrittivät selittää ja rauhoitella väkijoukkoa. ”Miten niin Maasta ei voida hakea vettä?” Joku kysyi. Fatima tarttui mikrofooniin ja sai kansan kuuntelemaan. ”Me saimme hyvin yksinkertaisen viestin Maasta, siinä luki että vesi ei riitä. Uskomme hyvin vahvasti että maassa on sattunut jotain mikä on aiheuttanut puhtaan ja juomakelpoisen veden pilaantumisen. Emme tahdo riskeerata ketään siksi olemme päätyneet tähän ratkaisuun.” Sveitsin johtaja Samuel oli täsmälleen samaa mieltä Fatiman kanssa.

Samuel oli perheineen yksi harvoja Eurooppalaisia ja entisiä suur maita, jotka oli otettu mukaan Marssiin muuttoon johtaneeseen projektiin. Samuel oli miettinyt että tämä varmaan ainankin osaksi johtuisi siitä miten varakas Sveitsi oli aina ollut. Samuel oli päättänyt että tekisi kaiken sen eteen että ihminen menestyisi Marssissa eikä siksi tekisi itsestään tai entisestä kotimaastaan suurta asiaa. Sveitsin mukana oloa selitti myös se ettei sille ollut tullut niin paljon menetyksiä meren pinnan noususta. Samuelin edustaman Sveitsin lisäksi Eurooppalaisia valtioita olivat Ruotsi, Tsekki ja Unkari. Islanti oli myös edustettuna, Islannissa oli menneen 50 vuoden aikana sattunut muutama suuri tulivuoren purkaus, mikä oli aiheuttanut sen ettei Islanti ollut kärsinyt meren pinnan noususta. Euroopan maiden lisäksi Marssissa olivat Nigeria, Chile, Kanada, Kongo ja Nepal. (194)

Johannes tuli seuraavien päivien aikana huomaamaan sen että työ kaivoksessa oli jotain muuta mihin hän oli tähänastisen elämänsä aikana tottunut. Kaivoksella väki rupesi vaihtumaan johtajiston määräyksestä. Johannes päätyi tekemään tehtävää mitä ei ollut eläessään tehnyt. Eli opettamaan. Johannes pian huomasi, ettei opettaminen todellakaan ollut hänen vahvin lajinsa. Myyrien pomona toimiva Jared oli kertonut kaikki perus ohjeet ja pitänyt huolen siitä että jokainen tietäisi paikkansa ja sen mitä pitäisi tehdä. Nyt Johanneksesta kuitenkin tuntui että hänen täytyisi kysyä Jaredilta että miten asioita ja tehtäviä mitkä tulivat Johanneksen omasta selkärangasta tulisi opettaa muille. Jaredilta tieto opetuksen puutteesta kiiri eteenpäin.

Mali sai korviinsa tiedon että kaivoksissa tarvittaisiin opettajaa. ”Äiti olisiko minunkin mahdollista mennä kaivoksiin?” Hän kysyi. Fatima katsoi tytärtään mietteliäästi. ”Niinhän se käsky kuului, että jokaisen täytyisi olla jollain tavalla mukana kaivosten tekemässä työssä. Oletko aivan varma että haluat mennä sinne?” Fatima kysyi. ”Olen kuullut että kaivoksissa tarvittaisiin opettajaa. Kuulin Myyrien johtaja Jaredin puhuvan Samuelin kanssa siitä miten Myyrien oli vaikea saada ihmiset oppimaan niin että heistä todella olisi jotain hyötyä kaivoksissa.” Mali sanoi. Ilme Fatiman kasvoilla muuttui. ”Tämän täytyy olla jonkun pirun hyvä suunnitelma. Opettaahan sinä tyttöni halusit. Siihen hommaan sinä kyllä pääset.” Fatima nauroi. ”Mennään heti puhumaan Jaredin kanssa. Pääsenhän itsekin tutustumaan samalla kaivoksiin. Olen jotenkin onnistunut välttelemään sitä.”

Suurimman kaivoksen reunamilla oli pienen pieni iglu jossa Jared piti majaansa. Jared seisoi iglun ulkopuolella ja odotti. ”On hienoa tavata teidät Fatima.” Hän kätteli Fatiman ensin ja sitten katsoi Malia. ””Kukas sinä olet?” Hän kysyi. ”Tässä on tyttäreni Mali, hän on opettaja ja toivoisinkin että voisit käyttää hänen ammattitaitoaan hyväksi täällä kaivoksella.” Fatima sanoi ja esitteli tyttärensä. Fatima jatkoi Jaredin epäilevän katseen takia.” Olen saanut korviini tietoa että Myyrien olisi haasteellista opettaa toisia. Olemme kuitenkin tilanteessa että jokaisen työpanos on tärkeä. Eikä meillä tietenkään olisi varaa aiheuttaa kuoleman tapauksia kaivoksella sen takia että jotain emme ole saaneet opetettua.” Jared katseli mietteliäänä kaivokselle. ”Oletko koskaan ollut kaivoksessa?” Hän kysyi Malilta. ”En, mutta olen nopea omaksumaan.” ”Siinä tapauksessa on parempi aloittaa heti. Anteeksi Fatima, mutta ottaisin mielelläni tyttäresi mukaan kaivokseen.” Jared sanoi. ”Kiitos Jared, teet yhteisöllemme ja koko ihmiskunnalle palveluksen.” Fatima sanoi. ”Älä liioitte, rouva Presidentti.” Jared sanoi takaisin. ”Minä en ole vielä presidentti. Pidä tyttäreni turvassa.” Fatima sanoi ja lähti takaisin kylää kohti.

Jared ja Mali laskeutuivat kaivokseen. ”Mennään ensin käymään kaivoksen pohjalla niin pääset näkemään miten se tärkein eli veden haku työ tehdään.” Jared sanoi kun Mali ja hän sovittelivat itseään pieneen hissi koppiin. ”Toivottavasti et ole ahtaanpaikankammoinen.” Jared vitsaili. Hissi laskeutui natisten alemmas. Mali katseli koko matkan alas valoa joka tuli ylhäältä pinnalta ja yritti mielessään kuvitella sen mitä oli olla täällä alhaalla ilman valoa. Hissin kori kopsahti kaivoksen pohjalle. ”Tervettuloa monttuun.” Jared sanoi leveästi hymyillen. ”Tämä taitaa olla joku sisäpiiri vitsi, kun en osaa nauraa oikeassa paikassa.” Mali vitsaili. ”Huumori on ainut voimavaramme täällä maailman pohjalla. ”Jared sanoi.

Vaikka he olivat tulleet kaivoksen pohjalle täytyi heidän vielä mennä alemmas jotta he pääsisivät näkemään sen lähteen joka piti ihmisiä hengissä. Jared kulki koko ajan Malin edellä kädessään pienen pieni punainen valo. ”Seuraa valoa niin et eksy. Minä olen kulkenut niin monet kerrat täällä että unohdan jos kuljen jonkun kanssa joka ei ole aikaisemmin ollut täällä.” Mali siis seurasi punaista valoa. He tulivat jonkun ajan päästä pienestä aukosta isoon luolaan. Luolan kattoon oli asennettu sinisiä valoja kertomaan missä Myyrien täytyi kulkea, sekä myös sen missä kulkeminen oli turvallista. Vesi lähteessä oli kirkasta. ”Älä anna ulkokuoren huijata.” Jared sanoi. ”Tuo vesi on vahvasti emäksistä ja se aiheuttaa palovammoja jos se osuu paljaalle iholle. Emme oli vielä aivan varmoja mikä vedessä aiheuttaa emäksisyyttä, mutta uskoisimme sen johtuvan Marssin pinnalla olevasta metaanista ja raudasta mitä Marssin pinnalla on paljon.” Jared kertoi lähteen reunalla. ”Marssin pinnalla ei ole hiekkaa ja multaa samanlaisina kerroksina kuin Maassa niin vesi ei suodatu tullessaan pinnalta maan alle.” Mali sanoi. Jared katsoi Malia ihmeissään. ”Fatima ei siis puhunut pehmeitä.” Mali katsoi Jaredia kulmat koholla. ”Uskallatko väittää että luulit äitini valehdelleen sinulle?” ”Kuules tyttö.  Minä en ole elämässäni luottanut kehenkään, joten jokainen joka puhuu kanssani joutuu todistamaan minulle että on luottamuksen arvoinen. Ja sen että puhuu totta.” Jared sanoi. Jaredin sanat jäivät Malin mieleen pitkäksi aikaa.

Johannes oli kuullut joltain että Jared oli tuomassa jonkun Monttuun. Hän kiipesi alaspäin ja yritti kuvitella sitä ihmistä joka vapaaehtoisesti tulisi pinnan alle. Toki hän itsekin oli tullut sinne vapaaehtoisesti. Johannes oli kuullut muilta Myyriltä että tämä nuori nainen oli opettaja ja siksi hän halusi tulla tutustumaan Monttuun että hän voisi olla hyödyksi. Johannes ei osannut kuvitella että mitä he todella tekisivät opettajalla ja mitä opettaja voisi tehdä toisin kun kaikki muut. Johannes oli kyllä pohtinut sitä miten asioita voisi tehdä helpommin ja miten ulkopuolisille olisi helpompaa selittää Montun käytäntöjä ja sitä miksi joitakin asioita tehdään tietyllä tavalla. Johannes tuli Montun pohjalle ja tapasi Jaredin ja tämän opettaja naisen. Johannes ei sillä hetkellä osannut kuvitella että millaisen ihmisen tulisi kohtaamaan. ”Hei Johannes, hauska sattuma että olet siinä, sillä juuri kerroin Malille sinusta, että sinä voisit olla hyvä näyttämään Malille että miten työmme tehdään.” Jared sanoi. Johanneksen aivoissa tapahtui sillä hetkellä jotain. Hän katseli tätä tummaa tyttöä ja maailma musteni.

”Johannes, kuuletko?” Joku läpsi häntä kasvoille. ”Olen, olen. Mene pois. Jätä mut rauhaan.” Johannes vaikeroi. Johonkin koski kamalasti. Joku nosti hänen kättään, siihen poltteli. ”En usko että se olisi murtunut, mutta voisi olla hyvä että se varmistetaan. En ole lääkäri niin en osaa varmasti sanoa.” Pehmeä ääni sanoi. ”Selvä meidän täytyy lähteä kohti pintaa sillä pimeä tulee melko pian ja energiaa on vielä saatavilla.” Sanoi matalampi ääni. Sen täytyi kuulua Jaredille Johannes ajatteli. ”Pääset katsomaan mitä pinnalle kuuluu. ” Jared sanoi.

Johannes heräsi melko pehmeästä sängystä. ”Missä mä oon?” ”Sairaala rakennuksessa.” Joku vastasi. Johanneksen silmät alkoivat tottua valoon. ”Olisiko mitenkään mahdollista että sammuttaisit tuon hiivatin lampun, mun silmiini koskee.” Hän sanoi. ”Avaisitko silmäsi niin näen miten pupillisi reagoivat valoon.” Ääni sanoi. Johannes raotti silmiään. ”Tiedän että se tuntuu ikävältä,mutta tämä on tärkeää tutkimuksien kannalta.” Ääni sanoi. Johannes avasi silmänsä ja hämmästyi siitä miten vähän se kuitenkaan koski. Lääkärin takissa heiluva nainen osoitteli häntä valolla. ”Kyllä pupillit reagoivat normaalisti. Et ole ainankaan siis saanut aivotärähdystä. Mikä on tässä kohtaa hyvin lohduttava tieto.” Seuraavaksi lääkäri otti Johanneksen kädestä ja paineli sitä varovasti. ”Tekeekö tämä kipeää?” Hän kysyi. ”Ihan kuin käsi olisi puutunut, ei koske, mutta se tuntuu kyllä todella ikävältä.” Johannes vastasi. ”En usko että kätesi olisi murtunut, mutta minun täytyy ehkä kuitenkin kuvata se varmistaakseni ettei hermoissa ole jotain häikkää. Tosin näyttää käyvän niin että joudumme odottamaan huomiseen, sillä aurinko laskee aivan pian. Sen lisäksi et ole hengenvaarassa niin voimme hyvin odottaa huomiseen.” Lääkäri sanoi. Lääkäri katseli Johannesta tutkivasti. Johannes tunsi tuon katseen vähän liiankin hyvin. ”Mitä haluat tietää?” Johannes kysyi.

”Miksi olet kaivoksessa?” Lääkäri kysyi. ”Koska olen tehnyt edellisessä elämässäni jotain mikä on aiheuttanut sen että olen päätynyt kaivokseen.” Johannes vastasi ja katsoi lääkärin kasvoihin etsien niistä pelkoa, mutta pelkoa ei näkynyt. ”Pärjäätkö kaivoksessa? Onko siellä hyvä hengittää? Onko siellä turvallista tehdä työtä?” Lääkäri kysyi. Johannesta otti päähän se että ihmiset kyselivät aina. Ihmiset olivat aina kyselleet Johannekselta mitä ihmeellisempiä asioita. Johannes vihasi kyselyä. ”Pärjään, on, on.” Johannes vastasi. Kone piippasi hänen vieressään. ”Hyym, no jospa sinun täytyisi levätä ensin ja kerätä voimiasi. Nuku hyvin.” Lääkäri sanoi ja poistui. Johannes jäi miettimään lääkärin reaktiota. Lopulta väsymys vei Johanneksen mennessään ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan Johannes nukkui hyvin.

Mali seisoi sairaala rakennuksen aulassa ja pohti miten esittäisi kysymyksen lääkärille ilman että siitä seuraisi hirveätä numeroa. Mali inhosi sitä kun ihmiset tekivät omia tulkintojaan eivät kysyneet suoraa miten asiat olisivat. ”Anteeksi, mahdatteko tietää missä huoneessa Johannes on?” Mali kysyi eräältä hoitajalta. ”Huoneessa numero 12, luulisin, mutta hän taitaa nukkua edelleen.” Hoitaja sanoi. ”No minä odotan siis vielä.” Mali oli huolissaan tästä nuoresta miehestä joka oli hänen takiaan tullut alas kaivoksen pohjalle ja pyörtynyt kummallisesti heidän ensi kohtaamisellaan. ”Mali, täällähän sinä olet.” Kuului jostain. Se oli Fatima. ”Hei äiti. Täällähän minä.” Mali sanoi äidilleen tämän tullessa hänen luokseen. ”Mitä sinä täällä teet? Eikai siellä kaivoksessa sattunut jotain? Minähän käskin Jaredin pitää sinusta huolta.” Fatima sanoi halatessaan tytärtään. ”Äiti mulla ei ole mitään hätää. Olen täällä tapaamassa yhtä ihmistä.” Fatima katsoi tytärtään. ”Pitäisikö minun tietää Mali jotain?” Hän kysyi. ”Ei, tässä ei ole mitään kerrottavaa. Tahdon vain tietää miten eräs Myyrä voi kenet tapasin eilen.” Fatiman kulmat menivät kurttuun. ”Antoiko Jared sinun tavata Myyriä eilen?” ”Ei niinkään tavata, mutta tämä yksi kenet tapasin olisi sellainen kenen kanssa minä rupeaisin tekemään töitä jotta voisin opettaa muita kaivokseen meneviä.” Mali selitti. ”Olisi täytynyt antaa Jaredille selkeämmät ohjeet. Sinähän olit menossa sinne opettamaan et töihin kaivokseen. ” ”Äiti, jotta voisin opettaa niin täytyyhän minun tietää että mitä siellä tehdään ja miten?” Mali sanoi. ”Minä en pidä tästä. Täytyy harkita sitä että olisiko joku muu tähän työhön parempi kuin sinä. En tiedä antaisinko itselleni anteeksi jos antaisin sinulle sattua jotain. Lapsi rakas.” Fatima halasi uudelleen tytärtään. ”Äiti, jos minä en saa tätä työtä niin se olisi sama jos olisin kuollut. Minut on tehty opettamaan. En tunne eläväni ilman sitä.” Fatima katseli tytärtään ja tunnisti tässä itsensä. ”Ymmärrän. Meidän täytyy silti miettiä että miten tämän voisi tehdä mahdollisimman turvallisesti.” ”Kyllä äiti, mutta opettaminen on minun tehtäväni täällä. Sun täytyy ymmärtää se. Opettaminen on mulle sama asia kun johtaminen on sinulle.” Fatima katseli tytärtään ylpein mielin. ”Olen niin ylpeä sinusta, että olet löytänyt paikkasi täällä!” Hoitaja tuli keskeyttämään heidät. ”Johannes on noussut jos haluat tavata hänet. Hän on todella huoneessa 12. Se on tuolla käytävän päässä.” ”Kiitos, teille.” Mali katsoi äitiinsä. ”Mun on aivan pakko mennä varmistamaan että Johannes voi hyvin. Minulle jäi ikävä tunne siitä että Johanneksen loukkaantuminen olisi ollut jotenkin minusta kiinni.” ”Mene, se on sinun paikkasi.” Fatima sanoi. ”Tavataan kotona.”

Johanneksen oveen koputettiin. ”Sisään.” Hän sanoi. Hän ei todellakaan osannut odottaa vieraita. Ovesta asteli sisään se nuori nainen sieltä Montun pohjalta. Johannekselle tuli hyvin epämiellyttävä tunne kun nainen astui huoneeseen. ”Hei.” Nainen sanoi. ”Olen Mali, me tapasimme eilen kaivoksen pohjalla. Olen siksi täällä että halusin nähdä että olet varmasti kunnossa. Minulle tuli paha mieli siitä mitä tapahtui.” Nainen tuli seisomaan lähemmäs ja Johannes ei osannut muuta kuin katsella naista. ”Mistä päin maailmaa sinä olet kotoisin?” Johannes kysyi lopulta. ”Olen syntynyt Tansaniassa ja opiskellut Etelä- Afrikassa.” Nainen sanoi. Johannes kuulu naisen äänessä kirjon tunteita. ”Missä päin maailmaa sinä olet syntynyt?” Nainen kysyi. Selvä tällainen peli on siis kyseessä Johannes ajatteli. ”Olen asunut koko ikäni Alpien läheisyydessä, jossain syntymätodistuksessa varmaan lukee Itävalta.” Naisen kulmat nousivat. ”Miten on mahdollista ettet tiedä missä olet syntynyt?” Nainen kysyi ja istuutui penkille sängyn vieressä. Johannes ei oikein ollut varma mitä olisi pitänyt ajatella siitä että nainen tuli niin lähelle. ”Meillä Euroopassa ei ole enää pitkään aikaan ollut niin väliä että mistä olet kotoisin, kun melkein kaikki rajat olivat auki. Euroopassa riitti se että on syntynyt entisen unionin alueella. Ketään ei kiinnostanut se että mistä olit kotoisin. Se ei kertonut sinusta mitään.” Nainen kuunteli Johanneksen puhetta ymmällään. ”Ohho, en olisi voinut uskoa tuota Euroopasta. Saanko kysyä missä erässä olet tullut Marssiin?” Nainen kysyi. Johannes katseli naista ja mietti olisiko valehtelusta mitään hyötyä. Toisaalta valehtelu kuului Johanneksen elämään Maassa. Täällä hän oli päättänyt olla valehtelematta, sillä Jared näki ainankin Johanneksen läpi. ”Olen tullut kolmannessa kuljetuksessa.” Johannes sanoi ja katsoi naisen kasvoilla käyviä tunteita. Hän näki naisen laskevan jotain.

Jatkuu…

(5025 sanaa, eli ollaan tavoitteessa!)

Nano part 2 (day 3)

“Katsokaa maailmaa. Te olette saaneet sen taipumaan polvilleen ihmisen edessä, ihmisen joka ei ole ansainnut mitään tästä maailmasta, ihmisen joka ei edes kunniota sitä joka sen maailman on luonut.”

Se maailma joka sen hävityksen jälkeen oli jäljellä ei ollut kaunis. Siinä ei oikeastaan ollut mitään sellaista mikä olisi vetänyt ihmistä puoleensa. Se ei houkutellut jäämään sinne. Osa ihmisistä oli onnistunut pelastautumaan marssiin, mutta marssin vesi tilanne oli niin huono että ihmiset joutuivat edelleen hakemaan vettä maasta. Veden haku kesti todella kauan, mutta sitä oli haettava, sillä marssissa oleva vesi ei riittänyt. Joka päivä marssissa menehtyi ihmisiä siihen että vettä ei osattu keittää oikein ja jäästä ei saatu päivän aikana sulatettua vettä kaikille sitä tarvitseville. Marssin päivä on melkein saman mittainen kuin maassa, mutta marssia peitti usein pilvi kerros että auringosta saatava energia ei millään riittänyt jään sulattamiseen. Yöt marssissa olivat hyvin kylmiä. Ihmisten rakentamissa igluissa oli öisin + 5 astetta lämmintä, siksi jään sulattaminen öisin ei ollut kovin tuottoisaa, siksi osan ihmisistä oli haettava vettä maasta ja kaivettava sitä Marssin pinnan alta. Marssin pinnan alla työskenteleviä sanottiin Myyriksi.

 

Myyriksi ei oikein ollut tulijoita,monet Myyriksi päätyneet olivat Maassa olleet rikollisia tai muuten yhteisön ulkopuolella. Myyrien työ oli kuitenkin Marssissa olevien ihmisten elinehto,siksi kaikki kunnioittivat niitä ketkä uhrautuivat muiden puolesta vaarantamalla henkensä kaivoksissa. Kaivoksissa sattui koko ajan onnettomuuksia ja joka viikko ihmiset pinnalla saivat kuulla että joku oli kuollut kaivoksessa.

Myyrien saaman arvostuksen takia puhuttiinkin että he usein olivatkin ihmisiä kenelle Marssiin muutto oli antanut uuden mahdollisuuden elämään ja siihen miten he pääsivät takaisin yhteiskuntaan kiinni. Joskus jopa puhuttiin että Marssiin muutto oli ollut Myyrille kaikista parasta, että Maassa näillä ihmisillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä takaisin yhteiskuntaan niin että olisivat sen täysi valtaisia jäseniä.

 

Yksi Myyräksi päätynyt oli Johannes, jonka elämä Maassa ei ollut mikään mairitteleva. Koko ikänsä Johannes oli elättänyt itsensä rikoksilla aina ryöstöistä kahteen palkka murhaan. Johannes oli ajautunut rikosten tielle oman isänsä jalanjäljissä. Johanneksen lapsuudessa ei ollut mitään muuta kuin turvattomuutta ja jatkuvaa poliisin ja muun virkavallan pakoilua. Johannes oli koko ikänsä siis ollut varuillaan toisten ihmisten seurassa. Johanneksen oli hyvin vaikea luottaa oikein kenenkään, koska loppujen lopuksi kukaan muu kuin Johannes itse ei ollut luottamuksen arvoinen. Sillä jokainen ihminen keneen Johannes oli elämänsä aikana luottanut oli joko pettänyt hänet tai kuollut. Johanneksen omia sukulaisia ei selvinnyt Marssiin asti. Marssissa Johanneksella ei ollut kuin yksi tuttu ja sekin oli eräs entinen poliisi.

Johanneksen lähipiiri oli kuollut jo useita vuosia ennen kuin ihminen päätyi Maasta Marssiin. Johanneksen äiti oli lähtenyt kun poika oli nuori niin että Johannes oli jäänyt isänsä kanssa kahden. Ihmiset ovat jälkikäteen yrittäneet selittää Johanneksen elämää sillä miten hän oli elänyt ilman äitiä, että se olisi syynä siihen miten Johanneksen elämä oli mennyt. Johannes ei ollut käynyt kuin peruskoulun ja se oli oikeastaan tehnyt Johanneksen elämästä hankalan. Johannes täytti 25 vankilassa jossain päin sen hetkistä Eurooppaa. Johannekselle se oli aivan sama missä hän istuisi seuraavat viisi vuotta elämästään. Kun Johannes sai kuulla että olisi mahdollisuus päästä Marssiin ja tehdä siellä työtä niin että ei tarvitsisi istua kiven sisällä. Johannes ei miettinyt montaakaan minuuttia sitä että lähtisikö Marssiin vai ei.

 

Ihmisten muutto Marssiin onnistui lopullisesti 2100-luvun alkupuolella. Ensimmäiset kokeilut Marssiin pääsyyn tehtiin 2050-luvun alkupuolella. Ja ensimmäisillä kerroilla saatiin aikaiseksi se että Mars nähtiin parhaana turvapaikkana kun elämä Maassa tulisi mahdottomaksi. Ensimmäiseksi Marssiin muuttivat 150 vapaaehtoista jotka rakensivat elämän edellytyksiä seuraaville. Näistä 150 ei yksikään jäänyt todistamaan ihmisten lopullista muuttoa Marssiin. Jokainen ensimmäisessä erässä tullut oli kärsinyt metaani myrkytyksestä. Tiedettiin että Marssin ilmakehässä olisi varmasti jotain mihin ihminen ei olisi tottunut. Arvattiin se että jotkut ihmiset eivät tulisi koskaan tottumaan Marssin ilmastoon. Ne ihmiset jotka olivat jääneet maahan olivat tehneet sen osaksi siitä syystä että he olivat auttamassa niitä ketkä tulisivat jostain syystä takaisin Maahan. Oltiin melko varmoja että jossain kohtaa ihminen joutuisi tulemaan Maahan jostain syystä ja siksi olisi hyvä että Maan pinnalla olisi edelleen niitä ketkä olisivat varmistamassa elämän säilymisen Marssissa. Nämä ihmiset pitivät huolen siitä että avaruusaluksen nousivat Maasta ilmaan ja pääsivät turvallisesti takaisin Marssiin. Nämä ihmiset tiesivät että heidän aikansa Maassa olisi rajallinen ja että heitä odottaisi varma kuolema. Jokainen joka jäi Maahan sai valtioilta niin paljon resursseja että selviäisivät ilman mitään omaa ja pystyisi nauttimaan elämästä ilman huolia. Jokainen näistä urheista sai mitalin ja nimensä tauluun joka pystytettiin ensimmäiseen igluun Marssissa. Heistä tehtiin 2100- luvun sankareita. Jokainen lapsi joka syntyi oppi tuntemaan heidät kaikki nimeltä.

 

Johannes oli ensimmäisen tuhannen ihmisen joukossa ketkä tulivat Marssiin. Sillä haluttiin varmistaa että Marssissa olisi hyvä olla ennen kuin kaikki kynnelle kykenevät tulisivat Marssiin. Ensimmäisen tuhannen ihmisen joukossa oli paljon niitä ketkä tulisivat varmistamaan elämän jatkumisen ja sivilisaation synnyn Marssiin. Johannes halusi olla Marsissa heti kuin mahdollista. Hän oli päättänyt että Maalla ei ollut hänelle enää mitään annettavaa ja hän ei voisi olla siellä enää mitenkään hyödyksi, siksi hänkin riskeerasi elämänsä kaikkien muiden puolesta. Johannes nautti työstään kaivoksessa paljon, hänestä tuntui että hän olisi vihdoin löytänyt oman paikkansa tässä maailmassa. Johannes tiesi että työ kaivoksessa on todella vaarallista, mutta Johannes oli todennut että häntä ei haittaisi vaikka hän kuolisi yrittäessään saada aikaan jotain hyvää.

 

Kolmanneksi viimeisessä koneessa ihmisiä tulivat niiden maiden johtajat jotka olivat olleet mahdollistamassa ihmisen muuttoa pois Maasta. Maasta Marssiin ei tullut kuin kymmenen kunta johtajaa, sillä suurvallat olivat olleet osa syyllisiä siihen että ihmiset olivat joutuneet muuttamaan Marssiin. Entisen suurvallat eivät olisi koskaan olleetkaan päteviä tulemaan Marssiin sillä Marssissa kaikessa joutui tekemään kompromisseja ja kuuntelemaan sitä heikompaa. Tämä tulisi olemaan yhteisö missä jokaisella täytyi olla paikka ja tarkoitus, sillä kaikki ihmiset kuolisivat jos jokainen ei olisi varmistamassa sitä että kaikilla olisi hyvä olla. Näistä valtionpäämiehistä koottiin Marssiin uusi hallitus josta päätettäisiin jossain kohtaa presidentti. Monella johtajalla oli mukanaan puolisoiden lisäksi ainankin yksi lapsi. Jokainen lapsi joutui Marssissa tottumaan siihen että mitään ei saanut ilmaiseksi eikä Marssissa kukaan voinut olla tekemättä mitään. Tansania presidentin tytär Mali oli tullut Marssiin presidentti äitinsä kanssa.  Fatima oli hyvin suosittu kaikkien keskuudessa ja olikin puhuttu että tulisiko Fatimasta Marssin ensimmäinen johtaja. Mali oli jotakuin kolmekymppinen kun he tulivat Marssiin ja Mali on tehnyt koko aikuisikänsä töitä erilaisten ihmisten parissa. Mali oli kouluttautunut opettajaksi. Mali oli päättänyt ottaa tavoitteekseen että saisi Marsissakin opettaa, mutta se mitä hän opettaisi ei niinkään ollut merkityksellistä kuhan hän saisi opettaa niin hän kokisi olevansa hyödyksi tälle uudelle yhteisölle Marssissa.

 

Marssiin saakka saatiin tieto siitä että Maassa oli sattunut jotain kamalaa. Tiedettiin että joka kerta kun alus lähetettiin Marssista saattaisi se olla viimeinen kone joka ikinä menisi Maahan. Viesti oli yksinkertainen. ”Vesi ei riitä.” Johtajat kokoontuivat yhteen päättämään siitä miten tämä kerrottaisiin kansalaisille. Muutaman päivän päästä oltiin päätetty että kansalaisille olisi kerrottava kaunistelematta että mikä tilanne olisi.

Ihmiset kokoontuivat erääseen suureen igluun kuuntelemaan mitä johtajistolla olisi kerrottavaa. Jokainen oli määräyksen saanut tulla paikalle siksi Johanneskin oli tänään saanut nousta pois kaivoksen hämärästä muiden Myyrien kanssa. Jokaisesta Myyrästä näkyi että he eivät viettäneet kovin paljon aikaa Marssin pinnalla tai muiden ihmisten keskuudessa. Jokaisen Myyrän silmät olivat sirrillään valon määrästä ja jokainen Myyrä oli tomun peitossa joka peitti heidän vaatteensa ja teki heistä kuin joukkueen samanlaisineen asuineen. Myyrät saivat tulla pois kaivoksista vain silloin kun heille oli annettu lupa siihen ja tämä oli toinen kerta koko Johanneksen aikana Marsissa kun hän seisoi muiden ihmisten katseiden alla.

Johannes katseli ihmisiä ympärillään ja tuli ajatelleeksi että kukaan näistä ei koskaan tulisi ymmärtämään sitä mitä elämä olisi maan alla ja jatkuvan onnistumisen paineen keskellä. Jokaisen näistä miehistä ja muutamasta naisesta Johannes tunsi paremmin kuin kenenkään muun koko elämänsä aikana. Myyrät tunsivat toisensa äänen perusteella. Valojen käyttö kaivoksissa oli hyvin rajallista, sillä silloin se vähäinen energia mikä saadaan päivän aikana kerättyä menisi johonkin muuhun kuin kasvihuoneiden lämmitykseen. Johannes ja muut Myyrät olivat siis tottuneet hämärään ja hiljaisuuteen.

 

Johtajat kertoivat kansalle viestistä mikä oli tullut Maasta. ”Joudumme kertomaan teille että Maan vesivarannot ovat tyrehtymässä niin että meidän ei kannata enää lähettää ihmisiä veden hakuun Maahan. Tästä eteenpäin jokainen kynnelle kykenevä joutuu osaksi päivää töihin kaivokseen että ihmisillä olisi vettä. Tämä koskee kaikkia.”

To be contiuned

(1141 sanaa tänään, eli yhteis saldo on 3141)

Nano 2016 start ”Onko maailma valmis”

Joo, taas on se aika vuodesta kun laitetaan näppäimet sauhuamaan. Itselle kävi tänä vuonna niin että novelleja ei ole oikestaan syntynyt kuin tuo yksi minkä sain tänään Nanon vauhdittamana kirjoitettua puhtaaksi. Tässä se siis on teille.

Tähän mennessä kahden päivän saldo on 1822 sanaa, ja olen siis asettanut itselleni 30 000 sanan tavoitteen. Eli tuhat sanaa per päivä.

Mutta tässä tämä novelli.

Onko maailma valmis?

”Kyllä sä tiedät mitä ne sanoo siitä?” ”Semmonen saatanan mielistelijä, narsisti ja naistenvihaaja?” En oikein koskaan osannut allekirjoittaa noista asioista mitään. ”Mitä sä puhut? Ootko koskaan tavannut Jarea? Niin ettei siinä olisi muita? Kaikki kenen kanssa olen jutellut, on kertonut että sen parempi luontoisempaa tai ystävällisempää ihmistä en ole koskaan tavannut.”

”Tiedätsä mitä ihmiset puhuu susta?” Käänsit hiukan uupuneen katseesi minuun kattohuoneistomme parvekkeella. ”Onks sillä oikestaan mitään väliä mitä ihmiset puhuu?” Huokaisit kuuluvasti ja käänsit katseesi takaisin merelle. ”En osaa enää edes kuvitella aikaa, kun ihmisillä ei ollut musta tai mun tekemisistäni mitään mielipidettä. Siitä tuntuu olevan ainankin sata vuotta aikaa.” Vaaleat silmäsi olivat kosteat, luulin sen johtuvan tuulesta, mutta todellisuudessa olit niin uupunut että et oikein tiennyt miten sinun olisi ollut hyvä olla.

Seuraavan kerran tapasimme Helsingin tähtitornin mäellä. Olin joskus nuorena haaveillut siitä millaiset treffit siellä voisi pitää. Aurinko oli jo laskemassa ja viileä syystuuli piti meitä hellässä otteessaan. ”Tää on yks mun lempi mestoista koko Helsingissä”, sanoit kun pääsimme tornin juureen. ”Et kyllä ikinä usko että olisin sanonut täsmälleen samoin ellet olisi ehtinyt ensin.” Katsoit minuun ja molemmat ratkesimme nauramaan niin että raikui. ”Tän on oltava vaan joku yläkerran ukon huono pila”, henkäisit. ”Mitä sä juuri sanoit? Ylläkerran ukon?”, hämmästelin. ”No se taitaakin olla ainut asia mistä ei vielä ole kirjoiteltu lööpeissä. Siis siitä että mulla on suhteellisen tiiviit välit tonne yläkertaan.” Osoitit taivaalle puhuessasi. Hämmästelin hetken ääneti. ”Ehkä tässä kohtaa mun kannattaa kertoa että mut vihitään papiksi jotakuinkin viikon päästä.” Oli sinun vuorosi yllättyä. ”Miksi?” Kysymys tipahti suustasi raskaana. Se painoi keskustelumme takaisin alkuun, siihen ensimmäiseen iltaan kuin satuin heilumaan kamerani kanssa festareilla joitain vuosia sitten suurimman suosiosi aikoihin.

”Miksi ei, sillä kovin monellakaan ei ole tietoa siitä että ole opiskellut teologiaa.” Tartuin sinua hartioista ja pakotin sinut katsomaan kasvoihini. ”Miksi valehtelisin sinulle tällaisesta asiasta? Siitä että Jeesus oli pitkään ainut mies joka elämääni mahtui?” Kysyin. ”Miten sä ikinä voisit olla pappi ja rakastaa mua? Enhän mä ole mitään sellaista mitä saatettaisiin sopia sinun elämääsi?” Katselin suurten pisaroiden tipahtelevan kalliin näköisen villakangastakkisi kaulukselle. ”Kulta rakas, miten mä saisin näiden kaikkien vuosien jälkeen taottua sun päähäsi että tää on ollut parasta mitä mulle on tapahtunut sitten opiskelujen aloittamisen jälkeen.” Sanoin. ”Mitä ne puheet sitten valokuvaamisesta oli?” Kasasit itsesi. ”Olen valokuvannut niin kauan, että se voisi olla mun ammatti. Jos sä et kertonut heti kaikille olevasi Suomen isoin tähti musiikin teon ja tuottamisen saralla niin mielestäni mulla on oikeus olla sanomatta se, että musta tulee joskus kirkon mies.”

Edellinen keskustelumme ei päättynyt hyvin. Jare piti hiljaisuutta yllä viikon päivät. Sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä minut vihittiin virkaani. Kirkko oli puolillaan väkeä, sillä seurakunnan molemmat kuorot olivat esiintymässä. Nousin saarnastuoliin pitämään saarnaa. Katsoin kirkkokansaa ja hämmästyin pahemman kerran. Istuit viimeisessä penkkirivissä ja katsoit suoraa minuun. Päätin että minun olisi selvittävä messussa ensin, sitten voisin palata meidän väliseen ongelmaamme.

Ehtoollista jakaessa toivoin että olisit tulossa alttarille, mutta en uskaltanut edes rukoilla sitä. Kuorolaulu loppui ja kuorolaiset tulivat ehtoolliselle. Kuvittelin hetken että et uskaltaisi tulla alttarille kun todistajia oli kirkossa jonkin verran. Tälläkin kertaa yllätit minut. Astelit alttarikaiteelle ja hetken näytit vähän eksyneeltä, et oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Katselit ympärillesi ja hait kanssaihmisistä tukea, samalla tavalla kuin muusikko hakee tukea yleisöltään. Polvistuit alttarikaiteelle ja kohdallasi katsoin sinuun niin lempeästi kuin osasin. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Ojensin öylätin ja puristin kättäsi. Loppu messu meni osaltani vähän utuisissa tunnelmissa.

Perinteiden vastaisesti kirkkokahvit pidettiin kirkossa, niin että väkeä istui pitkin kirkkosalia. Itse sain olla jututettavana useamman kerran ennen kuin sain kuppiini mustaa kultaa. Sain onnitteluja ja kehuja saarnastani. ”Hienoa saada tuollainen nuori mies meidän seurakuntaamme. Sinusta tulee vielä hyvä paimen.” Yksi rouva sanoi. Kiittelin ihmisiä heidän sanoistaan. Istuin kirkon etuosaan maistamaan korvapuustia kun istuit viereeni vähän ujosti. ”Uskaltaako pastoria häiritä?” Kysyit. Katsoin sinuun. ”Palvelijaksihan minut juuri vihittiin. Kerro veli mikä sinua painaa?” Hymy kasvoillasi leveni puhutellessani sinua. ”Rukoilisiko veli puolestani?” ”Tietenkin. Minkä asian puolesta haluat että rukoilemme?” Karaisit kurkkuasi. ”Että eräs minulle tärkeä ihminen voisi antaa minulle anteeksi sen että en halunnut ymmärtää häntä.” Nielaisin niin että sinunkin oli huomattava se. Kasasin ajatuksiani. Ihmisiä oli edelleen kirkossa runsaasti, joten päätin olla hetken vielä paimenen roolissani. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelijana anna sinulle tämän synninpäästön. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.” Tein ristin otsallesi. ”Tavataan sakastin ovella 15 minuutin päästä.” Menit edeltäni ulos kirkosta. Kiitin muita jumalanpalveluksessa palvelleita ja lähdin sakastiin etsimään omia vaatteitani. Suntiomme tuli nostamaan kasukkaa hartioiltani. ”Pastori puhui hyvin tänään.” ”Kiitos, onhan tämä ollut iso päivä.” ”Tapaamme varmaan viikon kuluttua?” Suntio kysyi. ”Kyllä, minulle oli annettu ensi viikonkin saarna vastuu. Tapaamme siis viikon kuluttua.” Sanoin ja astuin ulos sakastista.

Seisoit kynnyksellä niin kuin olin pyytänyt ja toivonut. ”Pitäisi olla kiellettyä näyttää noin hyvältä papin paidassa”, sanoit virnistäen. ”Ei sinussakaan mitään vikaa ole.” Keskeytit minut suudelmalla. ”Hyym, voin edelleen maistaa ehtoollisviinin huulillasi”, hymysit suutani vasten. Työnsin sinua hieman kauemmas sillä nauroin katketakseni. ”Apua, miten voin olla ikinä sanomatta kirkkoherralle että Suomen isoin musiikki nimi istui meidän piskuisessa kirkossamme.” Katsoit minuun haastavasti. ”Varo vain, kohta käy niin että istun kirkossa joka sunnuntai.”

Kävelimme käsikkäin kohti autoasi. Olit näemmä valinnut minun lempi autoni kokoelmastasi. Valkoisessa mersussa oli jotain todella kaunista. Heitit minua avaimilla, sitä ei kovin usein tapahtunut. Katsoin sinua kysyvästi. ”Mistäs tää tulee?” ”Sä saat päättää mihin mennään,” sanoit ja istuit pelkääjän paikalle. Laskin mielessäni tunteja seuraavaan työvuoroon. ”Oothan sä tavannut mun perhettäni jo?” Oli sinun vuorosi katsoa minua kysyvästi. ”Veljesi ohi mennen. Miten niin?” ”Mitä jos ajeltaisiin Itä-Suomeen? Musta tuntuu että nyt ois hyvä hetki kertoa munkin perheelleni että ole löytänyt rinnalleni kumppanin kenen kanssa haluan jakaa koko elämäni.” Käynnistin auton ja olin vaihtamassa vaihdetta kuin tartuit käteeni vaihdekepillä.

”Toi ei ollut reilua jos toi oli kosinta.” Sanoit. Sammutin auton. ”Mä todella tarkoitin sitä mitä sanoin ja mielestäni me kaksi aikuista ihmistä voitaisiin tehdä meidän jutusta virallista. Mulla on useampikin tuttu ketkä vois vihkiä meidät.” ”Ajetaan teille, sun äitis on ollut yksi ensimmäisitä kuka tiesi meistä muutenkin niin sinne on hyvä mennä kertomaan että me mennään naimisiin.” Käynnistin auton uudelleen ja käänsin keulan kohti Savonlinnaa.

Jotakuinkin tunnin ajelimme hiljaisuudessa, sitten avasit suusi. ”Tiedätsä mitä tää saattaa tarkoittaa?” ”No, tiedän montakin asiaa, mutta sulla taitaa olla jotain muuta mielessä.” Vastasin. ”Lehdet saattaa saada vihiä tästä. Ootko sä valmis siihen ryöpytykseen jos sitä tulee?” Katsoit minuun. ”Antaa tulla vaan. Minä olen ollut jo useamman vuoden valmis siihen mitä tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan.” ”Millä sä saisit ton luottamuksen tartutettua muhunkin?” Kysyit hymyillen. ”Mulla on niin hyvät taustajoukot että säkin voisit luottaa niihin.”

Ajelimme hiljaisuudessa. Tulin ajatelleeksi leskeksi jäänyttä äitiäsi. ”Mitä sun äidillesi kuuluu sinne Heinolaan?” Kysyin. ”Mitäs sinne, viimeksi kun pari päivää sitten puhuin äidin kanssa niin siellä oli kaikki hyvin. Broidin tyttö menee syksyllä kouluun niin mummiakin vähän jännittää.” Puhuit niin kauniisti perheestäsi, siitä näki sen että perhe todella merkitsee sinulle paljon.

Päivä oli jo melko pitkällä kun käänsin auton lapsuuden kotini pihalle. Olin laittanut Jaren soittamaan äidille tien päältä että olemme tulossa. Äiti seisoikin portailla meitä odottamassa. ”Tämä on paras yllätys tällä viikolla, että saan molemmat poikani käymään.” Äiti puhui meistä usein kuin veljeksistä, se oli hänen tapansa käsitellä asiaa. Äiti oli aina ollut todella ymmärtäväinen.

Astuimme eteiseen. ”Otatteko molemmat teetä? Jare, eikös niin että teesi tulee ilman sokeria mutta maidon kanssa?” Äiti kysyi mennessään keittiöön. ”Kyllä se oli äiti niin. Ottaisin mielelläni vähän hunajaa omaan teeheni.” Sanoin äidille. ”Mira. Missä Juha on?” Kysyit äidiltäni kun isääni ei näkynyt. ”Juha on tulossa, siellä oli jotain hässäkkää niin menee töissä pidempään.” Äiti vastasi.

Yläkerrasta kuului kopinaa. Mara tuli alas. ”Miten sä oot täällä?” Mara kysyi. ”Meillä on Jaren kanssa teille uutisia.” Sanoin. Näin tunteiden kirjon käyvän sisareni kasvoilla. ”Vai uutisia, no sitten taidankin jäädä kahville ennen illan keikkaa.” ”Jää, toki.” Sanoin Maralle.

Jare istui pöytään ja otti keksin. Kuuntelin hetken lapsuudenkotini ääniä ja nautin siitä että sain olla kotona. Niiden ihmisten keskellä jotka todella välittävät minusta. Hetken ajan näin mielessäni meidän molempien perheiden istuvan saman pöydän ääressä.

”Noa, tuu istumaan?” Istuin viereesi. ”Mistä haaveilit äsken?” Kysyit. ”Näin katseessasi haaveilua.” Kuiskasit korvaani. ”Meidän molempien perheet samassa pöydässä. En sen kummempaa.” ”Toi kuulostaa muuten äärettömän hyvältä. Pitää laittaa se onnistumaan.” Hymäilit tyytyväisenä.

Eteisestä kuulin isän tulevan sisään. ”Mira, onko meillä vieraita kun joku vieras auto oli tuossa pihalla?” ”En vieraista tiedä, mutta semmoisia kaukaisia kulkijoita.” Äiti vihjaili. ”Tule ottamaan teetä kun Marakin kerran on täällä. Wallu on jossain kaupungilla en saanut sitä kiinni.” Isä astui keittiöön ja näin hymyn leviävän hänen kasvoilleen. ”Ompas hienoa saada vanhin poika kotiin. Moro Jare, miten menee?” Isä sanoi. Naurahdin isän sanoille ja katsoin Jareen, joka onnistui olemaan enemmän vakavana kuin minä. ”Kiitos, Juha ihan hyvää tässä, vielä lomaillaan hetki ennen joulukuun keikkoja, muutama keikka joulukuussa ennen tammikuun lomaa.” Vastasit. ”Kuulostaa loistavalta. Miksi te muuten Noan kanssa olette täällä?” Isä kysyi. ”Sun kanttii ehkä isä istua.” Äiti kaappasi isän penkkiin ja käänsi katseensa minuun. Hetken mietin että miten saisin asiani ulos. ”Noa, rauhoitu, tässä ei oo mitään hätää.” Rauhoittelit minua.

”No, te keittiössä istuvat perheen jäsenet halua ilmoittaa teille että minä ja Jare ollaan kihloissa, vaikkei sormuksia vielä olekaan. Häistä ei olla puhuttu vielä mitään, mutta tuon keikkailevan artistin aikatauluilla tässä mennään.” Katsoin äitiäni koko puheeni ajan ja näin kyyneleiden nousevan hänen silmiinsä. ”Voi, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen että mun poikani pääsee naimisiin rakastavansa ihmisen kanssa. Tulkaas kultaseni sieltä tänne niin tuleva anoppi saa halata vävyään.” Äiti sanoi ja rutisti ensin minua ja sitten Jarea. Isä oli istunut kokoajan hiljaa ja rykäisi. ”Onneksi tulitte järkiinne onhan tätä useampi vuosi odoteltu. Tules tänne poikaseni.” Isäkin rutisti minua lujasti. Isä oli ollut kolmas ihminen joka oli kuullut siitä että olin rakastanut mieheen.

Päädyimme yläkertaan nukkumaan, sillä äiti ei olisi laskenut meitä ajamaan tähän aikaan päivästä takaisin etelään.  Istuimme siis minun vanhassa huoneessani johon oli tuotu parisänky, sillä äiti olisi voinut kuvitellakkaan majoittavansa Suomen suurinta popparia lattialle. ”Olisin oikeastaan ihan mielelläni nukkunut vaikka lattialla.” Sanoit kun kerroin tarinaa parisängystä. ”Sun porukat osaa kyllä ajatella asioita.” Sanoit. Katsoin ulos ikkunasta ja mietin ensi kohtaamistamme.

Se taisi olla kesä 2013, festarit taisivat olla Tampereen Tammerfest sillä olin sinä kesänä kesäteologina Tampereella. Se oli kolmas kesäni kesäteologina. Festareille pääsin sillä että olin osaksi töissä siellä seurakunnan pisteellä kertomassa festari kansalle seurakunnasta. Olin toki suunnitellut keikkasi katsomista, kun sain tietää että olet Tampereella esiintymässä. Sen lisäksi että olin teologin hommissa niin olin jostain saanut puhuttua itselleni pressipassin. Pressipassin turvin siis lauantaina pyörin bäkkärillä kuvaamassa touhua kulissien takana. Olin kuunnellut musiikkiasi vasta jokusen vuoden, mutta olin kuullut että olet lavalla niin hyvä, että kannattaa tulla katsomaan keikkaa livenä. Eräs mimmi puoleinen ystäväni suositteli keikkaasi. Näin ollen olin kuuntelemassa tai oikestaan valokuvaamassa keikkaasi. Vedit keikkasi hyvällä energialla, ehkä vähän rutiininomaisesti, mutta intoiduit kertomaan jotain kymmenen vuoden takaista stooria Tampereen yöstä. Huomasin jossain vaiheessa keikkaa että olin nauranut katketakseni. Keikkasi jälkeen päätin mennä bäkkärille norkoilemaan josko saisin pop-tähden kuvattavakseni. Odottelin melkein tunnin kun annoit haastattelua jollekkin lehdelle ja minä en kuitenkaan tehnyt muuta kuin valokuvannut keikkaa. Katseemme kohtasivat jossain kohtaa ja katsoit minua anteeksi pyytävästi. Kun sait toimittajien kanssa homman pakettiin tulit luokseni. ”Näinkin sut lavan reunalla. Vaarallista hommaa toi kuvaaminen.” Katselit kameraani. ”Ootko kauan kuvannut?” Kysyit. Olin hetken ihan ymmälläni. ”Varmaan joku 5 vuotta semmoi aktiivisesti. Puoliksi harrastuksena.” Vastasin. ”Voisitko näyttää jotain keikalla ottamiasi ruutuja?” ”Joo, mutta tietokone on kyllä paras siihen hommaan ja mun koneeni on Tornissa, kun oon siellä yötä, kun pomo kustantaa sen. ” ”Mikä sattuma, mäkin olen Tornissa yötä. Jos annat sun puhelinnumeron mulle niin voitaisiin nähdä myöhemmin tänään jossain vaiheessa.” Hämmästelin hetken suorasukaisuuttasi, muta annoin numeroni. Halusin selvittää mitä Toivolan poika on miehiään.

Kävin ilmoittautumassa pomolleni että olen lähdössä hotellin suuntaan. ”Huomenna sitten Tuomiokirkossa kello 9.45?” ”Kyllä. Siellä ollaan.” Salaa toivoin ettei tämä ilta venyisi aivan pikkutunneille asti. Olimme sopineet tapaavamme Jaren hotelli huoneessa, koska sinne olisi helpompi löytää. Hain huoneeltani läppärini ja vaihdoin farkut mukavampiin housuihin ja paidan kuivempaan.

Nousin hissillä hotellin ylimpään eli yhdeksänteentoista kerrokseen ja pohdin millaista olisi elää päivä Suomi musiikin suurimpana tähtenä. Nousin hissistä ja hetken muistelin ohjeistustasi. ”Hissiltä oikealle ja viimeinen ovi.” Olit sanonut. Seison sviittisi oven edessä ja nostin käteni koputtaakseni, mutta avasitkin oven. ”Arvostan täsmällisyyttä.” Sanoit hymyillen kylpytakissa. Ajattelin sinun juuri tulleen suihkusta sillä hiekan vaalea tukkasi oli vielä vähän kostea. Olisin halunnut kokeilla sitä, mutta hillitsin itseni. Hienoa että otit koneen mukaan.” Sanoit ja raivasit tilaa baaritiskille. ”Otatko juotavaa?” Kysyit. ”Joku terävä voisi auttaa tähän tärinään.” Sanoin puoliksi vitsillä. Nostin käteni näyttääkseni miten se tärisi. ”Älä mua turhaa jännitä.” Sanoit rauhallisesti. ”Otatko viskin jäillä vai ilman?” ”Jäillä kiitos.” Menit hakemaan juotavaa kun rupesin laittamaan konetta valmiiksi. Sain muistikorttini koneeseen ja rupesin käymään kuvia läpi. En oikein osannut istua joten seisoin hiukan levottomasti.

Olit tullut taakseni ja laskit lasit käsistäsi pöydälle. ”Sulla on kyllä vakaat kädet kun sä kuvaat.” Sanoit takaani. ”Kiitos, kuvatessa olenkin parhaimmillani.” ”Saanko katsoa?” Kysyit. ”Toki.” Ojensin koneen sinulle ja maltoin istua aloilleni. Join ensimmäisen drinkkini ja olin kaatamassa toista kun nostit katseesi koneesta minuun. ”Jumaliste, nää on hyviä. Ottaisitko privaatisti kuvia jos hinnasta sovitaan?” Kysyit silmät innosta kiiluen. Olin tukehtua viskiin ja yskin äänekkäästi. ”Anteeksi?! Tietenkin. Kaikki tässä maailmassa on sovittavissa.” Vastasin hämmentyneenä. ”Hienoa. Laitetaanko jo tänään kamera laulamaan?” Kysyit. Katsoin kelloa ja totesin sen olevan vielä niin vähän että ehtisimme ihan hyvin ottamaan vielä kuvia.

”Otetaan vaan.” Sanoin ja istahdin ikkunalaudalle. Katselin alas Tamperetta. Sen pikkuhiljaa syttyviä valoja. Valo olisi todella ihanteellinen kuvien ottamiseen tällä hetkellä ja vielä ainankin seuraavan tunnin ajan. Olit heittänyt kylpytakin pois. Olit juuri nostamassa t-paitaa pääsi yli kun sain ajatuksen katsellessani mustavalkoisia tatuointejasi. ”Älä laita jooko vielä paitaa päälle, sain aika kivan kuva idean.” Katsoit minua hetken kuin hullua. ”En ajatellut mitään naistenlehtien poseerausta, älä sitä pelkää.” Sanoin hymyille ilmeellesi. ”Okein, sähän se tässä kuvaat.” ”Tuu seisomaan tänne. Selkä muhun päin ja katso ulos ikkunasta. Kannattaa ajatella jotain mukavaa muuten tulee tosi totisia kuvia.” Ohjeistin sinua. Menit seisomaan ikkunalle ja minä annoin kameran laulaa. Olit todella luonteva malli, et jännittänyt kovin paljon ja katsoit kameraankin niin kuin katsoit ihmistä puhuessasi.

Katsoin kelloa seinällä jossain kohtaa kun kamerasta rupesi akku loppumaan. ”Ohho, se on jo noin paljon.” Sanoin ääneen. ”Mulla loppuu kamerasta ihan just akku. Otatko tästä heti joitakin kuvia koneellesi vai lähetänkö parhaita sinun sähköpostiisi?” Kysyin. ”Laita vaan tulemaan sähköpostia, annan sulle osoitteen. Miten me ton maksun kanssa tehdään?” Kysyit. ”Tuota noin. Jos sovitaan siitäkin sen jälkeen kun oon saanut parhaat valikoitua.” ”Mutta täytyyhän työn tekemisestäkin maksaa.” Sanoit. ”No mä laitan sen laskuun kun työ on tehty.” Sanoin. ”Tää oli kyllä todella mukavaa. Meidän täytyy tehdä toistekkin töitä yhdessä.” Sanoit ja kättelit minut ennen kun poistuin. ”Ilo oli minun puolellani.” Palasin hotelli huoneeseeni ja päätin katsoa kuvia vasta myöhemmin.

Seuravana päivänä messun jälkeen avasin tietokoneeni asunnollani Tampereella. Selaisin kuvia hetken kun kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni. Olin saanut otetuttua joitakin niin taianomaisia ruutuja että saatoin tuntea sähkön ilmassa. Yhdessä kuvassa Jare katsoo olkansa yli suoraa kameraan ja saa sen tuntumaan siltä että hän olisi katsonut suoraan katsojaan. Sain ajatuksen laittaa saman tien Jarelle sähköpostia. Viestistä tuli melko kliininen johon laitoin liitteeksi kuvat ja kirjoituksen siitä että olisi mukava tavata joskus uudelleen.

Palasin mietteissäni takaisin nykyhetkeen ja lapsuuteni makuuhuoneeseen. Olit painanut pääsi jo tyynyyn. Joskus olin kyllä kateellinen unenlahjoistasi, nukuit missä vain ja milloin vain. Olin kuullut veljeltäsi hervottomia tarinoita siitä miten kummallisissa paikoissa olit nukkunut.

Aamupäivällä ajelimme takaisin Helsinkiin. ”Onko sulla töitä huomenna?” Kysyit. ”Ei vielä huomenna, mutta tiistaina on tapaaminen ensimmäisen vihkiparini kanssa.” ”Okei, olen studiolla huomisen. Voitaisiin mennä syömään johonkin kihlajaisten kanssa. Vain sinä ja minä.” Sanoit. ”Kuulostaa liian hyvältä.” Ajelimme hiljaisuudessa etelään päin.

Aamulla keittiön pöydässä oli lappu jossa oli osoite. Oletin sen olevan ruokapaikkamme osoite. Kellon aikaa en siitä löytänyt, mutta oletin sinun infoavan siitä tarkemmin kun tiedät. Luova työ kun ei aina katso kelloa. Avasin työsähköpostin ja selailin kalenteriani. Jossain kohtaa tulin ajatelleeksi että meille tulisi pian kuusi vuotta yhdessä oloa. Ajattelin yllättäväni sinut jotenkin, mutta en ollut vielä keksinyt että miten. Kyselin itseltäni kliseisesti että mitä antaa ihmiselle kenellä on jo kaikkea?

Kirkkoherran soitto herätti minut takaisin tähän hetkeen. ”Hei. Noa, toivon että olet ehtinyt lukemaan tämän päivän lehtiä. Sillä saatat yllättyä pahan kerran. Tärkeintä mitä minä voin sinulle koko seurakunnan ja itseni puolesta kertoa on, että me olemme tässä asiassa sinun puolellasi. Olemme täällä sinua varten jos tarvitset jotain.” Jäin kuuntelemaan puhelimen tuuttausta kun tartuin Hesariin. Näin kulttuuri sivujen kannessa ne kasvot mitä siellä en olisi mistään hinnasta halunnut nähdä. ”Suomalais-muusikko ulos kaapista. Viemässä kumppaniaan vihille.” Olin pyörtyä siihen paikkaan. Tartuin utuisten ajatusteni läpi puhelimeen ja näppäilin tutuimmasta tutuimman numeron. ”Jare”, vastasit. ”Oot sä nähny Hesarin?” ”Joo. Sen voin luvata että mä en oo kertonut kenellekään yhtään mitään. Meillä kun oli se sopimus että mitään ei puhuta ennen kun sormukset on sormessa.” Sanoit. ”Mun täytyy soittaa yksi puhelu. Soitan sulle kohta takaisin.” Luuri tuuttasi korvaani toistamiseen tänä aamuna.

Kelasin päässäni että kuka meidät olisi voinut käräyttää jollekkin lehdelle. Se että Hesari oli tarttunut tällaiseen  uutiseen sai verenpaineeni nousemaan taivaisiin. Varmuudella tiesin sen että äiti ei ikinä tekisi tätä meille. Rupesin kelaamaan niitä ketkä tiesivät kihlauksesta. Ovelta kuului kolahdus ja Janne asteli eteiseen. ”Missä mun veli on?” Hän kysyi. ”Studiolla sen tarkemmin en tiedä.” Vastasin. Janne oli tiennyt meistä jo ikuisuuden, joten en uskoisi hänen pettävän Jarea niin että kertoisi lehdille.

Puhelin pärähti soimaan. Vastasin monotonisesti ”Mattson?” ”Olen Susanna Koski Iltasanomista. Haluaisitko kommentoida jotain tuohon tämän aamuiseen juttuun Helsingin sanomissa sinusta ja Toivolasta?” Kysyi lempeä nais-ääni. ”En kommentoi mitään.” Vastasin ja laitoin henkilökohtaisen puhelimeni mykäksi. Jare saisi minut myös työpuhelimesta kiinni jos olisi tarve. Lähdin työpaikalle sillä minun oli aivan pakko päästä puhumaan Katjalle.

Oli melkein lounas-aika kun tulin nuorisotoimistolle. ”Katja? Oot sä täällä?” Huhuilin. ”Joo, olen. Tuu peremmälle.” Hyvä ystäväni ja työtoverini istui tavara pinojen keskellä toimiston lattiaa. ”Noa. Mikä on?” Hän kysyi. Naamastani vissiin näkyi järkytyksen ja uupumuksen määrä. ”Joku on kielinyt meistä, siis musta ja Jaresta jollekkin lehdelle. Mua ahdistaa aivan helvetisti ajatus siitä että joku on pettänyt mut tällä tavalla.”

Puhelimeni värisi koko ajan. Katja oli luotsannut minut keittiöön ja keitti juuri teetä. ”Tajuathan sä että tää saattaa olla myös jonkun keksimä juttu vaikka tässä tapauksessa se onkin totta.” ”Voinko mä soittaa sun puhelimesta Jarelle?” ”Toki.” Puhelin hälytti kerran ja toisen. ”Toivola?” ”Noa tässä. Sori etukäteen, mutta mun on ihan pakko sanoo tää. Älä sano lehdille mitään ennen kun tää asia on edes jotenkin selvinnyt.” ”En toki. Tavataan kämpillä parin tunnin päästä. Me ollaan ihan just valmiit täällä. Mun pitää mennä käymään kotona.” Sanoit hieman kireällä äänellä. ”Sopii. Kerro terveisiä äidillesi. Moikka.” ”Mun oloni ei ole kyllä yhtään helpottuneempi.” Sanoin Katjalle. ”Te selviätte tästä. Ootte aikaisemminkin selvinneet niin paljosta.” Olimme selvinneet niin monesta. Toivoin todella ettei tämä olisi niin iso asia ettei se kaataisi meitä.

Illalla olin kämpillä kun Jare tuli sisään niin että ovi tuntui putoavan saranoiltaan. ”Ne haaskalinnut on tuolla alhaalla odottamassa.” En pitkään aikaan ollut nähnyt sinua noin kiukkuisena. Tiesin tilanteen raivostuttavan sinua. Yritin saada ajatuksesi ohjattua johonkin muuhun. ”Miten kotona meni?” Kysyin. ”Sen voin vakuuttaa että äiti ei ole kielinyt meistä. Se oli pahoillaan tästä kaikesta ja sanoi ymmärtävänsä sua.” Sanoit ja istuit viereeni. Isäsi oli eläessään ollut myös muusikko, siitä johtui ymmärrys minua kohtaan.

Puhelimeni soi taas. ”Mattson” vastasin. ”Wallu tässä. Mie en voi täysin ottaa vastuuta tästä lehti jutusta, mutta musta tuntuu että joku on jossain kohtaa lukenut mun viestejä ja saanut siitä vinkin.” Kuulin anteeksipyynnön veljeni äänessä. ”Enhän mä olisi sitä koskaan sitä susta uskonutkaan. Kiitos rehellisyydestäsi. Soitellaan myöhemmin.” Suljin puhelimen ja istuin penkkiin sillä olin ihan varma että jalkani eivät kohta kantaisi enää.

”Noa, mihin lehteen soitetaan ensin? Meidän täytyy kuitenkin tehdä jotain.” Kuulin äänessäsi tuskan ja  näin kauhun silmissäsi. ”Miten ois seurakuntalainen? Voisin tulla pappina tän asian kanssa julkisuuteen niin sun ei tarttis aina olla se joka on julkisuudessa. Eikä sun tarttis miettiä heti mitä tää tekee sun urallesi. Mitä mieltä olet? Toki paras on että menet käymään levy-yhtiössä varoittamassa niitä ettei ne ihan sekoa.” Sanoin. ”Kannatan seurakuntalaista. Muut roskalehdet saavat odottaa.” Vastasit ja tulit viereeni. ”Me selvitään tästä.” Sanoit. ”Toivotaan niin.” Vastasin. En todellakaan osannut kuvitella että mihin olimme ryhtymässä.

Aamulla heräsin puhelimesi sointiin. ”Toivola” vastasit unisena. ”Joo, puoleen päivään mennessä oon paikalla. Riittääkö että tuun yksinäni vai otanko Noankin mukaan? Mun täytyy toki kysyä mitä töitä sillä on tänään.” Suljit puhelimen ja käännyit puoleeni. ”Levy-yhtiö haluaa sutkin toimistolle. Mitäs jos se lehtikin tulis sinne johonkin, niin ei ees taas tarvitsisi ajella?” Kysyit. ”Voin soittaa sinne seurakuntalaiseen. Mennään keittämään kahvia niin voin samalla katsoa työsähköpostin.” Kömmimme ylös sängystä kohti keittiötä.

Kahvipannu porisi. Työsähköposti ei näyttänyt että minulla olisi toimituksia. Tosin se vihille aikova pariskunta piti tavata. Soitin heti varmistaakseni asian, että voitaisiinko tapaamista hieman siirtää. ”Noa Mattson tässä hei. Vihkipappinne. Sopisiko että tapaisimme hieman myöhemmin, kun minulla on yksi tärkeä henkilökohtainen asia mikä pitäisi hoitaa.” Nainen toisessa päässä oli hyvin ymmärtäväinen. Seuraavaksi soitin seurakuntalaiseen. ”Ne on puoli kolme kampissa. Nähdään ne siellä.” Sanoin Jarelle. ”Loisto homma.”

Olimme 11.45 levy-yhtiöllä. ”Saanko mä hoitaa puhumisen?” Kysyit. ”Anna mennä vaan.” Vastasin. Näin että sinua jännitti vaikka minäkään en ollut aivan elmentissäni. Pomosi asteli ovelle ja laski meidät sisään. ”Istukaahan olkaa hyvät.” Pomosi viittasi tuoleihin pöydän takana. ”Kiitos etukäteen teille molemmille avoimuudestanne. Toivon teidän olevan esimerkkinä muille.” Katsoit minuun ennen kuin aloitit. ”Minä toivon todella että tästä ei tarvitsisi tehdä mitään numeroa. Mun henkilökohtaisella elämällä ei kuitenkaan ole kovin paljon mitään merkitystä siihen mitä mun musiikissani tapahtuu.” ”Näin on. Tässä toivommekin että teet itse niin kuin parhaaksi näät ja me tuemme sinua.” Pomosi sanoi. ”Toivoisin työrauhaa että saataisiin levy ulos tässä ennen kevättä.” ”Se kuulostaa hyvältä ja realistiselta.” Pomosi vastasi. ”Me olemme Jare tässä asiassa sun puolellasi.” Pomosi sanoi ennen kuin poistuimme.

Puhelimeni soi, seurakuntalaisesta soitettiin. ”Olemme täällä Roberts Coffeessa tulkaa vaan tänne.” ”Tulossa ollaan.” Vastasin. Kahvilassa meitä olikin vastassa minulle tuttu toimittaja kouluajoilta. ”Moikka Noa. Ompas kiva nähdä monen vuoden jälkeen. Tässä Tuukka meidän kuvaaja.” Tervehdit meitä. ”Moi, Sanni tässä on Jare, mun kihlattuni.” Sanoin. Vatsanpohjassani kirpaisi kuin sanoin sen ääneen. ””Hienoa saada haastatella teitä. Jos Tuukka otat kuvia haastattelun aikana ja katsotaan sitten että tarvitaanko vielä lisä ruutuja.” Sanni sanoi Tuukalle.

Istuuduimme pöytään. ”Noa, kauan te olette Jaren kanssa seurustelleet?” Tuukka aloitti haastattelun. ”Tässä kun asiaa menneellä viikolla pohdiskelin niin sain kuusi vuotta tulemaan täyteen tässä tällä viikolla.” Sanoin. Tässä kohtaa Jare avasi sanaisen arkkunsa. ”Allekirjoitan tuon kyllä täysin, vaikka välillä tuntuukin siltä että oltaisiin pitempäänkin oltu kimpassa.” Elämäni parhaimmat kuusi vuotta tuli lopulta seurakuntalaiseen otsikoksi.

Istuimme takan ääressä kun rupesin kaivelemaan taskujasi. ”Noa Johannes Mattson tuletko aviopuolisokseni?” Sormus sormissasi oli kaunis. Hopeisena se sopisi vaaleisiin silmiini. ”Tietenkin tulen. Päätit sittenkin olla vanhanaikainen.” Nauroin. Suutelit minua pehmeästi. ”Pidetään häät tammikuussa niin saadaan mennä elämässä eteenpäin.” ”Kuulostaa hyvältä, mutta nyt minä tahdon sänkyyn, sillä tässä päivässä on tälle miekkoselle ihan tarpeaksi.” Sanoin haukotellen.

Heräsin puhelimesi jo jonkun aikaa jatkuneeseen värinään. Katsoin sitä unisin silmin ja luulin nähneeni omat kasvoni ruudulla. ”Jare, joku kaipaa sua.” Nousit vaivalloisesti ylös. Katsoit näyttöä hetken kunnes lysähdit takaisin makuulle. ”Tänään en vastaa kenellekään muulle kun sulle tai mun perheelle.” Nousin ylös ja menin katsomaan oman työpäiväni aikataulua. ”Mun täytyy mennä yhteen siunaus tilaisuuteen iltapäivällä ja palaveerata yhdestä leiristä. Sen jälkeen olen kokonaan sinun.” Sanoin ja suutelin otsaasi keittiössä. ”Nähdään illemmalla.” Sanoin.

Ajaessani hautausmaalle mietin mennyttä vuotta ja sen tuomia muutoksia. Muuttoni Helsinkiin ja työpaikan saaminen olivat isoimmat asiat elämässäni. Se että Jaren kanssa asuimme saman katon alla ei ollut mielestäni niin merkittävää, vaikka sekin helpotti montaa asiaa ja oli tehnyt suhteestamme vakaamman.

Kun sain papin paidan päälleni suuntasin kappeliin. Kuulin auton ajavan ohitseni mutta en sen enempää kiinnittänyt siihen huomiota. Pian tajusin salamavalojen välkynnän. Peitin kasvojani kansiollani. ”Nuo saamarin haaskalinnut eivät sitten osaa kunnioittaa edes kuolleita.” Mutisin itsekseni.

Saattoväki rupesi saapumaan kappeliin. Siunaustilaisuudessa saimme sentään olla rauhassa toimittajilta. Haudalla seistessäni ajattelin sitä miten elämä heittelee ihmistä. Omaiset kiittelivät minua ja lähtivät muistotilaisuuteen. Olin luvannut mennä käymään muistotilaisuudessa heti leiripalaverin loputtua. Tämä oli saattoväelle sopinut vallan mainiosti. Kävellessäni hautausmaalla tulin ajatelleekseni äitiäsi ja kaksi vuotta sitten kuollutta isääsi. ”Anna heille molemmille voimia ja rauhaa.” Rukoilin.

Pysähdyin kotimatkalla kauppaan ja siellä ensimmäiset lööpit osuivat silmiini. ”Suomalais-muusikko kihlautui kumppaninsa kanssa. Samalla pariskunta tuli ensikertaa julkisuuteen.” Otsikko oli mielestäni yllättävänkin kiltti, sillä Jarestahan oli vuosien aikana kirjoitettu rumastikkin. Korviini kantautui jostain kaupasta ”En olisi tuostakaan uskonut, että se on noita poikia. Lapset eivät sitten tasan enää mene yhdellekkään sen keikalle enää tästä eteenpäin. En tasan anna lasteni osallistua tuollaiseen luonnottomuuteen.” Mietin sitä että miten se että Jare on rakastunut mieheen muuttaisi mitenkään sitä miten hän tekee musiikkia tai mitenkään muutenkaan vaikuttaisi mitenkään hänen musiikkiinsa. Pienet ihmiset eivät vain osaa olla onnellisia meidän puolestamme. Ihmisiä vaivaa se perus suomalainen kateus, sitä että kukaan ei saa olla parempi kuin minä. Vain suomalainen suostuu maksamaan 100 euroa siitä että naapuri saa 50 euroa vähemmän.

Ajoin auton talliin ja kun olin nousemassa autosta äitini soitti. ”Noa, miksi meidän pihalla liikkuu jotain tuntematonta sakkia?” Kuulin pelon äitini äänestä. ”Ne hakee äiti tietoja musta. Ei kannata ehkä mennä ulos. Ne tahtoo vaan kiusata ja kaivaa luurankoja mun kaapistani. Soita poliisit jos ne ei lähde.” Rauhoittelin äitiäni.

Tiesin jo sisään tullessani että Jare olisi studiolla. Lappu jääkaapin ovessa varmisti epäilyni. Olisi aivan turha soittaa sillä studiossa harvoin kuuli mitään ja monesti ajan taju katosi. Heitin Jarelle viestin että soittaa kun kerkeää ja on tulossa takaisin kotiin päin.

Havahduin puhelimen värinään. Jare oli tulossa kotiin. Keitin ilta teetä kun ovi kolahti. ”Moi” ”Moikka, otatko teetä?” Kysyin. ”Joo, kurkku onkin vähän käheenä tosta laulamisesta. Hirmuisen huono ilmastointi siellä meidän studiossa.” Vastasit. ”Miten sun päivä meni?” Kysyit. ”Hyvin muuten paitsi että lehdistö meinasi estää kappeliin pääsyni. Niitä pyöri siellä hautausmaalla. Harmitti niiden omaisten puolesta.” Katsoit minuun otsa kurtussa. ”Olisko hyvä että sä olisit vähän aikaa tekemättä toimituksia?” Kysyit. ”Niin, tulin tänään ajatelleeksi sitä että voisi olla hyvä kysyä kirkkoherralta että voisinko vähän aikaa tehdä toimisto hommia, kun tää lehdistö vie vähän tunnelman näistä toimituksista. Toimituksissa on kuitenkin tärkeetä olla tietynlainen tunnelma ja rauha.” Sanoin. ”Kuulostaa hyvältä, sekä sun että seurakuntalaisten kannalta. Jossain kohtaa kun pöly on vähän laskeutunut, voisi olla hyvä että annetaan jollekkin lehdelle haastattelu, muuten ne on sun perässä kokoajan etkä saisi tehdä työtäsi rauhassa.” Sanoit ja jatkoit ”Mutta tällä asialla ei oo kiire. Ne muut lehdet saa odottaa, tyyliin vaikka ensikin viikkoon.”

Seuraavana aamuna toimistolla ei ihme ja kumma ollut yhtään toimittajaa odottamassa. ”Huometa Noa. Pidetäänkö palaveriä tästä tulevasta?” Kysyi kirkkoherra. ”Sopii, saanko katsoa työsähköpostin ensin?”, sanoin. ”Tule kun ehdit, ei tässä jäniksen selässä olla.” Kirkkoherra sanoi. Pomo istui pöydän takana  kun tulin toimistoon. ”Meidän täytyy Noa puhua tästä tämän hetken tilanteesta. Olisi ehkä kaikkien kannalta parasta että olisit vähän aikaa tekemättä toimituksia, että vältyttäisiin siltä eiliseltä. Sain ikäväkseni kuulla seurakuntalaisilta siitä miten toimittajia oli pyörinyt tuossa hautausmaalla, niin ettei sielläkään saanut olla rauhassa.” ”Et ikinä muuten usko, että ajattelin eilen täsmälleen samaa. Koska minusta jokaisella omaisella on esim. oikeus siihen että saa rauhassa surra kuollutta omaistaan ilman että joku on kyselemässä vieressä.” Sanoin. ”Olisin mielelläni vaikka viikonpäivät konttori rottana.” Jatkoin. Pomo hymyili sanavalinnalleni. ”Tuo kuulostaa hyvältä ja reilulta. Voit tietenkin tavata niitä seurakuntalaisia kenen kanssa olet sopinut toimituksia tai muita tapaamisia seuraavan kahden viikon aikana. Toivoisin sinun kuitenkin tulevan sunnuntain jumalanpalvelukseen.” Pomo sanoi. ”Se sopii minulle loistavasti. Tapaamme siis sunnuntaina.” Sanoin. ”Sunnuntaihin ja voimia.” Toimistolta sain mennä rauhassa kotiin.

Viikko kului toimistolla rauhallisesti ja oikeastaan nautin siitä että sain olla toimistolla koneen ääressä eikä ollut pakko tavata ketään muita kuin työtovereita ja niitä seurakuntalaisia kenen toimituksia olin seuraavalla viikolla menossa hoitamaan. Jare oli sopinut tapaamisen Me naiset lehteen seuraavalle viikolle soitostaan. Viikko toimistolla sujui siinäkin mielessä rauhassa että en nähnyt kovin montaa toimittajakaan. Myös työkaverini saivat olla rauhassa ilman että toimittajat olisivat kokoajan juosseet kantapäillä.

Me naiset- lehden haastattelu meni hyvin ja siitä saatu palaute oli enemmän ehdottomasti positiivista ja sellaista että olimme antaneet muillekin ihmisille aihetta olla rohkeasti sitä mitä ovat. Jossain kohtaa mietin sitä että meidän ulostulomme oli ollut hyvä tähän maailman hetkeen ja sellainen että siitä ei seurannut kuin oikeastaan hyviä ja positiivisia asioita. Meitä ei tarvinnut enää ihmetellä vaan olimme ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Seurakunnassa sain onnitteluja kihlauksestani hieman yllättäviltäkin tahoilta. Jokainen ihminen joka halusi ymmärtää ja oli iloinen puolestamme sai minussa aikaan suuren kiitoksen siitä miten ymmärtäväisiä ihmiset todellisuudessa olivat. Sydämeni kiitti Herraa jokaisesta joka halusi ymmärtää ja jokaisesta joka uskaltautui tulemaan kysymään lisää.

Minusta oikeastaan tuntui siltä että musiikki maailmalla meni kauemmin aikaa ymmärtää ja hyväksyä kuin kirkolla ja seurakunnalla. Ehkä tämä kertoi siitä miten kirkko todella on ihmisiä ja seurakuntalaisiaan varten. Musiikki maailma ei jotenkin tahtonut ymmärtää sitä että Jare ei oikeastaan ollut muuttunut ihmisenä yhtään sen jälkeen kun olimme tulleet kaapista tämän asiamme kanssa.

Häiden järjestellyt ei mennyt aivan niin kuin olimme suunnitelleet. Emme meinanneet saada kirkkoa ja juhlapaikkaa, kun haaveenamme oli kuitenkin ollut että häät olisivat olleet tammikuun aikana. Lopulta kaikki saatiin järjestymään niin että saimme toisemme Kynttilänpäivän tienoilla. Kynttilän päivä on kyllä osuva juhla häille. Onhan se konkreettisestikin valon juhla. Mielestäni häiden yksi suurimpia tarkoituksia oli tuoda iloa ihmisten elämään saattamalla kaksi ihmistä yhteen. Sen takia hääjuhla on olemassa. Jos emme haluaisi juhlia läheisiemme kanssa niin menisimme naimisiin maistraatissa kahden todistajan läsnä ollessa ilman suurempia juhlallisuuksia.

Jälkikäteen olen saanut kertoa meidän tarinaamme useamman kerran erinäisissä paikoissa. Kirkon keskellä että monenlaisissa muissa tapahtumissa. Vaikka maailma oli muuttunut en siltikään tuntenut vieraaksi jakaa tarinaamme muille ihmisille. Edelleen saimme kyllä kuulla siitä miten emme olleet normaaleja tai muuten sopineet maailmaan. Meidän jälkeemme monilla oli helpompaa sen kanssa miten heihin suhtaudutaan kun saadaan kuulla että he edustavat jotain seksuaalivähemmistöä. Sekä minä että Jare olimme saaneet tahoillamme kiitosta siitä miten uskalsimme olla suunnannäyttäjiä ja ensimmäisiä ketkä ovat avoimia asiasta ja uskaltavat rohkeasti olla sitä mitä ovat. Meille maailma oli valmis, mutta maailma ei ole valmis vielä ja siihen me voimme omalla esimerkillämme vaikuttaa. Jälkikäteen Jare puhui siitä miten kaapista ulos tulo oli saanut aikaan sen että hänen musiikkinsa suunta muuttui ja miten hän oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen kirjoittajana ja säveltäjänä. Jare puhui siitä että hän uskalsi olla rohkeampi teksteissään, koska enää ei tarvinnut kertoa ihmisille eri tarinaa kuin itse eli. Jare on ollut esimerkillään rohkaisemassa nuoria artisteja menemään sinne minne sydän sanoo, välittämättä siitä mitä muut heistä saattoivat odottaa. Myöhemmin Jare oli vaikuttamassa siihen miten suomalaisessa musiikki kentässä otettiin huomioon se että artistit ovat erilaisia ja että jokainen meistä on tärkeä sellaisena kuin on. Jare itse yritti olla lokeroitumatta ja mielestäni hän onnistui siinä hyvin, vaikka maailmalla ympärillämme kesti kyllä aikaa että voitaisiin puhua jostain muusta kuin siitä ketä Jare rakastaa ja kenen kanssa hän jakaa elämänsä.

Onneksi meille maailma oli vähän valmiimpi.

Reformaatio 500 vuotta

Tänään 16.10 on kirkkovuodessa pyhä uskonpuhdistuksen muistolle. Tästä sunnuntaista alkaa meillä evankelis-luterilaisessa kirkossa reformaation juhla vuosi.

Tänään kirkkoherra Pentti Berg puhui saarnassaan siitä mitä reformaation merkitsee ja mitä reformaatiosta on edelleen jäljellä tämän päivän suomalaisessa kulttuurissa.

Kirkkoherra pohti sitä että milloin Suomi olisi itsenäistynyt jos emme olisi saaneet reformaation seurauksena saaneet omaa puhuttua kieltämme kirjalliseen muotoon. Itseäni tämä ajatus rupesi puhuttelemaan. Suomihan liittyy tähän reformaation 500 vuotis juhlaan omalla 100 vuotis juhlallaan ensi vuonna.

Juhlisimmeko siis todella sata vuotiasta Suomea ensi vuonna jos Martti Luther ei olisi aloittanut reformaatiota noin 500 vuotta sitten Sakasassa? Tämä on kysymys mitä on minusta hyvä pohtia. Tänä aikana kun on paljon ihmisiä ketkä ajattelevat että kirkossa ei ole mitään hyvää eikä kirkko tarkoita nyky-yhteiskunnassa yhtään mitään. Olisiko siis Suomea ilman kirkkoa, tai ilman Lutheria? No Suomeen minä uskon, että Suomi olisi itsenäistynyt jossain kohtaa, mutta olisiko Suomi itsenäistynyt vasta sitten kun Neuvostoliitto kaatui 1990-luvulla. Samanaikaan esimerksiksi Viron kanssa. Näkyisikö meidän yhteiskunnassamme edelleenkin se Neuvostoliitton ja Venäjän vaikutus? Samallatavalla kuin monissa entisissä neuvostomaissa.

Monesti olen pohtinut sitä että jos olisin elänyt Suomen itsenäistymisen aikoihin, jos olisin vaikka syntynyt 1918 tai 1919, missä olisin nyt? Olen syntynyt Suomen itäisellä osalla ja tiedän sen että melkein meidän kotipihalla on sodittu. Alle kahden kilometrin päässä siitä missä vanhempani nyt asuvat on ammuttu punaisia. Kummalle puolelle minun perheeni olisi kuulunut? Olisinko joutunut evakoksi Ruotsiin sotalapsena, kun molemmat vanhempani olisivat joutuneet rintamalle tai huonommassa skenaariossa vanhempani ja minä olisimme joutuneet työleirille ja saaneet surmamme puhdistuksissa.

Joskus on ihan tervettäkin kyseinalaistaa asoiden tärkeyttä ja merkitystä, mutta mielestäni kirkon ja erintoten reformaation merkitystä Suomeen ja suomalaisuuteen ei voi kyseinalaistaa.

Tähän loppuun haluan jakaa teillekkin kuvan reformaation juhlavuoden mainoksesta joka on Pohjois-Karjalais tekoa. Tässä on mielestäni kristinuskon ja meidän Luterilaisen kirkon ydin. Tähän kuvaan on siis kuvattu se mitä reformaatiosta on jäljellä nyky-yhteiskunnassa ja mistä asioista saamme osaksi kiittää Luterilaista kirkkoa.

Yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden” – Martti Luther

On yksi nimi ylitse muiden,
yksi nimi muuttumaton.
Yksi nimi ylitse muiden, vain yksi nimi toivomme on.
Tuo nimi josta laulan on Jeesus, nimi kaunein alla auringon” – On yksi nimi ylitse muiden (uusi virsi virsikirjan lisävihosta)

dsc_0317

 

JHT- musta lammas

Joudun tämän kirjan takia varmaan kirjoittamaan esimmäisen kirja-arviointini blogiini. Tämä saatta toki johtua siitä että Jare on tämän mimmin viimeisessä viidessä vuodessa tehnyt ihmeellisiä asioita.

En tiedä onko tarpeellista avata sitä miksi Jare on halunnut että elämänkerta kirjoitetaan nyt, eikä esim. kymmenen vuoden päästä. Koska onhan tuo jätkä ihan luvattoman nuori siihen että joku kirjoittaa hänestä elämänkerran. Se mitä muu media ei ole avannut on ollut se että elämänkerran avulla Jare on toivonut että pääsisi takaisin Cheekistä Jareksi, sen jälkeen kun tämä kolmen vuoden saaga on saateltu loppuun.

Esipuheessa Jare kirjoittaa näin ”Pidät kädessäsi elämäni pelottavinta projektia. JHT- Musta lammas sisältää yli 400 sivua hetkiä, välähdyksiä ja tarinoita mun elämästä. Yhdessä ne muodostavat Jare Henrik Tiihosen tarinan, jonka olen päättänyt jakaa niin rehellisesti kuin ikinä osaan. Suodattimet päällä kirjaa olisi ollut turha lähteä tekemään. Kaikki tai ei mitään.”

Kun olin noin puolet lukenut kirjasta, osasin sanoa muille vain sen että ”Onhan hyvin kirjoitettu.” Sillä saatoin kuulla päässäni Jaren itse kertovan kirjan tapahtumia. (Mitä antaisinkaan siitä että saatais kirjasta semmoinen ääni versio missä Jare itse lukisi tarinoita omasta elämästään? Kuulostaa aivan liian hyvältä ollakseen totta.)

Toinen asia minkä huomasin kirjaa lukiessani oli se että miten paljon Jare oikeastaan on jo kertonut elämästään. Niin kuin Jare itsekkin räppää

”Mä raotan mun maailmaa
Sä taidatkin jo tuntee mut. Jos tiedät enemmän ku nimen
Ainakin oot kuunnellu.
Levyt on mun päiväkirja,
tilinpäätös vuodesta.
Jo nuoresta antanu niiden puhua mun puolesta.” – Mitä tänne jää 2012

Eli jos on yhtään kuunnellut biisien lyriikoita niin on oikeastaan kuullut hyvin paljon Jaren elämästä. Toki jo otsikoihin nousseita asioita on jonkin verran. Kuuluhan se ihmisyyteen että ihan kaikkea ei halua kaikkien kanssa jakaa, varsinkaan tyyliin koko Suomen kansan kanssa.

Kolmas asia mikä on jäänyt isona mieleen on ollut se miten hyvin pitkin kirjaa on käytetty muita puhujia kertomaan tarinan toinen puoli. Parhaita paloja omasta mielestäni oliat kyllä ehdottomasti Jaren äidin Ainin kertomukset ja Jaren kaksoisveljen Jeren mahdollisuus olla äänessä.

Itse jossain määrin taiteilijaan kalleellaan oleva ihminen osaan kuvitella sen kun asiasta minkä äärellä ollaan ei vaan tule mitään. Se kuuluisa luomisen tuska kyllä paistaa aina paikoitellen, isoiten ehkä kirjan loppu puolella olevassa luvussa jossa käydään läpi Alpha Omega levyn äänityksiä. Jälkikäteen Jare on kertonut että masennus iski osaksi sen takia että Jare oli itse ruvennut rukaamaan lääkärin määrämien lääkkeiden määrää. Toisaalta tätäkin Jare oli kirjan julkaisemisen yhteydessä pohdiskellut että oliko tämäkin asia johdatusta, niin että kaikilla on tarkoituksena. Onhan Jare itsekkin sanonut että Alpha Omega on Jaren oman uran paras levy.

Kirjassa kuuluu selvästi se miten Jare asiat näkee ja on hienoa että teksti on jätetty sellaiseksi että se todella voisi tulla Jaren omasta suusta.

Oikeastaan suosittelisin jokaiselle joka on joskus epäillyt sitä että Cheekin takana on vain levy-yhtiö tai se että töitä ei koskaan olisi tehty.

 

Musiikki vuosi 2016 part 7

”Kuningas on takas taas…”

Menneessä viikossa olisi paljonkin sanottavaa, mutta tämän postauksen tahdon omistaa tällä hetkellä yhdelle isoimmista nimistä mun musiikki taivaalla.

Kun kaksi viikkoa sitten sain kuulla Jaren itse kertovan että clubi rundi on tulossa ajattelin että nyt se on toteutettava. Onhan tässä oikeastaan yhden viisi vuotta ollut tavoitteena nähdä Jare clubi keikalla.

Itse keikalle pääsyn mahdollisuus on tällä kertaa ollut monen tekijän summa. Sattui niin että Kuopio oli lähin vaihtoehto ja sattui vielä niinkin että torstaina eikä perjantaina tarvinnut olla heprean luennoilla. Onni onnettomuudessa siis.

Ajattelin että yhdeksän jälkeen olisi heinoa olla Kuopiossa niin että kerkeää siihen että kymmeneltä Ilonan ovet aukee. Jos olisin hokannut että itse keikka todella alkaa vasta puolilta öin niin olisin ehkä voinut tulla sisään vasta kymmenen jälkeenkin, mutta kerkesinhän ostaa 81 paidan, mistä olin jo tammikuussa haaveillut.

Kuopion Ilonasta täytyy sanoa yksi ikävä puoli. Olihan keikka lava saatu paikan kapeimmalle paikalle. En muistakkaan koska olisi klubi keikalla ollut noin ahdasta. Toinen asia mikä mua vähän häiritsi oli se että keikka ei ollut kuin k-18, mikä tarkoittaa sitä että porukka on nuorta, mutta en usko että järjestäjä olisi halunnut tavallaan kieltää 18-19 vuotiailta keikan. Tykkään vaan niin paljon enenmmän niistä keikoista minkä ikäraja on 20.

Itse keikkaan.

Oikeastaan olin kuullut etukäteen melkein kaikki biisit. Se tosin ei ollut tarkoituksena. Silti se biisi millä aloitettiin tuli täysin puskista. Ensimmäisenä kuultiin ”Etsä tiedä kuka mä luulen olevani”, joka on siis Kuka sä oot  albumilta. Jare puhui keikalla useammankin kerran siitä miten kiitollinen on faneille siitä että saa olla siinä missä on. Toisaalta Jare ihmetteli sitä miten se voi olla kummallista että ollaan klubi rundilla, kun on aikanaan 10 vuotta kierretty kuppiloita pitkin Suomea. Jare puhui myös siitä miten näillä keikoilla soitetaan vanhoja biisejä, niitä mitä ihmiset oli saanut toivoa. Jare oli itsekin herännyt siihen miten jotkut biisit elävät ihan omaa elämäänsä. Onneksi kuultiinkin vanhempia hittejä, koska onhan niissä semmoinen oma tunnelmansa.

Jos olen ihmisille kesän jälkeen puhunut sitä että Jaren festari keikalta jäi vähän harjoiteltu ja semmoinen rutinoitunut fiilis niin  Perjantain keikalta ei kyllä jäänyt semmoinen tunnelma. Sillä Jare pitkin keikkaa kuunteli sitä mitä yleisöstä kuuluu.

Vanhojen biisien lisäksi itselle isoimpia hetkiä oli se että Keinu oli edellee setti listalla.

Hienointa oli kyllä ehdottomasti se että tunnelma oli käsinkosketeltava. Ja kyllähän siitä miehestä näkee sen miten se nauttii olostaan lavalla. Sitähän on ilo olla seuraamassa. Nyt odotellaan jännityksellä että mitä maestro on keksinyt ihmisten pään menoksi. Ja odotettaan kirjan tulemista muutaman viikon päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tää kuva vaikka siksi että Jaren hymy on äärimmäisen hurmaava. ;)

Musiikki vuosi 2016 part. 6

Ensin täytyy todeta, että onhan ollut hyvä viikko olla lomalla! Sukulaisia on juossut enemmän ja vähemmän täällä, mutta se on kyllä ihan kivaa, lisäki Olympialaisissakin on saanut jännittää!

Menneen viikon artisti on ehdottomasti ollut Reino Nordin, viime viikolla bongasin että Reino on tulossa Lappeenrantaan keikalle, joten päätin että onhan tuonne mentävä!

Reinolta tuli uusi biisi perjantaina ja onhan biisi. Niin kuin Ylex:sän Venla Kokkonen sanoi, ”Ei Reinon biisejä voi enää arvioida objektiivisesti, kun ne kaikki on niin hyviä.” Reinon ”Otan sut haltuun ” on ollut allekirjoittaneen kesäbiisi, niin kyllä koko Reinon uusi tuotanto on niin hyvää että voi olla vaan onnellinen siitä että toinen on löytänyt oman äänensä tehdä musiikkia.

Lauantain, Sunnuntain keikka oli Kuuma, niin kuin sen tunnelmia tuossa jaoin aikaisemmin. Itse kun pääsin alakertaan sisään niin pääsin kuuntelemaan Reinon soundchekkiä, meinasi olla ongemia miksauksen kanssa, sen lisäksi että Reino oli vähän tukkoinen kun oli joutunut viettämään Puumalassa kaksi päivää jollain vissiin homeisella bäkkärillä, niin ei meinannnut ääni toimia niin hyvin. Mutta ei se oikeastaan keikan aikana kuulunut että ääni olisi ollut jotenkin pahasti tukossa.

Kuultiin kaikki uudet sinkut, mitkä sai kyllä eniten ääntä aikaiseksi yleisöstä. Mutta kyllä Aurinko ja Sun kaa:kin olivat yleisölle tuttuja.

”Damnit tuntuu hyvält olla täällä.
Damnit tuntuu hyvält olla ylhäällä.
Damnit tuntuu hyvält ku sä oot päällä, beibe.
Damnit tuntuu hyvält olla jäässä. ”

On ”Ylös” biisin remix versiosta, ja rakastan tota Kuben aloitus pätkää. Ja nostan Reinolle hattua että se on sillä setissä mukana.

Reino ei nytkään pettänyt sen suhteen että olisi luopunut siitä että tulee moikkaamaan  faneja keikan jälkeen. Itse muistin pyytää nimmarinkin tällä kertaa. Reinolle kerroin että oli kolmas keikka puolen vuoden sisään ja Reino sanoi siihen että ”Ensi kerralla laitetaan nimi listalle.” Levyä odotellessa. Kiitos Reino siitä mitä teet!

Tässä linkki mistä voi kuunnella uuden sinkun Kosketa ! https://open.spotify.com/album/3at8sFLnFCiuBUsuR4dUVk (kopio linkki osoite kenttään, en jostain syystä saanut suoraa linkkiä toimimaan :( )

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

 

 

Kesäteologina oli hienoa

Olen tässä melkein viikon ollut lomalla. Olen pohtinut mennyttä kesää ja todennut että onhan ollut merkittävä ja yhtä aikaa merkillinen kesä. On asioita jotka eivät varmaan koskaan täysin valkene, mutta itselle vaan vahvistui se että seurakunta on se paikka missä voisin loppu elämäni tehdä töitä, se että missä päin maailmaa niin sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ihmisiä varten tätäkin työtä tehdään.

Menneen kesän aikana olen usemman kerran miettinyt sitä että mitä tämä kesä on mulle antanut, ja tämä kesä on antanut paljon. Oppinut olen paljon, vaikka paljon on vielä opittavaa. Sain olla onnellinenja tehdä töitä niin mukavien ihmisten kanssa. Sain nauttia siitä yhteisöstä mitä seurakunta on parhaimmillaan ja siitä yhteydestä seurakuntaan ja itse Jumalaan.

Viimeinen saarna, ei ollut teko prosessina niin haastava kuin juhannuksen saarna. Ajattelin saarnatessani että ompahan hieno hetki ja hieno aihe mistä puhua. Olin löytänyt oman ääneni. Hämmentäviä hetkiä koettiin, kun yksi hyvä ystäväni oli kuuntelemassa saarnaani. Vasta alttarilla sitä tajusi että kenelle on ehtoollista antamassa. Sitä joutu puhaltelemaan muutaman kerran että pysyi kasassa.

Alttarikaiteen takaa näkee monenlaista, ja uskallan väittää että se on paras paikka oppia tuntemaan seurakuntalaisia. Samanlainen olo itselleni tuli kaksi viikkoa sitten kun saatiin kirkkokahvit ja sai jäädä juttelemaan seurakunnan kanssa. Seurakunnassa parasta on ehdottomasti se että saa olla ihmisten kanssa, ihmisten keskellä.

Kesän aikana on tullut opiskeltuakin, ja olen todennut kyllä sen että edelleenkin opiskelen ihan oikeaa asiaa ja ihan oikeassa paikassa. Miten voikin muuten pienellä ihmisellä olla ikävä Joensuuhun? Ensi viikolla pitää lähteä haistelemaan Joensuun tuulia.

Vähän olen salaa haaveillut ensi kesästä, mutta jospa ensin selviäisi tuosta ensi syksystä ja keväästä.

Kokonaisuudessaan voi sanoa että on ollut kesä mikä jää kyllä mieleen!

Taas kerran, kiitos Joutseno, Teillä on aina paikka mun sydämessä!

Kesäteologin toinen rippileiri

Maanantaina kotiuduttiin kesän toiselta ja viimeiseltä rippileiriltä, olihan hulina leiri.

Keskiviikkona kuin aloitettiin niin ei allekirjoittaneelle ollut mikään paras hetki, mutta sieltä noustiin. Olipahan tärkeä oppimisen paikka, siitä että on vaan oltava niitä nuoria varten tuolla leirillä.

Ensimäinen oma oppitunti Jeesuksesta meinasi hajota kyllä aivan käsiin, mutta tässä kohtaa mein nuoriso pappi pelasti tän kesäteologin. Mutta kun sain käsityksen siitä millainen ryhmä on ja siitä ettei opettajajohtoinen opetus sopinut tuolle ryhmälle niin jouduin muutaman hetken pohtimaan sitä miten pidän toisen oppituntini rukouksesta. No tässäkin kohtaa voin kiittää työtovereita. Sain hyvän idean siihen miten toteutan rukous-oppituntini. Ja se tunti menikin paljon paremmin kuin se ensimmäinen.

Vähän meinasi jossain kohtaa harmittaa se ettei pysty antamaan kaikista hiljaisimmille aikaa ja korvia kuin luokassa on niin monta ketä pitää paimentaa niin että voisi edes kuulla omat ajatuksensa.

Tämän leirin kohdalla huomasin itsestä monta asiaa. Monta asiaa siitä millainen opettaja, esimerkki ja työntekijä haluan olla.

Se valkeni tällä leirillä että isosen hommista on niin vähän aikaa että on paras ratkaisu jättää ne hommat isosille. Oman paikan etsiminen leirillä on vielä sen verran kesken, toisaalta eihän tässä puhuta mistään ihan pienistä muutoksista tai muuten pienistä asioista on kuitenkin kyse siitä että tää vaatii aikaa, että se oma paikka löytyy kyllä.

Leirillä oli paljon hienoja hetkiä, itse nautin suuresti hartauksista tunnelmallisessa kappelissa, lisäksi tykkäsin istua järven rannassa nuorten uidessa. Lisäksi hienoja hetkiä oli frisbee golfin heittely poikien kanssa ja lautapelit tyttöjen kanssa.

Toki tän leirin varmaan parhaiten muista siitä kun lauantai iltana puhelin pussasi kiveä kohtalokkain seurauksin, tuli siis kallis kesä. Mutta tästäkin mennään eteenpäin.

Olen tässä pohdiskellut tätä kesää ja tullut siihen tulokseen että on kyllä oppimisen kannalta ollut tärkeä kesä, olen nauttinut kaikesta, vaikka välillä on meinannut olla haastavia hetkiä. Edelleen olen sitä mieltä että seurakuntatyö on minua varten ja edelleen tykkään tehdä rippikoulu työtä ja toivon että sen arvostus kirkon työmuotona nuosisi arvostuksessa, sillä onhan se tärkeää.

Kesäteologin pesti Joutsenossa vetelee viimeisiään.  Yksi hartaus oli huomenna vanhainkodissa sunnuntain konfirmaatio hartauden lisäksi olisi vielä yksi saarna kirjoitettavaksi!

Luoja on suonut hyvän kesän, malttamattomana sitä odotellaan syksyn alkua ja paluuta sorvin ääreen!P7171103.JPG!

Musiikki vuosi 2016 part 5 ja festarineitsyys

Festareista on melkein kaksi päivää aikaa niin rupeaa uppoamaan omaan tajuntaan se miten paljon siitä viikonlopusta sain. Viikonloppu oli täynnä onnekkaita sattumia :)

Keskiviikko iltana otin suunnan Lahteen. Keskiviikko katsottiinkin sitten jalkapalloa( kismitti suuresti kun Wales ei voittanut, A:a tais katsella eniten Balea, mutta niin minäkin ;) ), ulkoilutettiin koiria ja käytiin lasillisella. Olin elämäni ensimmäisen kerran Amarillossa keskiviikkona, huhhu kun oli nuorta sakkia liikenteessä. Illan aikana sai taas puhua siitä että miksi musta tulee pappi ja siitä ettei nainen saisi olla pappi, kaikille teologeille tiedoksi että tämä on tulevaisuus. Uskallan väittää ettei ole mitään muuta ammatti ryhmää ketkä joutuu selittelemään miksi he opiskelevat valitsemaansa alaa, tuskin kukaan ravintola- alan ihminen joutuu selittämään sitä miksi opiskelee ravintola-alaa.

Torstaina otin suunnaksi viime kesän työpaikkani, oli hyvin villiä ajella linja-autolla Heinolaan, vähän harmitti se että satoi, olisi voinut nauttia matkasta ihan eri tavalla jos olisi ollut nätimpi ilma. Hienoa olisi ollut jos joku tuttu olisi ollut töissä, mutta kaikkee ei voi saada. Olin lämmittelemässä tiistain laitoshartautta (Laitoshartaus? Mikä kamala sana hirviö? Tähän pitäisi keksiä joku kivempi nimi, jos voitais puhua vaan hartauksista jossain muualla kuin seurakunan tiloissa) varten, laulettiin virsiä. Nautin siitä että sain olla siellä, ja oli ilo nähdä että asiakkaan muistivatkin, ainankin niin että naama oli tuttu.

Torstai iltana tein extempore käynnin E:en luokse, E:ekään ei ollut varma että tuun käymään. Pikkaisen parvekkeeltasi on mielettömät maisemat. Tsemppiä työntekoon ja yritä nauttia kesästä!

Torstai illankin päätin jalkapalloon ja kirosin ääneen Saksan mitäänsanomattomuutta!!

Perjantaina menin siis aloittamaan elämäni ensimmäistä festari viikonloppua, vaikka tässä tapauksessa puhutaan vain kahden päivän festareista. Onneksi kävi niin että oli tuttujakin, kiitos K:o ja junnarit, että adoptoitte mut mukaan!

Aurora aloitti festrarit hyvin. Perjantai ensimmäisen itselle ison keikan soitti Roope Salminen ja koirat, ja voihan olihan keikka. Toisesta rivistä sai jopa julkaisu kelpoisia valokuvia! Jälleen kerran keikan parasta antia oli Roopen freestyle räppi, aiheet oli aika legendaariset. On ne kyllä valehtelematta yksi tän maan kovimpia live bändejä.

Kiroilin nähdessäni festari ohjelman melko tarkkaan viikko sitten siitä että Koirat oli Paperi T:en kanssa päällekkäin, sillä Henkka on aivan mieletön! Paprun keikkaa kävin vilasemassa ennen kuin JVG:e aloitti päälavalla. JVG:en keikan paras anti oli kyllä ehdottomasti vieraat. Pete Parkkonen, jolle melkein soisin suomenkieleisen albumin tässä pian. Paperi T:e kävi itsekkin pyörähtämässä lavalla. Vieras kuka ei yllättänyt oli kyllä Reino Nordin, kenen omaa keikkaa odotin melkein yhtä paljon kuin Jaren perjatai illan keikkaa. Muuten Jare ja VilleGalle pitivät kyllä huolen siitä että bileet olivat käynnissä. Se on ehdottomasti sen bändin suola, että biisit saa hyvälle tuulelle.

JVG:en keikan jälkeen oli saatava ruokaa, makkara perunat, olivat muuten positiivinen yllätys! Ruokailun aikna sade rupesi vaivaamaan niin että täytyi heittää sadeviita niskaan ja onneksi se olikin, muuten olisin saattanut kastua.

Tunnin verran ooteltiin ennen kuin Jare aloitti. Päästiin aloittamaan jopa ajoissa, vaikka isoimpien tähtien varustukseen kuuluisi melkein olla myöhässä. Setti listan olin nähnyt provinssista, ja olin tyytyväinen siihen että ihan samassa järjestyksessä ei listaa menty. Äärirajoille toimi yllättävän hyvin aloitus biisinä. Yksi keikan hienoimpii hetkii oli se että yleisön aloittamana lähdettiin laulamaan suuret setelit-biisiä. Setti oli melkein täyttä tykitystä koko tunnin. Vain Sä huudat, Sillat ja Kyyneleet olivat hiitaampia raitoja. Jos yleisön aloittama Suuret setelit oli hieno niin myös Me ollaan ne part 2 oli keikan parasta antia. JVG ja Pete Parkkonen pyörähtivät lavalla. Vähäsen ehkä harmittaa se että Liekeissä ja Mitä tänne jää on ainoot vanhat biisit koko setti listassa.

Olin positiivisesti yllättynyt siitä miten pian pääsin alueelta pois ja siitä miten äkkiä pääsin keskustaan, bussi kyyditys toimi tässä kohtaa hyvin. Väsynyt mutta onnellinen ihminen meni lauantain puolella nukkumaan.

Lauantai päivä 2

Lauantaina oltiin aloittamassa päivää festareiden nuorimman esiintyjän keikalla. Robin oli esiintyjänä hyvin valmis, samanlaista ammattimaisuutta oli ilmassa kuin Jarella perjantai iltana. Kuultiin yhteislaulua ja Robbari osasi kyllä ottaa yleisönsä. Hienoa katsella tuo nuoren miehen menoa, jos kaikki menee hyvin niin Robinista kuullaan vielä pitkään.

Lauantain itselle isoin keikka oli kyllä seuraavana pienemmällä lavalla. Reino päätti yllättää ja tulla moikkaamaan yleisöään ennen keikkaa. Hieno mies kaiken kaikkiaan. Ja keikka oli kyllä mukava, vähän ehkä kaikki nyppi se että Tefllon Brothers aloitti soittamaan toisella lavalla ja paikoin oli basson kanssa jotain ongelmia, basso olisi saanut olla hiljemmalla. Keikan jälkeen Reino piti perinteistään kiinni ja tuli morjestamaan sakkia uudelleen. Nostan miehelle hattua, yritähän saada albumi aikaiseksi niin saa sen hyllyyn. Seuraavaa keikkaa odotellessa!

Reinon jälkeen olin katsomassa Brädin eli oman kylän pojan keikkaa ja sitten Mikael Gabrielin keikkaa ennen kuin totesin että tupakan savusta on päästävä pois ja saatava ruokaa. Sekä Miklu että Brädi vetivät kyllä hyvin.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli onnistunut. Portugalin em- voitto kruunasi 25 syntymäpäivä viikonlopn!

Seuraavan kerran kuulumisia riparin jälkeen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Pride 2016

Olin viikonloppuna toteuttumassa yhtä pitkäaikaista unelmaa. Olin lauantai iltapäivällä yksi niistä 30 000 ihmisestä ketkä marssivat pride kulkueessa tasa-arvon puolesta. Tasa-arvo asiat ovat niitä minkä takais tuolla oltiin.

Perjantai iltana oltiin jo Helsingissä, Espoon puolella oltiin yötä, kiitti M ja L!

Launtai aamu alkoi aikaisin, nukuin kehnosti, mutta hyvissä ajoin oltiin jo Helsingin puolella, ehkä vähän liian aikaisinkin, mutta seuraavalla kerralla ollaan myöhemmin. Yksi asia mikä piti ehtiä ennen kulkuetta oli pride kaupassa käynti, lippu ja t-paita olivat tavoitteena hommata, lisäksi matkaa tarttui haalarimerkki ja kangaskassi. Rahat meni hyvään tarkoitukseen!

Senaatin torilla oli ihmisiä paljon ja torilla olikin mielestäni mieletön tunnelma. Oli kyllä hyvin lämmin, niinkin lämmin että paloin ensimmäisen kerran moneen vuoteen, aurinkorasva olisi siis ollut paikallaan.

Itse kulkueen lähdettyä päätettiin S:sän kanssa mennä kirkon porukan kanssa kulkemaan ja se olikin lauantain paras idea. Oli meinaan tarpeeksi tilaa ettei ahdistus syntynyt. Oli ilo nähdä paljon ihmisiä ja semmoinen kollektiivinen moikkailu meinasi iskeä. ;)

Puistojuhlassa allekirjoittanut olisi viihtynyt vaikka pidempääkin, mutta täytyi saada ruokaa. Kampissa käytiin muutamassa kaupassa pyörähtämässä ja käytiin Kampin kappelissa nauttimassa hiljaisuudesta ennen kun mentiin syömään ja ruoka olikin hyvää.

Paluu matkalla oli asemalla puhe, että jos laitan kuulokkeet päähän niin ethän pahastu, ja en, olin  niin poikki että piti torkkua, kunnes tartui heräteostokseeni Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kirjaan ( sen suomenkielinen käännös on kyllä niin kökkö, enkun kielinen on Me before you), ja se ei ollutkaa huono sijoitus, viikon päästä voisi mennä katsomaan kyseisen kuvan!

Yhteensä lauantaina tuli otettua 22 000 askelta, saa olla siis ylpeä, melkein 14 kilomertiä tuli käveltyä.

Oli hieno päivä! Joku vuosi olen koko pride viikon Helsingissä.

More love less hate!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kesäteologin ensimmäinen rippileiri

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesän ensimmäinen iso rutistus on takana. Eilen sunnuntaina 12.6. konfirmoitiin nuoret.
Leiri oli onnistunut, toki viikkoon mahtuu ylä ja ala mäkiä. Seuraavalle leirille tietää jo paremmin että mitä kaikkea voi tehdä eri tavalla. Esimerkiksi sen että vieläkin voisi enenmmän suunnitella etukäteen, mutta on toki muistettava se että leirit elää ja kaikkea ei mitenkään ehdi käymään, kun aika on rajallinen. Onhan rippikoulun oltava muutakin kuin pelkkää oppitunnilla istumista, sitä nuorilla on ihan tarpeaksi edessä muutenkin.

Yksi isoimmista erilaisuuksista isoisen ja kesäteologin välillä on kyllä ehdottomasti se etten millään ehtinyt oppimaan kaikkien nuorten nimiä vaikka yritys oli kyllä kova. Uskaltaisin kyllä välttää että noin puolet nimistä opin, mutta en kyllä läheskään kaikkia, kuin isoisena nimet tarttuvat paremmin, kun on tiiviimiin leiriläisten kanssa tekemisissä, toki tässäkin asiassa minua henk.koht olisi auttanut se että olisin ollut aloitus leirillä mukana, mutta kaikkea ei voi saada, jospa joskus tulevaisuudessa. Se olisi voinut helpottaa montaakin asiaa.

Sen uskallan ihan suoraan sanoa, että ihan opettelua tuo ensimmäinen ripari viikko kyllä oli. Voisi ensi kerralla ottaa jopa kaikki tavarat mukaan kerralla :D Näitä sattuu semmoistenkin joukossa ketkä on ollut todella monella leirillä!
Rippileiri työ on erityisesti sellaista missä on väliä sillä kenen kanssa tekee töitä ja että tuleeko kaikkien ihmisten kanssa edes joten kuten toimeen. Saan olla onnekas kun on näin hyviä tyyppejä kenen kanssa saa tehdä töitä.

Isoset oli huippuja ja saa täydet pisteet! Lisäksi rippilapset oli 5/5 ryhmä.

Hienoimpia asioita leirillä oli ehdottomasti yhteiset aamu ja iltarukous hetket, niissä oli jotain taianomaista, varsinkin se jälkeen kun rupesi kuulumaan kaikkien suusta Isä meidän rukousta. Lisäksi kesärannan kappeli on kyllä puhutteleva!

On toki asioita jotka merkkaavat enemmän kuin tajuaakaan, tai ainankin niin että niiden merkityksen tajuaa vasta kun asia on ohi ja on saanut yhden yön nukkua kotona.

Joten tässä avoin kiitokseni Sinulle T:e, (jätetään salaisuuden verhoksi se kenestä puhutaan,ihan sen takia että kenenkään muun nimiä tässä blogissa ei ole mainittu.)
En meinaan tiedä mihin kuoppaan olisin vajonnut jos et olisi ollut leirillä mukana. Joten nöyrin kiitokseni! Osaat hommasi. Kiitos rohkeudestasi hypätä vieraaseen sakkiin.

Ja kaikille muillekkin isosena oleville (lähinnä tämä koskettaa Lappeenrannan seurakuntayhtymän isosia) Olkaa rohkeita ja menkää tekemään leirejä toisiin seurakuntiin . Se voi luoda tulevaisuudessa tärkeitä yhteyksiä ja ihmissuhteita!

Jospa tässä opiskelisi vähän!

 

Once in the lifetime: Eurovision 2016

Puheet euroviisuihin lähtemisestä alkoivat vuosi sitten kun saatiin tietää että Ruotsi voitti. Oikeastaan heitto oli tarkoitettu semmoiseksi puolihuolimattomasti lausahdukseksi. Syksyllä 2016 laitoin asian vireille, kun sain tietää milloin viisu liput tulisivat myyntiin, niin meistä noin kymmenen hengen porukasta reissuun lähti lopulta neljä henkeä. Lippujen saantihan meinasin olla todella haastavaa, mutta saatiin liput finaali päivälle vaikkemme grande finaaliissa olleetkaan. Pääasisa oikeastaan oli saada liput jollekkin euroviisu viikon päivälle. Saimme liput ns. perhe finaaliin ja olin henkilökohtaisesti siihenkin todella tyytyväinen.

Itse matkaan. 13-16.5

Aloitin reissuni perjantai aamuna, hieman liian aikaisin tälle akateemisoituneelle ihmiselle. Meni melkoisen torkkumiseksi matka Helsinkiin. Helsingissä ennen laivan lähtöä etsittiin ruokaa, sillä laivalla ei olisi mitään muuta kuin aamiainen lauantai aamuna. Saimme ruokaa, sitten metsästettiin suomen lippua, sellaista joka täyttäisi globenin tiukat turvallisuus määräykset. Lopulta lippu saatiin Helsingin Tuomikirkon kulmalta, sivu huomautuksena täytyy huomauttaa, että unohdin oman lippuni hostelliin, no mitäs pienistä. Saimme liput ja sitten menimmekin satamaan. Tukholmaan mennessä laivassa ei ollut niin paljon porukkaa kuin toiseen suuntaan tullessa.

Laivassa ilta meni karaokea laulaessa ja korttia pelatessa. Parannettiinhan siellä hytissä kyllä maailmaakin.

Lauantai aamuna syötiin hyvin ja päästiin pois laivasta. Tiedettiin että aikaa ei tukholmassa ole ihan hirveästi ennen kuin pitäisi olla globenilla. Saatiin metroliput ja löydettiin hostelliinkin. Meinasin olla raha-asioiden kanssa ongelmia mutta nekin saatiin hoidettua niin että olisi rahaa maksaa hostelli. Hostellilta mentiinkin sitten metrolla kohti globenia. T-centralilla huomasi sen että kenen kanssa ollaan lähdössä samaan suuntaan, olihan sitä sakkia. Metrossa meinasi tulla ahdasta, mutta kyllä siitä selvittiin. Turvatarkastuksesta selvittiin, onneksi ei ollut kamerassa pitempää putkea muuten olisi voinut tulla ongelmia.

Aluksi ajattelin että haluaisin t-paidan, mutta päätin pihistellä niin ostin huivin, ja oikeastaan M:ä maksoi mun huivin kun mein rahastaja ei oottanut kuin yhdestä maksun :) Tai joku hämminkin siinä oli, no mie maksoin M:än hostellin, kun sen rahat oli jäänyt johonkin jumiin.

Löydettiin paikamme hallissa, niin että suomalaisia istui meidän takana. Oli kyllä hyvät paikat. Olin yllättynyt siitä miten pieneltä Globen tuntui, jotenkin jäi sellainen mielikuva että Turun makkara areenallekkin olisi mahtunut enemmän yleisöä.

Itse esitykset olivat huikeita. Päälimmäisenä jäivät mieleen Saksa, Venäjä, Hollanti, Bulgaria ja Liettua. Liettua, Hollanti ja Venäjä olivat olleet suosikkejani jo pitempään. Saksa yllätti lava esiintymisellään. Venäjä oli oma luokkaansa siinä millainen lava show sillä oli. Liettuan nuori jätkä oli niin luonteva lavalla että oli ilo olla yleisössä. Aina kun Ruotsi oli lavalla niin yleisö hurrasi!

Saimme nähdä lauantaina pätkän Justin Timberlaken perjantai illan konsertista, samasta biisistä mikä Justinin oli tarkoitus esittää finaalissakin. Jos oisin vähän aikaisemmin tiennyt että Justin on Globenissa esiintymässä niin olisin halunnut mennä katsomaan JT:kin.

Lauantaina Globenilta mentiin tsekkaamaan itsemme hostelliin sisään ja sitten mentiin etsimään ruokaa. Pizza Hut tuli vastaan mennessä hostellille ja sinne mentiinkin syömään. Aijai pizza oli hyvää! Syöminkien jälkeen mentiin hostellille katsomaan finaalia, meinasi mennä vaikeaksi kun ei saatu sitä telkkarista näkymään, mutta sitten kun K:on kone ei enää löytänyt nettiä niin sitten löydettiinkin kanava joka näytti viisuja. Lopulta kävi niin että kaksi meistä neljästä jaksoi katsoa siihen saakkaa että saatiin tietää voittaja. Oikeastaan itse olisin halunnut että Australia olisi voittanut, mutta olihan Ukrainen biisissä sanomaa.

Sunnuntai aamu valkeni ehkä kaikkien mielestä pikkaisen liian aikaisin. Aamulla laitettiin kamat kasaan ja lähdettiin keskustan suuntaan. Kävimme ihanassa kahvilassa syömässä missä sai piirakan kanssa koko lautasellisen ruokaa. Tankkauksen jälkeen mentiin nauttimaan euroviisu kadun hulinasta, vaikka Tukholmassa satoi niin ihmisiä oli liikkeellä. Kun käveltiin laivaan niin oli kyllä kylmä, onneksi matkat ei kuitenkaan olleet ylitse pääsemättömiä.

Laivalla ilta meni rauhassa, jokainen meistä oli kyllä todella uupunut, M:ä oli jopa vähän kipeän oloinen, paranemisia sinne.
Maanantai aamuna herääminen ei ollut kyllä yhtään sen helpompaa kuin aikaisemmin. Helsingissäkin satoi. Sanoimme heipat K:olle ja M:älle ja lähdimme V:en kanssa kohti juna-asemaa. Sain junalipun ja sitten odoteltiin.
Sain seurakseni junaan wappuna valmistuneen fysioterapeutin, olipas mukavaa.
Maanantai ilta meni ottaessa kiinni menneen viikon tv-sarjoja, huhhu mitä finaaleja nähtiin.

Kokonaisuudessaan oli siis kyllä hyvä reissu, onneksi hetkeen ei tarvitse mennä mihinkään Suomen maalta!
Kiiton kanssa matkaajat, otetaan uusiksi joskus!

Viimeisiä viedään

Ensimmäisenä täytyy kertoa se teillekkin mitä on tässä menneen viikon aikana useamman kerran mietitty ääneen, että ”Mihin tää vuosi on mennyt?” Keskiviikkona oli viimeinen luento tältä keväältä, eli viimeinen luento fuksina. Tiistaina pidin hartautta ja jaoin ehtoollista sateenkaarimessussa, olihan Sanan täyteinen päivä.

Keskiviikkona juhlistettiin kesän alkua opiskelijajärjestöni Fideksen johdolla. Seura oli loistava ja viinipullo tyhjeni. Päätettiin S:än kanssa mennä tanssimaan, ja voihan olinkin sen tarpeessa vaikka jalat onkin kipeet, saa nähdä miten ne on lauantaina. Kiitos S:äs, ens viikolla juhlistetaan sitten kunnolla!

Mennyttä vuotta on todella vaikea pukea sanoiksi, ainankaan niin että tarina ei kestäisi tunti tolkulla, kuten viikonloppuna sanoinkin ääneen, ” että en olisi voinut koskaan ajatella niin että olisi näin hyvä olla, tässä missä sitä nyt on.” Yksinkertaisemmin, Tässä on hyvä olla ja tästä suurin kiitos menee sinne minne se kuuluu, eli tuonne yläkertaan, Jumalan kiitos!

Tahtoisin siis kiittää: Perhettä kotona ja sukua, vanhoja ystäviä vuosien varrelta ja jokaista uutta kasvoa Joensuussa, Te teitte tästä fuksi vuodesta sellaisen että se ei unohdu!

Ensi viikolla kuulumisia Tukholmasta!

Kiitos ja kumarrus!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Tää on ensimmäisestä akateemisesta Wapusta!

Musiikki vuosi 2016 part 4

Menneestä viikosta täytyy sen verran sanoa että olihan taas hulinaa. Keskiviikkona kastettiin haalarit ja päästiin todella sisään tähän opiskelija touhuun, ensi viikolla joutuu  raivokkaasti ompelemaan merkkejä että saa wapuksi muutaman merkin kiinni.
Sivu huomautuksena täytyy sanoa että tänään 24.4. tuli vuosi mun valmistumisesta! Yksi elämäni hienompia vuosia!

Mutta asiaan eli #petoviikko :on. Keskiviikkona saatiin ulos En kommentoi albumin deluxen viimeinen uusi biisi eli ”Suurin fani”, ja että siinä on hyväntuulinen biisi.

Perjantaina postista kolahti itse Deluxe albumi, vitsi siinä on aina jotain niin maagista kun saa avata levyn kannet ja hypistelä kansi lehteä. Ajai, sitä ei kyllä rahalla saa.

Lauantain keikasta täytyy sen verran sanoa näin alkuun että Antti on ansainnut kaiken mitä tänä vuonna saannut. Aina kaikki Emma patsaat ja jokaisen uuden fanin joka on tämän ”Peto-mania” on tuonut hänelle.

Tähän väliin olisi hyvä ehkä mainita meidän valloittavasta lämppäri bändistä eli Roope Salminen ja koirista, olisin odottanut että koirat olis soittanut koko debyytti albumin, mutta pojat piti huolen siitä että saatiin kuulla jo se useasti kehuttu potpuri Suomalaisista hip hop hiteistä. Roope muisti lavalla useammin kuin kerran kiittää siitä että millainen kunnia oli saada lämmitellä tuota Suomen suurin pop-tähteä. Lisäksi koirat oli esiintymässä näitten juhlien virallisilla jatkoilla, minne olisi allekirjoittanuttakin kiinnostanut lähteä, jos olisi ollut joku tuttu, mutta tämänkin asian voisin korvata sillä että lähtisin katsomaan koiria kahden viikon päästä kotikaupunkiin. Hei ja pojat onnea kulta levystä! Onhan sitä luukutettu! Voin siis edelleenkin suositelle isosti Koirien keikkaa! Kannattaa ottaa haltuun! #madafakinnättii #kultaa #rsjkoirat

Nyt kuvaan keikkaa, niin tarkasti kuin oma pääkoppa antaa periksi, joten jokainen joka on tänään sunnuntaina menossa katsomaan Petoshowta laittaa silmät kiinni ja tulee jakamaan tuntojaan vaikka huomenna. Teitä on varoitettu!

Keikkaa niin kuin koko kiertuetta ei voisi kuvitella alkavan millään muulla biisillä kuin ”Peto on irti”- biisillä. Semmoinen spesiaali juttu oli että Antti laskettiin poliisi autolla areenalle.

Toisena biisinä oli Sekaisin mikä on allekirjoittaneelle iso biisi, se nimittäin on se biisi mistä mun suuremman luokan fanitus lähti liikkeelle. Kesä 2007 tulee siitä vahvasti mieleen.

Blaa Blaa ( en kuule sanakaan)  kuultiin kolmantena biisinä. Tässä on biisi mikä kertoo niistä voima lauluista millä jaksaa maailmassa.

Ennen neljättä biisiä Antti piti pitkän puheen siitä miten mieletöntä on olla lavalla juuri nyt. Toinen herkistyis,mutta ei se haittaa niin miekin. Antti puhui ihmisten yhdenvertaisuudesta ja siitä miten kiitollinen mies on jokaisesta ihmisestä joka oli hartsulla eilen.

Neljäs biisi oli niin kuin monesti puheen jälkeen Hiton pelkuri, joka  voisi siis olla vaikka kirjoitettu allekirjoittaneesta.

Viidentenä kuultiin bileleka Party (padipaadi) Mikä on kyllä mainio klubi hitti. Tässä kohtaa saatiin lavalla myös illan ensimmäinen vierailija joka oli tietenkin Nikke Ankara.

Tähän väliin saattiin kahden tanssijan soolo ja tässä kohtaa on hyvä kyllä mainita että tanssijoilla oli juuri niin iso rooli kuin olin kuvitellutkin. Antti toki tanssii itsekkin joka välissä, mutta arvosta sitä miten iso rooli tanssijoilla oli tuossakin showssa. Anttihan siis on mukana yrityksessä joka auttaa tanssijoiden palkkauksessa.

Tämän jälkeen kuultiin yksi parhaimmista biiseistä En kommentoi -albumilta eli ”Ihan sairasta mutta kuulumme yhteen”.

Seitsemäntenä kuultiin biisi mikä on kyllä luonnollinen jatkumo edelliselle eli toiseksi viimeinen sinkku eli ”Pyydä multa anteeksi kunnolla”, jonka aikana lavalla oli kuusi tanssijaa niin pareina että oli yksi naispari, yksi miespari ja yksi seka pari, mikä oli kyllä Antilta hyvä veto, jos ja kun Antti on itse ollut suunnittelemassa sitä. Siinä oli enemmän kuin vähän sanomaa. Hazan tuli tanssiimaan Antin kanssa vasta biisin loppu puolella niin kuin musiikkivideossakin.

Kahdeksas biisi oli ”Saikkuu”, mikä on kyllä hyvä biisi joraamiseen.

Yhdeksäntenä  oli Vain Elämää kovereista ensimmäinen eli Pojat

Kymmenentenä oliPaita pois, mikä on kyllä biisi mikä jokaisen täytyisi kuunnella huonona päivänä.

Illan yhdestoista biisi oli kaikki penkeistä nostava ”Keinutaan”, jonka aikana nähtiin illan toinen vierailija eli VilleGalle.

Kahdestoista biisi oli Juuret, joka on allekirjoittaneelle todella iso biisi. Kesä 2009 oli aikamoinen meinaan.

Tämän jälkeen kuulti toinen Vain elämää koveri eli kaunis Elämän nälkä.

Illan neljästoista biisi vei maton jalan alta. Leri Leskinen oli saatu pianon kanssa lavalla, joten olin ensimmäisenä ajatellut että saisimme kuulla Idolsin aikaisia biisejä, mutta Antti päätti yllättää kaikki. Spiikkinä oli että tätä biisiä ei ole soitettu pitkään aikaan. Ja sitten alkoi, tiesin melko pian mistä kappaleesta olisi kyse ja kaivoin puhelimen valmiiksi videointia varten. Biisi oli ”Kahdestaan”, jossa laulaa mukana illan kolmas ja viimeinen vierailija eli Jenni Vartiainen. Biisi on 12 vuotta vanha pallaadi, joka ei levyllä kuulosta kyllä lähellekkään niin hyvältä kuin livenä. Jenni ja Anttihan ovat aina olleet hyvät ystävät ja jakaneet tuntoja alaansa liittyen, molemmathan ovat tulleet tunnetuksi reolity-ohjelman kautta ja laulukilpailun kautta. Hieno biisi ja mieletön tunnelma hallissa.

Illan viidestoista biisi oli niin kuin Jenni sanoi Hartwallin kokoinen halaus eli Tyhjä Huone. Joka on allekirjoittaneelle kyllä yksi ensimmäisiä muistojani Anttiin liittyen.

Illan kuudestoista biisi oli illan kolmas ja viimeinen Vain Elämää koverointi eli Sata salamaa, hienot oli pyrot lavalla siihen biisiin.

Illan seuraavat kaksi biisiä ovat uran alkuajoilta, eli Ota kuva ja En halua tietää, josta viimeinen on siis Antin ensimmäinen sinkku ikinä.

Illan toiseksi viimeisenä biisinä kuultiin keskiviikkona julkaistu Suurin fani, minkä ajaksi Antti pyysi viimeisimmän albumin tuottaneen Jurekin lavalle. Lavalla kuultiin myös Jarea sanoin ”Kuka muu muka” ”Se on Anatude”. Hienoa työtä Jurekilta! Suurin fani biisi olikin hauskasti osaksi integroitu illan viimeiseen biisiin eli En kommeitoi kappaleeseen. En kommentoi kappaleen aika lavalla nähtiin valtava banaani jolla illan tähti ratsasti kuin Miley Cyrus wreking ball biisissä.

Oikeastaan itse jäin vaille vähän kiitoksia, mutta kaikkea ei voi saada. Ilta oli hieno. Alku keikasta ei meinannut saada siltä liikutukselta laulettua, mutta oli kyllä jalat kipeät siitä tanssimisen määrästä. Vähän alempana jos olisi paikkani ollut niin olisi saanut ehkä parempia valokuvia, mutta pääasia oli kyllä olla hallissa sisällä. Kiitos Antti ja muut ketkä olivat mahdollistamassa eilistä iltaa.

Täytyy ilmoittaa että tää oli siis viides Antin keikka vuoden sisällä ja voin sanoa että tää oli se The Keikka, eli paras. Heinolassa oli hyvä tunnelma kyllä!!

Ja kiitos sisko yöpaikasta!

Kuvat laitan myöhemmin.

Seuraava musiikki fiilistely onkin sitten todennäköisesti Tukholman ja euroviisujen 2016 jälkeen. Katsotaan onko ensi viikon wapusta jotain rustailtavaa!

 

 

 

 

Hieno viikko ja musiikki vuoden 2016 part 3.5

Voi alottaa tän postauksen sillä ajatuksella että ompahan ollut harvinaisen hieno viikko. Maanantaina piti pikku hiljaa orjentua takaisin arkeen ja maanantai ei tuntunut kyllä yhtään maanantailta. Ekaks olin E:en kanssa kahvilla  ennen palaveraamista vuosijuhla messusta mihin menen itse jakamaan ehtoollista. Kävin vain kääntymässä kämpillä ja sitten olinkin takaisin seuriksella seuraamassa Suvas-messua ja että olikin hyvä olla siellä. Vielä pitää se sanoo maanantaista että sain Gabaldonin ”Luiden kaiku” kirjan luettua ja huhhu sanon vain.

Tiistain hienoin hetki oli keskellä päivää hartaudessa jossä harrastettiin ekumeniaa siinä mielessä että hartauden muodosti ortodoksiset hetki hartaudet. Kaunista!

Keskiviikosta  ja torstaista ei ole mitään ihmeellistä sanotttavaa, kreikkaa olisi pitänyt enemmän lukea, mutta se ei oikein onnistunut.

Perjantaina olin elämäni ensimmäistä kertaa uusinta tentissä näin yliopiston puitteissa ja en oikein osaa sanoa mitä kertoisin siitä. Sen että olisi hyvin kummissani ja super yllättynyt jos se kreikka jostain kumman syystä olisi mennytkin läpi. No tentin jälkeen istahdin kahvillr toivonmukaan tulevan kämppikseni kanssa. Kaksi ja puoli tuntia meni humahtamalla ohitse, se varmaan tarkoittaa ihan hyvää siltä kannalta että muutamme saman katon alle toivonmukaan ensi syksynä viimeistään. No siitä sitten kun asiasta tulee ajankohtainen.

Perjantaina teinkin jotain hyvin suunnittelematonta. Päädyin siis keikalle. Tällä kertaa lavalla keikkui Reino Nordiin, josta seuralaisellani S:ässällä ei ollut mitään hajua. Reino oli kyllä hurmaava ja aito lavalla. Keikan siis todella bongasin instagramista, johon laitoin Reinolle kyssärin että monelta Ilonassa, no sitten kävi myös niin että kun Reinon kainaloon eksyin niin vaihdettiin ajatus siitä että laitan Reinolle menemään onnistuimmat otokset Joensuun keikalta. Yleisöä oli niin vähän että huomaamatta ei siis jäänyt se että mulla oli ihan oikea kamera mukana. Lisäksi täytyy ehkä sanoa että Reino on yksi syy siihen miksi itse halusin Olympuksen Pen- kameran itsellenikin. Kameran ulkoilutus oikeastaan oli keikan agendana, vähän harjoitella kahden viikon päästä olevaa Tuiskun pojan Hartwallin keikkaa varten.

Tähän postaukeen meinasin tarjoilla myös kuvallisen kattauksen tästä viikosta. Hieno viikko.

DSC_0697

Tentistä siis, menin ekana saliin…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Reino <3

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Launatailta, viimeksi käveltiin jäällä.

IMG_20160405_131636

Tiistain hartaudesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Tää on se kuva minkä laitoin menee Reinolle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Vielä yks ;)

 

Olympus Pen lite E-PL6

Täytyy kertoa teille ilonen perhetapahtuma! Sain torstaina postista paketin mitä en olisi uskonut kyllä saavani jo torstaina, koska kamera on tilattu lauantaina. Eli sain vihdosta viimein tilattua itselleni kunnon kameran, näin viiden vuoden odottelun jälkeen! Joten tässä teille muutama maistiainen siitä mihin saatte tulevaisuudessa tottua! Tänään ei siis ole ihan saatu aikaan sitä mitä olisi pitänyt, mutta olen tässä todennut että ensi syksykin tulee!

Musiikki vuosi 2016 part 3

DSC_0554Ennen kuin kerron tämän viikon pääesintyjästä ensin täytyy mainita että olin perjantai iltana ottamassa etkot lauantain keikalle. Perjantai iltana olin Lappeenrannan Old Cockissa katsomassa yhtä Suomen kovimpaa live bändiä eli perjantaina debyytti levynsä julkaissutta Roope Salminen ja Koiria. Päätökseen mennä keikalle ei voinut olla kuin tyytyväinen, olin meinaan hyvin onnellinen siitä että sain olla poikien ”levynjulkkari keikalla”. Koirien keikalla kuultiin debyytti albumin lisäksi kuultiin freestyle räppiä, minkä aiheet olivat hyvin Lappeenranta painotteisia ja yksi hienoimpia suomalaisen musiikin potpureita minkä olen kuullut. Voin isolla kädellä suositella Koirien keikkaa ja sitä devyytti levyä.

Mutta lauantai keikkaan ja maaliskuun pääesiintyjään eli Sunrise Avenuehen. Ensin täytynee sanoa, että taas oli sitä kuuluisiaa manun tuuria ilmassa, sillä se katsomo mihin minulla oli liput, niin se katsomo ei ollut käytössä ollenkaan. En tiennyt siinä kohtaa että itkeäkkö vai nauraa, varsinkin kun se ihminen kenen piti laskea minut permannolle niin käännytti minut takaisin, no lopulta pääsin minulle osoitetulle paikalle, joka oli siis vaihtoaitiossa, no paikassa ei muuten ollut mitään moitittavaa kuin se että selkä oli taas koetuksella, olisin meinaan paikoitellen voinut harkita sitä, että mielummin olisin vaikka seisonut koko keikan. No onneksi semmoinen tuuri sattui että päädyin pääty paikalle, joten minulla oli tilaa reilusti. Eniten tässä lippu jupakassa otti päähän se että mitään ei ilmoitettu siinä kohtaa kun on tullut halliin sisään, enkä ollut saanut mitään viestiä mistään, että en pääsekkään sille paikalle istumaan mistä olin maksanut. Tämä taas todistaa sitä, että olisi kannattanut ottaa permantopaikka niin ei tarvitse valittaa. Tämä tosin oli ainut ikävä asia koko keikassa.

Keikan setti oli mieletöntä kuultavaa, valitettavasti settilistaa ei vielä ole, mutta jospa sekin aikanaan saataisiin jostain. Kiittelin keikan aikana muutaman kerran sitä, ettei setti onneksi ollut sama kuin niillä orkesterin kanssa soitetuissa keikoissa minkä live tallennetta olen kuunnellut. Setti piti sisällään itselle täysin tuntemattomia biisejä, mutta ompahan nyt jotain syytä tarttua melkein 10 vuoden takaiseenkin tuotantoon. Sail away whit me ja Somebody will find you olivat ihania yllätyksiä setissä. Molemmat ovat ballaadeja, ja mielestäni oli muutenkin ensimmäinen keikka missä olisin nähnyt solisti  ja yhtyeen kiistattoman keulakuvan Samu Haberin olevan noin paljon ilman kitaraa. Setin hienoimpia hetkiä oli muunmuassa se kuin bändi soitti akustisesti toiselta puolelta kentää Hurtsvillen ja Unholy Groundin, varsinkin Osmon (Ikosen) sello soolo sai allekirjoittaneet karvat pystyyn. Keikan hienoimpiin hetkiin kuuluivat myös biisit Fairytale gone bad(mikä on bändin ensimmäinen sinkku),  Girl like you, I don´t dance ja keikan viimeisenä soinut Hollywood hills. Edellä mainittujen biisien lisäksi kuultiin Sweet symphony, Little bit love, Lifesaver, Welcome to my life, Nothing is over, Out of tune, I can break your heart (mikä on allekirjoittaneen yksi suosikki) ja On the way to wonderland. Uskon että nippu biisejä on unohtunut, mutta päivittelen settilistaa, kun joskus saan sen käsiini.

Melkein kaksi ja puoli tuntia tuota herkkua kesti. Bändin lisäksi lavalla todellaan oli melkein neljänkymmentä henkilöä sisällään pitävä orkesteri. Lavalla sooloja kuultiin saksofonilta, trumpetilta ja viululta.

Jos tuo katsomo asia ei olisi mennyt noin ikävästi niin uskaltaisin melkein sanoa että oli yksi parhaimpia keikkoja missä olen ollut.

Toivottavasti bändille saadaan ensi vuodellekkin joku Suomen keikka, on meinaan päästävä katsomaan kyllä toisenkin kerran. Sunkkareitakin voin suositella isosti, ihan näin vielä lapsen kengissä olevan fanituksen pohjalta.

Lopuksi täytyy vielä sanoa että on ollut aikamoinen viikko, mutta en kyllä mitään vaihtaisi pois, tai olisin toivonut että viisaudenhampaan poisto oli voinut olla vaikka viikon myöhemmin niin olisi voinut keikoilla huuta äänensä käheäksi, mutta kaikkea ei voi aina saada. Nyt sitä ei voi kuin sanoa olevansa väsynyt mutta onnellinen, ja kyllä kannatti.

Ekstra mainintana super extra mega kiitos taas Malmille omppuhotelli hoitaa  hommansa!!

Itämerellä 28.2-1.3

Reissu ei aivan alkanut niin kuin sen piti, sillä se linja-auto millä meidän olisi pitänyt mennä Helsinkiin ajoi kolarin jossain Simpeleen kupeessa. Sitten odoteltiin tunti ja päädyttiin toiseen linja-autoon, ja silläkin meinasin mennä tiukalle ehtiminen laivaan. Jouduttiin ottamaan taksi Kampista terminaaliin, se ei onneksi ollut kallis lysti ja ehdittiin varmasti laivaan!

Tiesin että hytissämme ei tulisi olemaan mitään luxusta, sillä oltiin laivan toiseksi alimmaisella kannella, mutta sai olla positiivisesti yllättynyt siitä miten mukava hytti oli ja miten hiljaista siellä oli, olen meinaan ollut korkeimmilla kansilla niin että siellä on ollut huono nukkua metelistä johtuen.

Sunnuntai illalle ei ollut buffettia, mutta sai silti ruokaa tarpeekseeni grilliravintolasta, oli hyvää. Jälkkäriksi söin salkmiakki pannacottaa, mikä ei ollut mustaa :) Kun oltiin saatu vatsat täyteen mentiin hyttiin tuhlaamaan aikaa ennen kuin päästiin oottelemaan Antin aloittamista promedanilla. Vuosia sitten Juuret albumilla oli DVD:e laiva keikalta ja siitä asti olen halunnut päästä laiva keikalle. Illan setti ei tuonut yllätyksiä, mutta fiilis promedanilla oli parasta.

Iltaa jatkoimme yökerhoon ja myönnän että jalkani olivat kaikista kipeimmät maanantai aamuna. Tanssiessa meinaan meni se ilta.

Maanantai aamuna buffetin väkimäärä hämmensi, onneksi sai ruokaa. Maihin mentiin ennen puoltapäivää. Tukholmassa oli ihanan keväistä, ihan kuin vuosi sitten englannissa.

Metrolippuksi otettiin päivälippu, niin ei tarvinnut kelloa katsella että monelta ollaan menossa takaisin laivaan tai monta kertaa ollaan kuljettu metrolla. (samalla sain kortin tulevaa toukokuuta varten) Ensin mentiin Tukholman vanhaan kaupunkiin, missä olin ensimmäisen kerran elämässäni maanantaina. Vanhan kaupunki oli kaunis, kirkkoon olisin halunnut mennä, mutta en oikein millään löytänyt että mistä menisin sisään, mutta jospa myöhemmin.

Vanhasta kaupungista mentiin keskustaan kiertelemään kauppoja, itsellä olisi agendana löytää mekko vuosijuhliin, no se mekko minkä oisin halunnut niin sitä ei ollut minun koossani. ( Suomessa taas 42 kokoinen mekko ei mennyt päälleni?! En todellakaan tiedä mitä teen tän mekko asian kanssa, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.) Tuliaisiksi Tukholmasta en siis ostanut kuin kaksi tv-sarjojen tuotantokautta, Harry Potter-pelikortit ja pari postikorttia.

Illasta laivalla syötiin buffetissa, itselle jäi semmoinen mielikuva että viikkarin buffetti olisi ollut valikoimaltaan jotenkin laajempi, tai ainankin muista syöneeni tosi monenlaista ruokaa silloin tammikuussa, mutta ei buffasta kyllä tarvitse koskaan nälissään lähteä. Ruan jälkeen mentiinkin sitten odottelemaan jospa saataisin Tuiskun pojan nimmarit, no loppujen lopuksi ei tarvinnut kuin maksimissaan tunti yhteensä jonottaa. Antille ei voi kuin nostaa hattua siitä miten toinen jaksoi ottaa jokaisen faninsa huomioon, vaikka aikaa olikin rajoitetusti.

Itse tiesin ettei maanantai illan paranisi mennä kovin myöhään, kun keskiviikkona pitää olla istumassa tentissä. Joten allekirjoittanut on ollut maanantaina nukkumassa ennen puolta yötä, ja se oli ihan hyvä ajatus.

Tiistaina ehitiin käymään kahvilla ennen kuin piti juosta junaan. Junassa sitä tuleekin tällä viikolla istuttua, kun lauantaina mennään takaisin etelään Helsinkiin katsomaan Sunrise Avenueta Helsingin jäähalliin!!
Siitä lisää myöhemmin.

p.s. Kreikka tuskin menee läpi ensimmäisellä kerralla, mutta kuukauden kuluttua taistellaan! Kreikan kaatajaiset oli kyllä onnistuneet, kiitos teologit!

Musiikki vuosi 2016 part 2

Viime lauantaina 13.2 pidettiin Joensuussa  kolmannen kerran sisä-festivaali Luntailosaaressa, joka myytiin tänä vuonna loppuun, melkein 5000 ihmistä oli tullut Joensuu areenalle, johon olin keskiviikkona menossa katsomaan miesten koripalloa.

Mutta festareista. Suurimman yleisön suosikit, jotka olivat myös itselle suurimmat syyt mennä festareille olivat illan viimeisenä lavan vallanneet JVG ja Antti Tuisku. Itse olin hyvin suuresti myös ilahtunut siitä että Paperi T:e aloitti illan.

Aloitetaan Paprusta, isosti voin suositella Paprun keikkaa, maagista menoa. Keikan aikana mieleeni tuli se etten olisi koskaan aikaisemmin voinut ajatella tykkääväni sen kaltaisesta musiikista, mutta Papru on lavalla vielä maagisempi kuin levyllä.

Amorphis oli yksi festarin korkeimman arvostuksen omaava bändi, ainankin iänsä jos ei minkään muun meriitiinsä perusteella, onhan yhtyeen viime vuonna julkaistua pitkäsoittoa sanotttu viime vuoden parhaimmaksi rock-levyksi.

Mutta mennään niihin kahteen kenen takia olin itsekkin festareilla eli JVG:ehen ja Anttiin. JVG:en aikaisemminkin livenä nähneenä voin vain iloita jätkien tekemisestä ja nauttia siitä ilosta mikä lavalta huokui. JVG:e laittoi siis bileet pystyyn, oli hienoa kuulla kaikki isoimmat hitit.

Antti oli ainut joka saattoi lopettaa illan ja onhan se mies tämän hetken suurin pop artisti tässä maassa. Antin settilista oli itselle tuttu jo etukäteen, mutta se ilahdutti tanssi painoitteisuudellaan, toisaalta illan ainoa hidas Tyhjä huone, on mieletön biisi livenä, varsinki kun koko yleisö lauloi mukana. Voisin jakaa kanssanne vaikka videota keikalta, mutta typeryyttäni en tajunnut laittaa puhelimen mikrofoonin asetuksia niin että olisi kuulunut muutakin kuin kohinaa, niin tällä hetkellä ei ole yhtään hyvää videota,mikä kyllä allekirjoittanuttakin ärsytti. Otetaan parin viikon päästä uusiksi, kun on luvassa seuraava Antin keikka. Jospa neljäs kerta vuoden sisällä riittäisi :P

Musiikki vuoden 2016 avaus Joensuussa 23.1. Areenalla Cheek

Ensin täytyy sanoa että vuodesta 2016 tulee ainankin musiikin ja varsinkin live musiikin kannalta yksi hienoimmistani! Vaikka Ilosaari jääkin väliin, niin olen tehokkaasti täyttänyt alku vuoden jokaisen kuukauden jollain keikalla. Minulle musiikki ja keikat merkitsevät niin paljon että monestikkaan en osaa määritellä keikoille rahallista arvoa.

Osasin odottaa Jaren Alpha Omega kiertueelta näyttävyyttä ja ison maailman meininkiä. Ja pettyä ei tarvinnut. Olen aina ajatellut että Nightwishin keikat on visuaalisesti niin kauniita, että on ihan kiva nähdäkkin yleisöstä jotain ja eilen Jaren keikalla mietin ihan samaa ja kiitin siitä miten hyvällä paikalla sitä saatiin olla, voin meinaan ihan hyvällä omallatunnolla sanoa että oli oikein silmä karkkia koko keikka.

Monia asioita keikan kulusta tiesin, spoilereilta oli hyvin vaikea välttää. Lyhyt elokuvan käyttö jaksottamaan keikkaa oli minusta hyvä idea ja antoihan se itse esiintyjällekkin mahdollisuuden vaatteiden vaihtoon ja muuhun. Toki elokuvan pienimuotoinen kömpelyys tai naiviuus oli paikoin vaivaannuttavaa katseltavaa. Varsinkin siinä kuin max kuudentoista ikäiselle jätkellä oli äänitetty Jaren oma ääni. Elokuva kyllä kertoi myös tarinaa siitä miksi albumin ja kiertueen nimi on Alpha Omega, elokuvakin kulki alusta loppuun, enempää spoilaamatta.

Yksi tämän kiertueen hienous on se ettei setti lista ole samanlainen joka ilta, mikä tekee kuulijalle kunniaan. Onhan tuota väkeä jonninverran ketkä ovat menossa useammalle keikalla. Itsekkin kuin suunnittelin että olisiko pitänyt lähteä toisellekkin keikalle, Hartwall areena olisi voinut olla melkoinne, varsinkin kun se on kiertueen viimeinen keikka, missä voi kuvitella että itse esiintyjällä voi olla tunteet pinnassa.

Ennen kuin avaan teille Joensuun illan settilistaa (tarkemmin sanottua kyllä sitä mitä biisejä kuultiin, ei ihan muistikapasiteetti riitä siihen että missä järjestyksessä biisit olisi tullut :) ) niin täytyy sanoa että kun Iltasanomien toimittaja oli haukkunut Helsingin keikan lyttyyn siksi että tunnelmaa hallissa ei olisi ollut tai se että Jare olisi jäänyt etäiseksi, uskallan olla tässä asiassa samaa mieltä Etelä-Saimaan toimittajan kanssa joka sanoi että Kisapuistossa perjantai iltana oli kyllä ollut lämmin tunnelma. Eilen Joensuu areenalla Jare kertoi useammankin tarinan Joensuusta esimerkiksi siitä miten Jaren vanhemmat ovat tavanneet ensimmäisen kerran Joensuun Rossossa ja siitä miten joskus 2000-luvun alussa Jare on itse buukannut itselleen keikkan johonkin Joensuulaiseen kuppilaan. Lisäksi eilen on julkaistu että Jare on ensi kesänä esiintymässä ensimmäisen kerra Ilosaari rockissa, joka minulta jää tänäkin kesänä väliin. Kuten olen aikaisemminkin huomannut Jaren keikoilta että kyllä yleisö syö Jaren kädestä ja tekee oikeastaan kaiken mitä artisti pyytää.

Settiin kuului Joensuussa ainankin nämä kappaleet:

  1. Keikkaahan ei siis olisi voinutkaan aloittaa millään muulla biisillä kuin Alpha Omegalla, mikä on myös nimikko albumisa avaus raita, ja sen lisäksi yksi uuden albumin parhaimmista biiseistä.

2. Uudelta levyltä kuultiin seuraavaksi Makee ja Selkee, minkä levy versiossa laulaa myös Kasmir.

3. Kuka muu muka, mihin Jare räppäsi ”oon jo rokannut muutaman stadionin”

4. Ensimmäisen elokuva pätkän jälkeen kuultiin Tinakenkä tyttö, jonka Jare spiikkasi että tässä kohtaa on hyvä kuunnella mistä kaupungista lähtee eniten ääntä.

5. Kuultiin tarina tytöstä eli Jossu, tuo kolmen vuoden takainen kesähitti.

6. Biisin Jare spiikkasi niin että ”tämä biisi on se minkä pitää näistä uuden levyn biiseistä lähteä semmoi kunnolla.” Biisi oli siis Chekkonen.

7. Flexaa

8.Fiiliksissä

9. Mitä tänne jää, minkä tosissaan Erinin Vain elämää veto sai uudelleen henkiin.

10. Anna mä meen.

11. Kolmannen elokuva pätkän jälkeen kuultiin  Syypää sun hymyyn, missä feattajana on ihanainen Jasmine Yamajako.

12. Kyyneleet, jossa feattajana oli Pete Parkkonen.

13 Sä huudat, uuden albumin ensimmäinen sinkku.

14. Jare sai esitellä uuden löytämänsä kyvyn Illan, eli kuultiin Sillat

15. Äärirajoille

16. Neljännen elokuva pätkän jälkeen, nostettiin stara kattoon ja kuultiin Parempi mies, jonka levy versiossa laulaa myös Samuli Edelman, mutta keikalla Jare lauloi itse koko biisin.

17. Keinu, oma henkilökohtainen suosikki uudelta albumilta. Josta olen kirjoittanut blogi postauksenkin.

18. Biisi sisälti feattajan joka on myös Alpha Omega kiertueen lämppäri eli Nikke Ankara ja biisihän on Me ollaan.

19. Jippikayjei

20. Viidennen traagisen elokuva pätkän jälkeen laitettiin bileet pystyyn eli kuultiin biisi joka oli Liekeissä.

21. Sokka Irti

22. Keikan viimeinen virallinen biisi on uuden albumin viimeinen biisi Valot sammuu.

Illan ainut encore oli Timantit ovat ikuisia, mikä oli myös päätös biisinä Olympiastadionilla.

Loppu kateettina täytyy sano että tuo lauantain keikka on kyllä yksi hienoimmista missä olen ollut, moni asia osui kohdalleen. Eli kiitos herralle itselleen, että valitsi Joensuunkin kiertue paikkakunnaksi.

p.s. Täytyy mainita, että ompas ollut kulttuuri viikonloppu, olen tänään sunnuntaina istunut melkein neljä tuntia elokuvissa. Ensin olin kertaamassa Spectren sitten ihastelemassa omaa koti järveä supi suomalaisessa Järven tarinassa, mikä on kyllä ehdottomasti katsomisen arvoinen.

 

2015 in review

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2015 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

A San Francisco cable car holds 60 people. This blog was viewed about 710 times in 2015. If it were a cable car, it would take about 12 trips to carry that many people.

Click here to see the complete report.