Nano part 4 Day 11

Lopulta nainen avasi suunsa ”Olet siis ollut luomassa tätä paikkaa, meille ”parempi osaisille””. Hän sanoi. ”Niin jos tahdotte ajatella sen noin. ” Johannes sanoi. Johanneksesta tuntui että hän olisi voinut kertoa naiselle enemmänkin mutta jokin pidätteli häntä. ”Minusta oli ilo nähdä että olet kunnossa ja että en aiheuttanut mitään vakavaa.” Nainen hymyili leveästi. ”Toivottavasti tapaamme uudelleen.” Nainen sanoi ja lähti pois. Johannekselle jäi jotenkin tyhjä olo kun nainen lähti. Ensimmäistä kertaa koko Marssissa olon ajan Johanneksella oli ikävä jotain mitä hän ei oikein osannut nimetä.

 

Seuraavana päivänä Johannekselle annettiin lupa palata kaivokseen, mutta lääkäri oli määrännyt että Johannes ei saisi tehdä työtä kuin neljä tuntia päivässä. Johannesta se vähän harmitti, hän ei voinut käyttää koko panostaan työhön vaikka olisi niin tahtonut. Johannesta myös harmitti se siksi että nyt hänellä oli ihan liian paljon aikaa päivässä ajatella ja ajattelulla oli Johanneksen elämässä ollut vähän ikäviä seurauksia. Jared tuli joka ilta päivä katsomaan ettei Johannes rasittanut itseään liikaa ja samalla hän piti Johannesta vähän silmällä. Jared oli Johanneksen tärkeimpiä ihmisiä Marssissa ja Jared tuntui Johanneksesta isältä jota hänellä ei koskaan oikein ollut. Tosin Jared ei ollut kuin viisitoista vuotta vanhempi kuin Johannes. ”Moi, miten tänään menee?” Jared kysyi tullessaan pinnalta alemmas. ”Mites tässä, olis kiva mennä pohjalle, niin pääsisi veden ääreen, siellä sitä tuntee jotenkin elävänsä.” Johannes sanoi. Jared katsoi nuorukaista hieman kysyvästi. Johanneksella olisi siis jotain muutakin sanottavaa Jared tuumi. ”Alkaako tää päivä olla kasassa?” Jared kysyi. ”Sinä sen paremmin tiedät.” Johannes sanoi virnistäen. ”Mennään, mulla on soppaa tuolla ylhäällä.” Jared sanoi. ”Onko pakko mennä sinne ylös syömään? Olisi hienoa mennä syömään tonne missä muutki on?” Johannes kysyi. Jared katsoi Johannesta ja yritti kuvitella itsensä nuorukaisen saappaisiin, noihin saappaisiin missä painoi vastuu ja samaan aikaan semmoinen suuri suru ja uupumus. ”Lääkärin määräyksestä mun on pyydettävä sut pinnalle. Tiedän että sulle olisi tärkeää päästä sun tiimisi kanssa syömään, mutta tällä hetkellä pinnan alla ei ole sun paras paikka.” Jared sanoi ja viittoi kohti pintaa. ”Voidaanko mennä edes jalan pintaan? Toi hissillä köröttely ei ainankaan edistä mun voimieni keräämistä.” Johannes myöntyi. ”Mennään vaan jalan, semmoi rauhallisesti sitten, jooko. Itte en ole kovin usein jalan kiivennyt pintaan.” Jared sanoi naurahtean omalle vajaavaisuudelleen. ”Mennään rauhassa, onneksi ei olla kovin syvällä.” Johannes sanoi ja lähti askeltamaan kohti pintaa.

 

Heidän kiivetessään kohti pintaa Jared katseli edellään menevää selkää ja kadehti sitä miten varmat olivat tämän nuoren miehen askeleet täällä hämärässä. ”Johannes, onko sulla jotain sydämellä? Sun täytyy tietää se että mulle sä voit kertoa ihan mitä vain. Mä oon täällä sua varten ja mulle on tärkeää tietää miten sulla menee, senkin takia että mitä kerron sun tiimille, että millon pääset takaisin johtamaan heitä. Sun tiimis kaipaa sua tuolla alhaalla.” Jared sanoi ja katseli miten nuorukaisen hartijat ensin jännittyivät ja sitten rentoutuivat. ”Musta tuntuu että mulle tapahtu oikeesti jotain suurta silloin tuolla montun pohjalla kun se nainen. Mikä sen nimi oli? Joku helppo. Mali tuli sun mukanas tuonne alas.” Johannes sanoi hiljaisesti. Jared joutui kuuntelemaan tarkkaan että kuuli mitä Johanneksella oli sanottavaa. Jared pohti kuulemaansa. ”Millainen olo sulla on?” Jared lopulta kysyi. ”Ihan hyvä olo mulla on, ihan kun maailma olisi löytänyt paikkansa tai raiteensa, en mä tiedä.” Johannes sanoi. Jared ajatteli että antaa pojan ajatella ja siksi he taivalsivatkin loppu matkan hiljaisuudessa.

 

Jaredkin tajusi sen ettei Mali ollut käynyt kaivoksella sen jälkeen kun oli ensimmäisen kerran siellä käynyt. Jared ajatteli että hänen täytyisi mennä tapaamaan Malia ennen kuin tämä seuraavan kerran tulisi kaivokseen, ihan vain sen takia että Johanneksen täytyi olla työ kunnossa mahdollisimman pian muuten nuorukainen olisi kohta aivan palasina.

 

Johannes oli nukkunut viime aikoina yllättävän hyvin. Ennen Marssiin tuloa Johannes ei ollut oikeastaan nukkunut kuin pikkulapsena hyvin. Hänen elämänsä oli koko ajan ollut sellaista että unet olivat lyhyitä ja usein johonkin muuhun aikaankin kuin öisin. Yöt hyvin usein olivat se aika kun matkustettiin. Marssiin tullessa Johannes oli ruvennut saamaan unta öisin, se tosin varmaan johtui siitä että Marssissa joutui tekemään fyysistä työtä mikä mahdollistaa sen että super väsyneenä ainankin fyysisesti ei tee muuta kuin nukkuu. Marssissa Johannes ei kuitenkaan ollut oikein nähnyt unia. Johannes tosin oli kuullut että hän ei ollut ainut kenen unet tavallaan olivat loppuneet heidän tullessaan Marssiin. Nyt tosin tuntui siltä että Johannes olisi saanut unet takaisin.

 

”Jared?” Johannes kysyi jossain kohtaa iltaa. ”Niin.” Jared sanoi koneen ääreltä. ”Näetkö sinä unia?” Johannes kysyi vähän ujosti. Jared käänsi katseensa Johannekseen. ”Kyllä minä näen unia, mutta jotenkin täällä Marssissa en ihan niin usein kuin muistan Maassa. ” Jared sanoi mietteliäästi. ”Miksi kysyt?” Johannes karaisi kurkkuaan. ”Kun musta jotenkin tuntuu että minä olen ruvennut näkemään uudelleen unia. En siis tähän mennessä ollut koskaan nähnyt unta täällä Marssissa.” Jared katseli Johannesta. ”En olekaan tällaisesta aikaisemmin kuullut. Pitäisiköhän meidän kysyä joltain lääkäriltä tai joltain?” ”En ehkä nää sitä tarpeellisena.” Johannes sanoi. ”Toisaalta olen sitä mieltä että voisin kysyä siltä lääkäriltä joka tutki minua silloin viikko sitten?” Johannes jatkoi. ”Jos se on sinusta hyvä idea, niin voin huomenna näyttää sinulle mihin mennään.” Jared sanoi. ”Kuulostaa hyvältä.” Johannes sanoi.

 

Seuraavana aamuna Jared ja Johannes menivät sairaala rakennukseen. Lääkäri joka oli hoitanut Johannesta tuli tapaamaan häntä. (9.11) ”Hei Johannes, ompas mukava nähdä että voit hyvin. Miksi olet nyt täällä?” Lääkäri kysyi. Johannes selvitteli kurkkuaan. ”Kun tulin Marssiin en nähnyt enää unia öisin, ainankaan niin että olisin muistanut niitä aamulla. Mutta nyt minusta tuntuu siltä että unet ovat tavallaan tulleet takaisin.” Johannes sanoi ja katsoi lääkäriä kasvoihin. Lääkärin kasvoilla risteili useita tunteita, päällimmäisenä siinä oli ihmetystä. ”Onkos muilla kaivoksissa töitä tekevillä ollut myös että unet olisivat tavallaan Marssissa loppuneet?” Lääkäri kysyi. ”Kyllä, olemme puhuneet tästä muiden kanssa, että on muitakin kaivoksessa ketkä eivät ole enää Marsissa nähneet unia.” Lääkäri kuunteli Johanneksen puhetta ihmeissään. ”Tästä täytyy varmaan tehdä vähän laajempaakin tutkimusta että saataisiin selville mistä tämä johtuu.” Lääkäri sanoi. ”Sillä sitten kun pääsen näkemään muiden aivokuvia niin sitten osaan sanoa miksi sinä näet nykyään unia ja muut eivät. Niin ja jos kerta muut Marssin pinnalla näkevät unia niin miksi te siellä kaivoksessa ette näe.” Lopulta Johanneksen ulostulo tämän uni asian kanssa johti siihen että kaikki kaivoksessa työskentelevät tutkittiin ja selvitettiin heidän aivokuviensa eroja pinnalla asuviin.

 

Johtava lääkäri, sama lääkäri joka oli tutkinut Johannesta oli Mikael, joka oli Maassa aikanaan erikoistunut aivoihin ja neurologiaan. Valmistuneita lääkäreitä ei Marssissa ollut kovin montaa, joten Mikael oli todella innoissaan siitä että pääsi tutkimaan omaa erikoistumisalaansa. Marssissa oli jonkin verran lääkärin opinnot Maassa aikoinaan aloittaneita, jolta puuttui erikoistuminen ja he hoitivatkin yleisen lääketieteen potilaat suurelta osin. Mikael sai siis tutkittavakseen melkoisen liudan erilaisista lähtökohdista lähtöisin olevia ihmisiä. Mikaelin tutkimukset unien parissa kestivät melkoisen pitkään. Aikaa kului eniten siihen kuin Mikael oli käynyt kaiken materiaalin läpi ja saanut tutkittua potilaiden taustoja. Myyrien taustojen kartoittamisessa meni ehdottomasti eniten aikaa, kun osalla heistä oli itselläänkin niin vähän tietoa omasta historiastaan. Mikaelin avuksi tähän mittavaan työhön oli määrätty nuori lääkäri Sarah, joka oli syntynyt Kanadassa ja aloittanut koulutuksensa siellä, joitakin vuosia ennen ensimmäisen ydinsodan alkua. Sarah oli siskonsa kanssa paennut Eurooppaa Sveitsiin ja siksi hän oli päätynyt Marssiin. Sarahista oli Mikaelille tullut kullan arvoinen ja Sarah tekikin paljon sellaista mihin Mikaelin aika ei riittänyt. Sarah esimerkiksi muutaman psykologin avustuksella haastatteli Myyriä. Psykologit oli jossain kohtaa aivan pakko pyytää apuun kun Mikaelin ja Sarahin oma osaaminen psyykkisellä puolella ei enää riittänyt. Sarahin lisäksi yksi suurimpia apuja Mikaelin tutkimuksessa oli genetiikkaa tutkinut Mark, joka oli valmistunut Saksasta 25 vuotta sitten. Ennen Marssiin tuloa Mark oli tehnyt töitä Saksan valtiolle, mutta jossain kohtaa tullut siihen tulokseen että tämä ei voi enää jatkua ja Mark oli vuorostaan paennut syttyvää ydinsotaa Afrikkaan ja päätynyt Nigeriaan tekemään tutkimusta. Afrikan manner oli säästynyt suurimmilta tuhoilta ennen ihmisen Marssiin muuttoa. Markin tieto taito geeneistä tulikin loppujen lopuksi yhdeksi ratkaisevaksi tekijäksi Mikaelin löytämän ratkaisun kanssa.

 

Mark löysi Myyrien veren soluista jotain todella mielenkiintoista ja ratkaisevaa. Löydökset osoittivat että Myyrien veressä, tarkemmin sanottuna siis hormoni tasoissa tapahtui semmoisia muutoksia, että Myyrien aivot luulivat että koko ajan olisi ilta tai yö. Hämärässä työskentely oli jo vaikuttanut Myyrien näkökykyyn ja muutenkin tapaan hahmottaa maailmaa. Se että aivot luulivat olevan ilta, vaikutti taas siksi unien näkemiseen, että aivot luulivat tuottavansa unia kun Myyrät olivatkin hereillä ja töissä. Joku Marssin ilmassa ja siinä että Myyrät viettivät valtaosan pinnan alla on johtanut siihen, että Myyrien hormonaalisessa toiminnassa oli tapahtunut niin ratkaisevia muutoksia että unien näkeminen oli loppunut. Mark myös ratkaisi sen miksi Marssissa ihmiset näkivät vähemmän unia. Auroinko kun paistoi niin heikosti Marssissa että ihmiset olivat kokoajan väsyynempiä, että kaikki lepo aika mikä öisin oli, käytettiin valtaosaltaan siihen että ihmiset saivat lepoa. Tämä osin johtui siitä että Marssin vetovoima ei ollut niin vahva kuin Maassa, että ihmiset joutuivat ponnistelemaan vähemmän liikkuakseen. Kaivoksissa taas vetovoima oli melkein yhtä vahva kuin Maan pinnalla ja tästä johtui se että Myyrät väsyivät muita nopeammin. Myyrät tekivät pitkää päivää ja se rasitti heitä lisää. Myyriä oli kaivoksissa kyllä suhteellisen paljon ja se tekivät töitä useassa vuorossa, mutta hämäryys ja painovoima saivat Myyrät väsymään. Monet Myyristä nukkuivat silti hyvin ja jaksoivat silti tehdä työtä. Jokin siis kaivoksissa vaikutti Myyrien unen laatuun, se ei Markille ja Mikaelille ollut selvinnyt vielä, mutta he tutkivat edelleen asiaa. Markille siis selvisi seuraavan puolen vuoden aikana se miksi Myyrät eivät nähneet samalla tavalla unia kuin pinnalla.

 

Johannes oli tutkimusten keskellä päässyt takaisin perinteisen työn pariin ja Johannes nautti työnsä tekemisestä todella paljon. Edelleenkin Jared halusi tavata Johannesta tasaisin väliajoin ja kysyä mitä tälle kuuluin. Eräänä iltana Johannes nousi kohti pintaa kun Johannes kuuli äänen jota ei olisi uskonut kuulevansa. ”Olen etsinyt Johannes sinua.” Johannes katsoi taakseen ja näki naisen sairaalasta seisovan takanaan. ”Miksi sinä minua haet?” Johannes kysyi. ”Sinun täytyi opettaa minua että minä voisin opettaa muita.” Nainen sanoi. ”Emme tainneet muuten esittäytyä viimeksi. Olen Mali.” Nainen ojensi kättään Johanneksen suuntaan. ”Itseasiassa olemme esittäytyneet, mutta emme käsipäivää ole sanoneet. ” Johannes sanoi. ”Miten sinä olet nyt täällä?” Johannes kysyi. ”Minusta tuntui että minun oli pakko tulla nyt, kun sinä olet päässyt takaisin töihin.” Mali yritti selittää. Johannes mietti edelleen hieman epäillen, että mitä tämä nainen halusi hänestä. ”Olisit tullut huomenna auringon noustessa, niin olisitte saaneet paremman käsityksen siitä mitä täällä tehdään.” Johannes sanoi ja lähti nousemaan pinnan suuntaan. ”Johannes odota, sopiiko se todella että tulen huomenna kun aurinko nousee, ja sitten todella näytät minulle miten täällä työskennellään niin pääsisin näkemään miten teet työtäsi täällä.” Mali kysyi silmät innosta kiiluen. ”Sopii, mutta kannattaa olla ajoissa paikalla, minulle ei aamulla ole hirveästi aikaa jäädä odottelemaan. ” Johannes sanoi. ”Nähdään huomenna.” Mali sanoi ja jäi katsomaan kun Johannes kipusi kohti pintaa.

 

Johannes tuli sisään Jaredin igluun montun reunalla ja mietti mikä ihme sitä naista vaivasi. ”Jared? Oletko sinä täällä?” Johannes huhuili. Kukaan ei vastannut. Mihin ihmeeseen se on voinut mennä, Johannes mietti. Johannes oli menossa sänkyyn kun Jared rymisteli sisään. Johannes ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt Jaredia humalassa. Kylmät väreet menivät pitkin Johanneksen selkää hänen katsellessaan isä hahmonsa huojuntaa. ”Jared, onko jotain sattunut?” Johannes kysyi. ”On koko maailma on suistunut pois radaltaan.” Jared parkaisi ja kaatui punkkaansa ja sammui. Sen enempää Jared ei sanonut. Johannes ajatteli että saisi aamulla kuulla mikä Jaredilla oli, jos Jared edelleen muistaisi jotain tästä illasta. Johannes kiipesi omaan punkkaansa ja mietti mikä olisi voinut saada Jaredin tuohon tilaan.

 

Puoli tuntia ennen auringon nousua Johannes sai viestin Montusta. Siellä oli sattunut jotain. ”Miksi tänä aamuna.” Johannes mutisi itsekseen. Johannes yritti lähteä hiljaa  ettei herättäisi Jaredia, mutta astuessaan ovelle Johannes potkaisi jalkansa oven kulmaan niin pahasti että Jaredkin heräsi. ”Kun mä illalla palaan saat selittää mitä toi eilinen oli, mutta nyt mun on aivan pakko mennä Monttuun, siellä on kuuelma sattunut jotain. Laitan jonkun tuomaan viestiä, jos tarvitsen sua.” Johannes sanoi Jaredille ja kiiruhti kohti Monttua.

 

 

Montun pohjalla Johannes sai nähdä ongelmien laajuuden. Joku oli saanut veden puhdistus laitteeseen jonkun vian, mistä edes konemestarilla ei ollut mitään ratkaisua. Koneet millä vettä puhdistettiin toimivat käytännössä pelkästään lihasvoimalla, jota vältyttäisiin sähköongelmilta. Johannes meni katsomaan konetta, ja pyysi saada valoa, että näkisi paremmin. ”Mira tuotko mulle lampun, ja sitten kun saat tuotua lampun niin voisit laittaa jonkun viemään viestiä Jaredille, että sen on varmaan pakko tulla tänne alas, muuten ihmisillä pinnalla ei kohta ole vettä ollenkaan. ” Mira toi hetken päästä lampun ja laittoi sanan eteenpäin. Meni jota kuin puoli tuntia kun Jared saapui Montun pohjalle. Jaredin kasvoilla paistoi huoli ja joku muukin tunne, mutta Johannes ei tunnistanut sitä. ”Annas se lamppu poikaseni, niin minä katson miten iso ongelma meillä täällä on.” Jared sanoi ja nappasi lampun Johannekselta. Jared katseli hetken konetta ja kirosi. ”Miten tämä on mahdollista. Eikö teille jumalauta ole täällä alhaalla sanottu, että koneita ei saa jättää yksin ilman vartiointia, sillä paine täällä alhaalla voi saada metallissa aikaan muutoksia?” Jared kihisi. Kauempaa kuului ääni ”Jared, katso tarkemmin. Kukaan meistä ei olisi vahingoittanut konetta, koska tiedämme miten tärkeä se on. Tuon vahingon on tehnyt joku muu.” Puhuja oli Thomas, yksi Myyrien vanhimmista ja arvostetuimmista jäsenistä. Jared katsoi Thomasia ja sitten konetta. Hetken päästä Jared nosti päänsä ja sanoi. ”Minun täytyy mennä pinnalle, puhumaan yhdelle ihmiselle. Jokainen meistä tietää että täällä ei ole ollut kovin montaa vierailijaa, ainankaan täällä pohjalla. Minä hoidan tämän palatkaa te töihin. Thomas yritätkö etsiä jonkun joka osaisi korjata koneen. Kiitos.” Jared lähti kohti pintaa. ”Jared saanko tulla mukaasi?” Johannes kysyi. Jared katsoi nuorukaista. ”Tule, niin voit ottaa opiksesi.” Jared sanoi.

 

(10.11)Matka pintaan sujui hiljaisuudessa. Se ei ollut yhtään Jaredin tapaista ja hiljaisuus hieman ahdisti Johannesta. Pinnalla heitä odotti jo ihmisiä. ”Miksi olemme kuulleet jotain puhetta puhdistus koneen ongelmista Jared?” Joku mies kysyi Jaredilta. ”Minä en kerro tästä enempää ennen kuin olen puhunut muutaman ihmisen kanssa. Jos te haluatte olla hyödyksi, niin etsikää joku joka voisi korjata sen koneen Montussa, jos koneen korjaaja löytyy menkää Monttuun ja käskekää etsiä käsiinne Thomas, hän tietää mitä sitten pitää tehdä.” Jared sanoi miehille ja parille naiselle kaivoksen reunalla. ”Anteeksi meillä on vähän kiire.” Jared sanoi väistellessään ihmisiä kohti keskus iglua. Johannekselle tuli hassu tunne, ihan kuin tämä olisi väärin, ihan kuin hänen ei kuuluisikaan olla täällä. Puristava tunne Johanneksen rinnassa pakotti hänet pysähtymään. ”Johannes, mikä tuli? Sä olet ihan kalpea.” Jared sanoi. ”Mene sinä, mun täytyy varmaan mennä sairaalaan, joku ei nyt ole oikein.” Johannes sanoi rohkeasti. ”Ystävä rakas, varokkin kuolemasta ilman että minä olen läsnä.” Jared sanoi puristaessaan Johanneksen kättä. Johannes hoiperteli sairaalan suuntaan ja päästään perille lyyhistyi lattialle. ”Lääkäri, kutsukaa Mikael.” Joku sanoi Johanneksen luona.

 

Jared saapui Fatiman ja Malin huoneiston ovelle ja mietti miten saisi sanottua asiansa ilman että suuttutaisi mahdollisen tulevan presidentin. Hän päätti olla niin rehellinen kuin mahdollista. Tässä oli kuitenkin enenmmän kuin hänen omasta maineesta kyse. Tässä oli kaikista ihmisistä Marsissa kyse. Jared koputti oveen. Fatima tuli avaamaan oven. ”Mitä sinä täällä teet?” Fatima sanoi ennen kuin Jared ehti edes aloittaa. ”Fatima, jätetään se eilinen taaksemme. Sinun on aivan pakko kuunnella, ihmisten tulevaisuus riippuu siitä.” Jared sanoi ja työntyi sisään asuntoon. Fatiman kasvoilta heijastui monia tunteita, lopulta kasvoille jäi entisen presidentin ja luontaisen johtajan kasvot. ”Kerro asiasi, niin minun ei tarvitse sietää sinua enempää kuin tahdon.” Fatima sanoi ja meni istumaan kauniiseen olo huoneeseen.  Jared karaisi kurkkuaan. Se olisi menoa nyt, hän ajatteli. ”Olet saattanut kuulla että kaivoksessa on jossain kohtaa aamun aikana ilmennyt yksi ongelma mikä vaikeuttaa veden puhdistusta.” Jared sanoi. Fatiman kulmat painuivat enemmän kurttuun. ”Jatka ole hyvä, en ole saanut mitään viestiä mistään ongelmista. ” Fatima kehoitti. ”Minä olen pahoillani että sanon tämän asian näin, mutta tähän minä olen päätynyt. Minulla on raskauttava syy epäillä että tyttäresi on eilen ollut kaivoksessa, ja todennäköisesti vahingossa aiheuttanut…” ”Hetkonen, mitä sinä puhut? Syytätkö sinä minun tytärtäni nyt jostain?” Fatima keskeytti. ”Uskon vahvasti että tyttäresi on aiheuttanut veden puhdistus laitteelle jotain, että emme voi käyttää sitä ainankaan juuri nyt, ennen kuin se on korjattu.” Jared jatkoi kuin Fatima ei olisikaan keskeyttänyt häntä. ”Millä perusteella voit syyttää minun tytärtäni tästä?” Fatima tiukkasi. ”Koska tiedän sattuneesta syystä, että tyttäresi ei eilen illalla ollut kotona ja tiedän myös sen että tyttäresi on viimeisin ulkopuolinen joka on käynyt kaivoksessa.” Jared selitti. Fatima katseli Jaredia mietteliäästi. ”Onko sinulla todistajaa sille että tyttäreni olisi ollut eilen kaivoksella?” Fatima kysyi. ”Ei, mutta Johannes saattaisi tietää.” Jared sanoi ja muisti sillä hetkellä että Johannes oli menossa sairaalaan. ”Tiedätkö missä tyttäresi on?” Jared kysyi. ”Luulisin että koululla opettamassa niin kuin kuuluukin.” Fatima sanoi. ”Sinun täytyy pyytää häntä sairaalalle. Minun on nyt mentävä varmistamaan että Johannes on kunnossa. ” Jared sanoi ja oli lähdössä jo kun Fatima tarttui hänen käteensä. ”Minun on tultava sinun mukaasi, onhan tässä kyse minun tyttärestänikin.” Hän sanoi. ”Varmista että Mali saa viestin, tule sitten sairaalalle.” Jared sanoi ja lähti kohti sairaala rakennusta.  (538)

 

(11.11)Johannes heräsi siihen että ovi aukesi. ”Eikai sulle ole sattunut jotain?” Kysyi se nainen kaivokselta, Mali taisi olla hänen nimensä. ”Kiitos vaan, mä taidan jäädä henkiin. Mitä sinä teet täällä?” Johannes kysyi. Johanneksella oli vähän omituinen olo ja kummallinen fiilis siitä miksi Mali oli täällä. ”Mä sain kuulla jostain, että kaivoksella oli sattunut jotain ja ajattelin tulla varmistamaan ettei sulle ole sattunut mitään.” Mali sanoi ja tuli istumaan tuoliin sängyn vierelle. ”Anteeksi, mutta mun on aivan pakko kysyä. Mitä se sua liikuttaa mitä mulle on tapahtunut, koska se tilanne mikä tuolla kaivoksella on, on tällä hetkellä sellainen, että jokainen ihminen Marssissa tulee kärsimään siitä.” Johannes sanoi ja yritti mennä mahdollisimman kauas Malista. ”Onko tilanne todella niin paha, että kaikki ihmiset ovat vaarassa?” Mali kysyi ja hänen kasvoiltaan paistoi pelko. Ovi avautui uudelleen ja Johannes näki ensin että Jared oli tulossa. Sitten ovesta asteli nainen jossa oli jotain aristokraattista.

”Miten Mali sinä olet täällä? Eikö sinun pitäisi olla opettamassa koulussa?” Nainen kysyi Malilta joka oli pompannut ylös penkistä hätäisesti kun nainen oli astellut huoneeseen. ”Hei äiti, tuota, minun pitäisikin olla koululla, mutta minun oli tultava katsomaan onko Johannes kunnossa ennen kuin voisin mennä jatkamaan iltapäivän oppitunteja. Jospa minä sitten menenkin tästä…” Mali aloitti. ”Kuulos, sinä et nyt mene enää mihinkään, kun sinua on haettu kissojen ja koirien kanssa pitikin kaupunkia, kun sinulla rakas tyttäreni on jotain kerrottavaa Jaredille. Tai ainankin olisi hyvä selittää että miksi olet ollut kaivoksella eilen.” Fatima keskeytti tyttärensä ja pakotti hänet takaisin istumaan. ”Johannes, eikö niin että tapasit Malin eilen kaivoksella?” Jared kysyi Johannekselta joka oli ihmeissään kuunnellut naisten keskustelua. ”Kyllä Mali oli kaivoksella eilen kun oli nousemassa takaisin pintaan illalla, kellon aikaa ei kannata kysyä, kun sitä en osaisi sanoa.” Johannes vastasi ja katsoi Malia kasvoihin. Malin kasvoilta paistoi pettymys, kuin Johannes olisi jotenkin pettänyt hänet. ”On tämä uskomatonta, että keneenkään ei voi enää luottaa.” Mali sanoi. ”Kyllä olin eilen kaivoksella, mutta voin vannoa että minulla ei ole mitään tekemistä sen veden puhdistus koneen kanssa. ” Mali sanoi. ”Mistä olet saanut kuulla, että veden puhdistus koneessa olisi jotain vikaa?” Jared kysyi Malilta. ”Olisitko kiltti ja vastaisit. Olisi ikävää meille kaikille jos tämä täytyisi viedä virkavallan pöydälle.” Jared sanoi.”Kuulin niiden miesten puhuvan siitä kaivoksen reunalla, kun tulitte Johanneksen kanssa ylös kaivoksesta.” Mali sanoi. Fatima puuttui puheeseen. ”Mitä sinä teit siellä kaivoksen raunalla? Eikö sinun olisi pitänyt olla opettamassa?” Fatima kysyi tyttäreltään. ”Äiti, minä en ole koskaan ollutkaan siellä koululla opettamassa, koska tässä elämässä on merkittävämpiäkin asioita kuin niiden muksujen opettaminen.” Mali sanoi. Hänensanansa olivat kuin myrkkyä. Johannesta vähän säälitti se millaiseen tilanteeseen Mali oli itsensä ajanut. Pettymys Fatiman kasvoilla oli ilmeinen. ”Anteeksi Jared, mutta minusta tuntuu että minun täytyy selvittää tämä asia tyttäreni kanssa kahden.” Fatima sanoi Jaredille. ”Toivottavasti parannut Johannes pian.” Fatima sanoi Johannekselle ennen kuin rupesi taluttamaan tytärtään ulos huoneesta. ”Olen pettynyt sinuun Johannes.” Mali huusi ennen kuin ovi sulkeutui.

 

Jared katoi Johannesta alta kulmien. ”Mikä tämä juttu sinun ja tuon Malin välillä on?” Hän kysyi. ”Minulla ja tuolla naisella ei ole mitään. En edes käsitä miksi se keuhkosi tuolla tavalla. Jared sun on uskottava mua. Mulla ja tolla opettaja naisella ei oo mitään tekemistä keskenämme.” Johannes sanoi ja jatkoi ”Me todella tapasimme eilen kaivoksella kun olin tulossa ylös sieltä illalla, ja olisin ottanut hänet mun oppiini tänään jos tuota kone härdelliä ei olisi tullut. Minä todella odotin että saataisiin joku opettamaan muita miten hommat tehdään.” Johannes sanoi. ”Mä uskon sua poikaseni, muista en tiedä.” Jared sanoi ja nosti kätensä Johanneksen olalle. ”Nyt yritä levätä, niin mä selvitän mitä tässä todella on tekeillä. Nähdään huomenna, tulen hakemaan sua, jos ne laskee sut huomenna jo takaisin hommiin.” Jared sanoi ja meni menojaan. Johannes jäi yksinään mietteineen ja nukahti lopulta uupumuksesta.

 

Jared sai kaivokselta viestin että veden puhdistus kone oli saatu toimimaan, siinä ei ollutkaan ollut mitään suurta vikaa vain yksi putki oli ollut käännettynä liian tiukalle, tämä esti veden virtaamisen koneiston läpi. (647) Jared jäi miettimään sitä että miksi vika oli tuollainen millainen jokainen heistä olisi periaattessa voinut tehdä huolimattomuudessaan. Jared mietti sitä että olikohan ihan turhaa syyttänyt Malia. Siitä hän ei koskaan saisi varmuutta, tosin se riippuu siitä saako Fatima tyttärestään mitään irti.

 

Fatima talutti Malia heidän huoneistoonsa. Mali ei ollut kyllä yhtään yhteistyöhaluinen ja laittoi äidilleen kampoihin kuin kolme -vuotias uhmaikäinen supermarketissa. He saapuivat huoneistoon uuvuttavan tahtojen taiston jälkeen. ”Nyt sinun on rakas tyttäreni kerrottava, mitä Jared ja Johannes tarkoittivat tuolla, että olisit eilen illalla ollut kaivoksella?” Fatima vaati. Mali istui penkkiin ja laittoi kätensä puuskaan rinnan päälle. ”Minä en kyllä usko tätä. Miten uskot mielummin niitä vieraita kuin minua? Minä kuitenkin olen sinun lihaa ja vertasi. Sinun ainut elävä jälkeläinen.” Mali protestoi äitinsä väitteitä. ”Allahan selittää, sillä puhumalla, ja puhumalla totta on ainut millä jätän sinut rauhaan. Muuten todella vien sinut poliisin puheelle, ja he saavat sen jälkeen päättä miten sinun kanssasi tehdään.” Fatima sanoi. Mali katseli äitiään kulmiensa alta. ”En todellakaan käsitä, mitä sinä todella välittäisit siitä missä minä olin eilen, koska sinulla oli seuraa.” Mali sanoi kylmästi. ”Mitä sinä puhut? Mitä tarkoitat vieraalla?” Fatima kysyi. ”Luuletko sinä todella että minä olen äiti sokea? Näkeehän sen sokea korvallaankin että täällä on eilen ollut joku. Ja sen lisäksi minusta sinulla on sama paita päälläsi kuin eilen. Ja sinulla on äiti aina puhtaat vaatteet. Täällä on ollut eilen joku. Todennäköisesti joku, mies koska olet niin vanhanaikainen näissä asioissa. Minä en sano mitään ennen kuin selität kuka se mies oli täällä eilen.” Mali sanoi ja katsoi äitiään haastavasti. Mali näki äitinsä nielaisevan ja tiesi saanneensa äitinsä ansaan. ”Okei okei, mutta myös sinun on lapsi, rakas puhuttava totta muuten saattaa seurata ongelmia, mihin minä en voi enää vaikuttaa.” Fatima sanoi ja kävi istumaan. ”Myönnän että minulla on eilen illalla ollut vieraita, eräs mies kenet sinäkin olet tavannut, mutta en tiedä onko se oikeastaan sinun asiasi ketä minä tapailen, koska tämä ei ole mitään vakavaa.” Fatima sanoi ja katsoi tytärtään. ”En tiedä riittääkö tuo, mutta menköön tämän kerran. Minusta olisi kuitenkin jatkoa ajatellen mukava tietää ketä minunkin kotonani liikkuu.” Mali sanoi. ”Olin todella kaivoksella eilen. Halusin tavata Johanneksen ja sopia siitä että näkisimme seuraavana päivänä, että pääsisin siihen opetus hommaan kiinni mistä oltiin Jaredin kanssa puhuttu. Se mitä Montun pohjalla on tapahtunut ei kyllä liity minuun mitenkään. En edes käynyt pohjalla asti.” Mali kertoi. ”Selvä, kyllä minä sinua uskon. Tämä on kyllä kummallista, tämä mitä siellä kaivoksessa on sattunut. Osaisitko sanoa ketään kuka olisi voinut haluta jotain pahaa meille?” Fatima kysyi. ”En osaa äiti sanoa ketään. Olisin enemmän kuin kiitollinen siitä että tietäisin. ” Mali sanoi. ”Mutta nyt minä lähden nukkumaan. Hyvää yötä.” Mali sanoi ja lähti. ”Hyvää yötä, nähdään aamulla. Voisi olla parasta mennä tapamaan Jaredia ja kertoa hänelle sinun versiosi ennen kuin tämä paisuu mahdottomaksi.” Fatima sanoi. ”Mennään vaan.” Mali sanoi ennen kuin sulki oven.

Aamulla Johanneksen vointi oli selvästi parempi. ”Saanko minä palata tänään töihin?” Hän kysyi Mikaelilta. ”Kyllä, minä ainankin uskallan laskea sinut töihin. Mutta edelleen suosittelisin että ottaisit ihan rauhallisesti. En tahtoisi olla tutkimassa ihan joka viikkoa sinua.” Mikael vitsaili. ”Siinä me olemme samaa mieltä.” Johannes sanoi. ”Jos ilmenee päänsärkyä niin tule takaisin.” Mikael sanoi ja antoi sen jälkeen Johannekselle luvan mennä. Jared oli odottamassa aulassa. ”Sait terveen paperit?” Hän kysyi. ”Joo.” Johannes sanoi ja hymyili leveästi Jaredin sanavalinnalle. ”Mennään tapaamaan Fatimaa ja Malia, meidän täytynee vissiin päästä yhteisymmärrykseen siitä mitä toissa päivänä on tapahtunut. ” Jared sanoi. ”Oletko ihan varma että minun olisi viisasta tulla mukaan? Minusta jotenkin tuntuu että se Mali ei pidä minusta, tai ei pidä siitä että olen läsnä.” Johannes kysyi vähän ujosti. ”Älä höpise, meidän on kaikkien oltava paikalla, muuten tähän juttuun ei saada selvyyttä. Ja kukaan meistä ei kuitenkaan tahdo todella viedä tätä juttu virkavallalle. Sinä ainankaan vähiten, kun tiedät mitä se voi olla. Toisaalta sinä et Johannes ole tehnyt mitään väärää. Älä siitä huoli.” Jared sanoi ja lähti kävelemään edeltä. Johannes hyväksyi kohtalonsa ja lähti Jaredin perään.

 

Jared oli juuri koputtamassa oveen kun Fatima tuli ulos ovesta ja kaatui suoraa Jaredin syliin. ”Mitä te täällä teette?” Fatima sanoi kun sai itsensä takaisin jaloilleen. ”Terve vaan sinullekkin. Tulimme tapaamaan teitä. ” Jared sanoi. ”Älä ole turhaa noin virallinen, Jared rakas. Sillä mekin  olimme Malin kanssa tulossa tapaamaan teitä, mutta täällä on kyllä huomattavasti kotoisempaa kuin sinun luonasi Jared. Älä pahastu.” Fatima sanoi ja väki meni sisään. ”No onhan täällä enemmän happea kuin minun luonani.” Jared sanoi vitsaillen. Johannes naurahti Jaredin heitolle, mutta kumpikaan naisista ei tainnut ymmärtää sitä. ”Istutaanko pöytään niin saadaan tämä pois alta.” Fatima sanoi. ”Tehdään niin.” Jared sanoi ja istui pyötään Fatimaa vastapäätä. Johannes meni istumaan Jaredin viereen ja Mali meni istumaan äitinsä viereen. Siinä he istuivat vastakkain ja odottivat sitä joka aloittaisi. ”Minä voin aloittaa.” Mali sanoi, kun hiljaisuus oli kestänyt jo epämukavan pitkään. ”Minä olin kaivoksella toissapäivänä siksi että halusin tavata sinut Johannes, että voisimme sopia siitä milloin pääsisin aloittamaan. Että pääsisin jossain vaiheessa opettamaan muitakin.” Hän sanoi katsoen koko ajan Johannesta silmiin. ”Minä vuorostani voin kertoa sen että me todella tapasimme Malin kanssa melko korkealla kaivoksessa, olisi ollut hyvin epätodennäköistä että Mali olisi todella seurannut minua pohjalta kuin itse kerta tulin sieltä.” Johannes sanoi katsellen Malia. Fatima ja Jared katsoivat pyödän yli toisiaan ja nyökkäsivät. ”No sitten tässä ei ole mitään tämän kummempaa. Me olemme yksimielisiä siitä, että Mali ei ole ollut kaivoksen pohjalla, niin jonkun muun on täytynyt olla siellä aiheuttamassa ongelmia.” Jared sanoi. ”Minä olen Jaredin kanssa samaa mieltä.” Fatima lisäsi.

Jatkuu…

Tämän hetkinen tarkka sanamäärä on 11718, eli tavoitteessa ollaan

 

Mainokset

Nano part 3 Day 5

Ihmisjoukossa räjähti aikamoinen kaaos. Fatima ja muut johtajat yrittivät selittää ja rauhoitella väkijoukkoa. ”Miten niin Maasta ei voida hakea vettä?” Joku kysyi. Fatima tarttui mikrofooniin ja sai kansan kuuntelemaan. ”Me saimme hyvin yksinkertaisen viestin Maasta, siinä luki että vesi ei riitä. Uskomme hyvin vahvasti että maassa on sattunut jotain mikä on aiheuttanut puhtaan ja juomakelpoisen veden pilaantumisen. Emme tahdo riskeerata ketään siksi olemme päätyneet tähän ratkaisuun.” Sveitsin johtaja Samuel oli täsmälleen samaa mieltä Fatiman kanssa.

Samuel oli perheineen yksi harvoja Eurooppalaisia ja entisiä suur maita, jotka oli otettu mukaan Marssiin muuttoon johtaneeseen projektiin. Samuel oli miettinyt että tämä varmaan ainankin osaksi johtuisi siitä miten varakas Sveitsi oli aina ollut. Samuel oli päättänyt että tekisi kaiken sen eteen että ihminen menestyisi Marssissa eikä siksi tekisi itsestään tai entisestä kotimaastaan suurta asiaa. Sveitsin mukana oloa selitti myös se ettei sille ollut tullut niin paljon menetyksiä meren pinnan noususta. Samuelin edustaman Sveitsin lisäksi Eurooppalaisia valtioita olivat Ruotsi, Tsekki ja Unkari. Islanti oli myös edustettuna, Islannissa oli menneen 50 vuoden aikana sattunut muutama suuri tulivuoren purkaus, mikä oli aiheuttanut sen ettei Islanti ollut kärsinyt meren pinnan noususta. Euroopan maiden lisäksi Marssissa olivat Nigeria, Chile, Kanada, Kongo ja Nepal. (194)

Johannes tuli seuraavien päivien aikana huomaamaan sen että työ kaivoksessa oli jotain muuta mihin hän oli tähänastisen elämänsä aikana tottunut. Kaivoksella väki rupesi vaihtumaan johtajiston määräyksestä. Johannes päätyi tekemään tehtävää mitä ei ollut eläessään tehnyt. Eli opettamaan. Johannes pian huomasi, ettei opettaminen todellakaan ollut hänen vahvin lajinsa. Myyrien pomona toimiva Jared oli kertonut kaikki perus ohjeet ja pitänyt huolen siitä että jokainen tietäisi paikkansa ja sen mitä pitäisi tehdä. Nyt Johanneksesta kuitenkin tuntui että hänen täytyisi kysyä Jaredilta että miten asioita ja tehtäviä mitkä tulivat Johanneksen omasta selkärangasta tulisi opettaa muille. Jaredilta tieto opetuksen puutteesta kiiri eteenpäin.

Mali sai korviinsa tiedon että kaivoksissa tarvittaisiin opettajaa. ”Äiti olisiko minunkin mahdollista mennä kaivoksiin?” Hän kysyi. Fatima katsoi tytärtään mietteliäästi. ”Niinhän se käsky kuului, että jokaisen täytyisi olla jollain tavalla mukana kaivosten tekemässä työssä. Oletko aivan varma että haluat mennä sinne?” Fatima kysyi. ”Olen kuullut että kaivoksissa tarvittaisiin opettajaa. Kuulin Myyrien johtaja Jaredin puhuvan Samuelin kanssa siitä miten Myyrien oli vaikea saada ihmiset oppimaan niin että heistä todella olisi jotain hyötyä kaivoksissa.” Mali sanoi. Ilme Fatiman kasvoilla muuttui. ”Tämän täytyy olla jonkun pirun hyvä suunnitelma. Opettaahan sinä tyttöni halusit. Siihen hommaan sinä kyllä pääset.” Fatima nauroi. ”Mennään heti puhumaan Jaredin kanssa. Pääsenhän itsekin tutustumaan samalla kaivoksiin. Olen jotenkin onnistunut välttelemään sitä.”

Suurimman kaivoksen reunamilla oli pienen pieni iglu jossa Jared piti majaansa. Jared seisoi iglun ulkopuolella ja odotti. ”On hienoa tavata teidät Fatima.” Hän kätteli Fatiman ensin ja sitten katsoi Malia. ””Kukas sinä olet?” Hän kysyi. ”Tässä on tyttäreni Mali, hän on opettaja ja toivoisinkin että voisit käyttää hänen ammattitaitoaan hyväksi täällä kaivoksella.” Fatima sanoi ja esitteli tyttärensä. Fatima jatkoi Jaredin epäilevän katseen takia.” Olen saanut korviini tietoa että Myyrien olisi haasteellista opettaa toisia. Olemme kuitenkin tilanteessa että jokaisen työpanos on tärkeä. Eikä meillä tietenkään olisi varaa aiheuttaa kuoleman tapauksia kaivoksella sen takia että jotain emme ole saaneet opetettua.” Jared katseli mietteliäänä kaivokselle. ”Oletko koskaan ollut kaivoksessa?” Hän kysyi Malilta. ”En, mutta olen nopea omaksumaan.” ”Siinä tapauksessa on parempi aloittaa heti. Anteeksi Fatima, mutta ottaisin mielelläni tyttäresi mukaan kaivokseen.” Jared sanoi. ”Kiitos Jared, teet yhteisöllemme ja koko ihmiskunnalle palveluksen.” Fatima sanoi. ”Älä liioitte, rouva Presidentti.” Jared sanoi takaisin. ”Minä en ole vielä presidentti. Pidä tyttäreni turvassa.” Fatima sanoi ja lähti takaisin kylää kohti.

Jared ja Mali laskeutuivat kaivokseen. ”Mennään ensin käymään kaivoksen pohjalla niin pääset näkemään miten se tärkein eli veden haku työ tehdään.” Jared sanoi kun Mali ja hän sovittelivat itseään pieneen hissi koppiin. ”Toivottavasti et ole ahtaanpaikankammoinen.” Jared vitsaili. Hissi laskeutui natisten alemmas. Mali katseli koko matkan alas valoa joka tuli ylhäältä pinnalta ja yritti mielessään kuvitella sen mitä oli olla täällä alhaalla ilman valoa. Hissin kori kopsahti kaivoksen pohjalle. ”Tervettuloa monttuun.” Jared sanoi leveästi hymyillen. ”Tämä taitaa olla joku sisäpiiri vitsi, kun en osaa nauraa oikeassa paikassa.” Mali vitsaili. ”Huumori on ainut voimavaramme täällä maailman pohjalla. ”Jared sanoi.

Vaikka he olivat tulleet kaivoksen pohjalle täytyi heidän vielä mennä alemmas jotta he pääsisivät näkemään sen lähteen joka piti ihmisiä hengissä. Jared kulki koko ajan Malin edellä kädessään pienen pieni punainen valo. ”Seuraa valoa niin et eksy. Minä olen kulkenut niin monet kerrat täällä että unohdan jos kuljen jonkun kanssa joka ei ole aikaisemmin ollut täällä.” Mali siis seurasi punaista valoa. He tulivat jonkun ajan päästä pienestä aukosta isoon luolaan. Luolan kattoon oli asennettu sinisiä valoja kertomaan missä Myyrien täytyi kulkea, sekä myös sen missä kulkeminen oli turvallista. Vesi lähteessä oli kirkasta. ”Älä anna ulkokuoren huijata.” Jared sanoi. ”Tuo vesi on vahvasti emäksistä ja se aiheuttaa palovammoja jos se osuu paljaalle iholle. Emme oli vielä aivan varmoja mikä vedessä aiheuttaa emäksisyyttä, mutta uskoisimme sen johtuvan Marssin pinnalla olevasta metaanista ja raudasta mitä Marssin pinnalla on paljon.” Jared kertoi lähteen reunalla. ”Marssin pinnalla ei ole hiekkaa ja multaa samanlaisina kerroksina kuin Maassa niin vesi ei suodatu tullessaan pinnalta maan alle.” Mali sanoi. Jared katsoi Malia ihmeissään. ”Fatima ei siis puhunut pehmeitä.” Mali katsoi Jaredia kulmat koholla. ”Uskallatko väittää että luulit äitini valehdelleen sinulle?” ”Kuules tyttö.  Minä en ole elämässäni luottanut kehenkään, joten jokainen joka puhuu kanssani joutuu todistamaan minulle että on luottamuksen arvoinen. Ja sen että puhuu totta.” Jared sanoi. Jaredin sanat jäivät Malin mieleen pitkäksi aikaa.

Johannes oli kuullut joltain että Jared oli tuomassa jonkun Monttuun. Hän kiipesi alaspäin ja yritti kuvitella sitä ihmistä joka vapaaehtoisesti tulisi pinnan alle. Toki hän itsekin oli tullut sinne vapaaehtoisesti. Johannes oli kuullut muilta Myyriltä että tämä nuori nainen oli opettaja ja siksi hän halusi tulla tutustumaan Monttuun että hän voisi olla hyödyksi. Johannes ei osannut kuvitella että mitä he todella tekisivät opettajalla ja mitä opettaja voisi tehdä toisin kun kaikki muut. Johannes oli kyllä pohtinut sitä miten asioita voisi tehdä helpommin ja miten ulkopuolisille olisi helpompaa selittää Montun käytäntöjä ja sitä miksi joitakin asioita tehdään tietyllä tavalla. Johannes tuli Montun pohjalle ja tapasi Jaredin ja tämän opettaja naisen. Johannes ei sillä hetkellä osannut kuvitella että millaisen ihmisen tulisi kohtaamaan. ”Hei Johannes, hauska sattuma että olet siinä, sillä juuri kerroin Malille sinusta, että sinä voisit olla hyvä näyttämään Malille että miten työmme tehdään.” Jared sanoi. Johanneksen aivoissa tapahtui sillä hetkellä jotain. Hän katseli tätä tummaa tyttöä ja maailma musteni.

”Johannes, kuuletko?” Joku läpsi häntä kasvoille. ”Olen, olen. Mene pois. Jätä mut rauhaan.” Johannes vaikeroi. Johonkin koski kamalasti. Joku nosti hänen kättään, siihen poltteli. ”En usko että se olisi murtunut, mutta voisi olla hyvä että se varmistetaan. En ole lääkäri niin en osaa varmasti sanoa.” Pehmeä ääni sanoi. ”Selvä meidän täytyy lähteä kohti pintaa sillä pimeä tulee melko pian ja energiaa on vielä saatavilla.” Sanoi matalampi ääni. Sen täytyi kuulua Jaredille Johannes ajatteli. ”Pääset katsomaan mitä pinnalle kuuluu. ” Jared sanoi.

Johannes heräsi melko pehmeästä sängystä. ”Missä mä oon?” ”Sairaala rakennuksessa.” Joku vastasi. Johanneksen silmät alkoivat tottua valoon. ”Olisiko mitenkään mahdollista että sammuttaisit tuon hiivatin lampun, mun silmiini koskee.” Hän sanoi. ”Avaisitko silmäsi niin näen miten pupillisi reagoivat valoon.” Ääni sanoi. Johannes raotti silmiään. ”Tiedän että se tuntuu ikävältä,mutta tämä on tärkeää tutkimuksien kannalta.” Ääni sanoi. Johannes avasi silmänsä ja hämmästyi siitä miten vähän se kuitenkaan koski. Lääkärin takissa heiluva nainen osoitteli häntä valolla. ”Kyllä pupillit reagoivat normaalisti. Et ole ainankaan siis saanut aivotärähdystä. Mikä on tässä kohtaa hyvin lohduttava tieto.” Seuraavaksi lääkäri otti Johanneksen kädestä ja paineli sitä varovasti. ”Tekeekö tämä kipeää?” Hän kysyi. ”Ihan kuin käsi olisi puutunut, ei koske, mutta se tuntuu kyllä todella ikävältä.” Johannes vastasi. ”En usko että kätesi olisi murtunut, mutta minun täytyy ehkä kuitenkin kuvata se varmistaakseni ettei hermoissa ole jotain häikkää. Tosin näyttää käyvän niin että joudumme odottamaan huomiseen, sillä aurinko laskee aivan pian. Sen lisäksi et ole hengenvaarassa niin voimme hyvin odottaa huomiseen.” Lääkäri sanoi. Lääkäri katseli Johannesta tutkivasti. Johannes tunsi tuon katseen vähän liiankin hyvin. ”Mitä haluat tietää?” Johannes kysyi.

”Miksi olet kaivoksessa?” Lääkäri kysyi. ”Koska olen tehnyt edellisessä elämässäni jotain mikä on aiheuttanut sen että olen päätynyt kaivokseen.” Johannes vastasi ja katsoi lääkärin kasvoihin etsien niistä pelkoa, mutta pelkoa ei näkynyt. ”Pärjäätkö kaivoksessa? Onko siellä hyvä hengittää? Onko siellä turvallista tehdä työtä?” Lääkäri kysyi. Johannesta otti päähän se että ihmiset kyselivät aina. Ihmiset olivat aina kyselleet Johannekselta mitä ihmeellisempiä asioita. Johannes vihasi kyselyä. ”Pärjään, on, on.” Johannes vastasi. Kone piippasi hänen vieressään. ”Hyym, no jospa sinun täytyisi levätä ensin ja kerätä voimiasi. Nuku hyvin.” Lääkäri sanoi ja poistui. Johannes jäi miettimään lääkärin reaktiota. Lopulta väsymys vei Johanneksen mennessään ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan Johannes nukkui hyvin.

Mali seisoi sairaala rakennuksen aulassa ja pohti miten esittäisi kysymyksen lääkärille ilman että siitä seuraisi hirveätä numeroa. Mali inhosi sitä kun ihmiset tekivät omia tulkintojaan eivät kysyneet suoraa miten asiat olisivat. ”Anteeksi, mahdatteko tietää missä huoneessa Johannes on?” Mali kysyi eräältä hoitajalta. ”Huoneessa numero 12, luulisin, mutta hän taitaa nukkua edelleen.” Hoitaja sanoi. ”No minä odotan siis vielä.” Mali oli huolissaan tästä nuoresta miehestä joka oli hänen takiaan tullut alas kaivoksen pohjalle ja pyörtynyt kummallisesti heidän ensi kohtaamisellaan. ”Mali, täällähän sinä olet.” Kuului jostain. Se oli Fatima. ”Hei äiti. Täällähän minä.” Mali sanoi äidilleen tämän tullessa hänen luokseen. ”Mitä sinä täällä teet? Eikai siellä kaivoksessa sattunut jotain? Minähän käskin Jaredin pitää sinusta huolta.” Fatima sanoi halatessaan tytärtään. ”Äiti mulla ei ole mitään hätää. Olen täällä tapaamassa yhtä ihmistä.” Fatima katsoi tytärtään. ”Pitäisikö minun tietää Mali jotain?” Hän kysyi. ”Ei, tässä ei ole mitään kerrottavaa. Tahdon vain tietää miten eräs Myyrä voi kenet tapasin eilen.” Fatiman kulmat menivät kurttuun. ”Antoiko Jared sinun tavata Myyriä eilen?” ”Ei niinkään tavata, mutta tämä yksi kenet tapasin olisi sellainen kenen kanssa minä rupeaisin tekemään töitä jotta voisin opettaa muita kaivokseen meneviä.” Mali selitti. ”Olisi täytynyt antaa Jaredille selkeämmät ohjeet. Sinähän olit menossa sinne opettamaan et töihin kaivokseen. ” ”Äiti, jotta voisin opettaa niin täytyyhän minun tietää että mitä siellä tehdään ja miten?” Mali sanoi. ”Minä en pidä tästä. Täytyy harkita sitä että olisiko joku muu tähän työhön parempi kuin sinä. En tiedä antaisinko itselleni anteeksi jos antaisin sinulle sattua jotain. Lapsi rakas.” Fatima halasi uudelleen tytärtään. ”Äiti, jos minä en saa tätä työtä niin se olisi sama jos olisin kuollut. Minut on tehty opettamaan. En tunne eläväni ilman sitä.” Fatima katseli tytärtään ja tunnisti tässä itsensä. ”Ymmärrän. Meidän täytyy silti miettiä että miten tämän voisi tehdä mahdollisimman turvallisesti.” ”Kyllä äiti, mutta opettaminen on minun tehtäväni täällä. Sun täytyy ymmärtää se. Opettaminen on mulle sama asia kun johtaminen on sinulle.” Fatima katseli tytärtään ylpein mielin. ”Olen niin ylpeä sinusta, että olet löytänyt paikkasi täällä!” Hoitaja tuli keskeyttämään heidät. ”Johannes on noussut jos haluat tavata hänet. Hän on todella huoneessa 12. Se on tuolla käytävän päässä.” ”Kiitos, teille.” Mali katsoi äitiinsä. ”Mun on aivan pakko mennä varmistamaan että Johannes voi hyvin. Minulle jäi ikävä tunne siitä että Johanneksen loukkaantuminen olisi ollut jotenkin minusta kiinni.” ”Mene, se on sinun paikkasi.” Fatima sanoi. ”Tavataan kotona.”

Johanneksen oveen koputettiin. ”Sisään.” Hän sanoi. Hän ei todellakaan osannut odottaa vieraita. Ovesta asteli sisään se nuori nainen sieltä Montun pohjalta. Johannekselle tuli hyvin epämiellyttävä tunne kun nainen astui huoneeseen. ”Hei.” Nainen sanoi. ”Olen Mali, me tapasimme eilen kaivoksen pohjalla. Olen siksi täällä että halusin nähdä että olet varmasti kunnossa. Minulle tuli paha mieli siitä mitä tapahtui.” Nainen tuli seisomaan lähemmäs ja Johannes ei osannut muuta kuin katsella naista. ”Mistä päin maailmaa sinä olet kotoisin?” Johannes kysyi lopulta. ”Olen syntynyt Tansaniassa ja opiskellut Etelä- Afrikassa.” Nainen sanoi. Johannes kuulu naisen äänessä kirjon tunteita. ”Missä päin maailmaa sinä olet syntynyt?” Nainen kysyi. Selvä tällainen peli on siis kyseessä Johannes ajatteli. ”Olen asunut koko ikäni Alpien läheisyydessä, jossain syntymätodistuksessa varmaan lukee Itävalta.” Naisen kulmat nousivat. ”Miten on mahdollista ettet tiedä missä olet syntynyt?” Nainen kysyi ja istuutui penkille sängyn vieressä. Johannes ei oikein ollut varma mitä olisi pitänyt ajatella siitä että nainen tuli niin lähelle. ”Meillä Euroopassa ei ole enää pitkään aikaan ollut niin väliä että mistä olet kotoisin, kun melkein kaikki rajat olivat auki. Euroopassa riitti se että on syntynyt entisen unionin alueella. Ketään ei kiinnostanut se että mistä olit kotoisin. Se ei kertonut sinusta mitään.” Nainen kuunteli Johanneksen puhetta ymmällään. ”Ohho, en olisi voinut uskoa tuota Euroopasta. Saanko kysyä missä erässä olet tullut Marssiin?” Nainen kysyi. Johannes katseli naista ja mietti olisiko valehtelusta mitään hyötyä. Toisaalta valehtelu kuului Johanneksen elämään Maassa. Täällä hän oli päättänyt olla valehtelematta, sillä Jared näki ainankin Johanneksen läpi. ”Olen tullut kolmannessa kuljetuksessa.” Johannes sanoi ja katsoi naisen kasvoilla käyviä tunteita. Hän näki naisen laskevan jotain.

Jatkuu…

(5025 sanaa, eli ollaan tavoitteessa!)

Nano part 2 (day 3)

“Katsokaa maailmaa. Te olette saaneet sen taipumaan polvilleen ihmisen edessä, ihmisen joka ei ole ansainnut mitään tästä maailmasta, ihmisen joka ei edes kunniota sitä joka sen maailman on luonut.”

Se maailma joka sen hävityksen jälkeen oli jäljellä ei ollut kaunis. Siinä ei oikeastaan ollut mitään sellaista mikä olisi vetänyt ihmistä puoleensa. Se ei houkutellut jäämään sinne. Osa ihmisistä oli onnistunut pelastautumaan marssiin, mutta marssin vesi tilanne oli niin huono että ihmiset joutuivat edelleen hakemaan vettä maasta. Veden haku kesti todella kauan, mutta sitä oli haettava, sillä marssissa oleva vesi ei riittänyt. Joka päivä marssissa menehtyi ihmisiä siihen että vettä ei osattu keittää oikein ja jäästä ei saatu päivän aikana sulatettua vettä kaikille sitä tarvitseville. Marssin päivä on melkein saman mittainen kuin maassa, mutta marssia peitti usein pilvi kerros että auringosta saatava energia ei millään riittänyt jään sulattamiseen. Yöt marssissa olivat hyvin kylmiä. Ihmisten rakentamissa igluissa oli öisin + 5 astetta lämmintä, siksi jään sulattaminen öisin ei ollut kovin tuottoisaa, siksi osan ihmisistä oli haettava vettä maasta ja kaivettava sitä Marssin pinnan alta. Marssin pinnan alla työskenteleviä sanottiin Myyriksi.

 

Myyriksi ei oikein ollut tulijoita,monet Myyriksi päätyneet olivat Maassa olleet rikollisia tai muuten yhteisön ulkopuolella. Myyrien työ oli kuitenkin Marssissa olevien ihmisten elinehto,siksi kaikki kunnioittivat niitä ketkä uhrautuivat muiden puolesta vaarantamalla henkensä kaivoksissa. Kaivoksissa sattui koko ajan onnettomuuksia ja joka viikko ihmiset pinnalla saivat kuulla että joku oli kuollut kaivoksessa.

Myyrien saaman arvostuksen takia puhuttiinkin että he usein olivatkin ihmisiä kenelle Marssiin muutto oli antanut uuden mahdollisuuden elämään ja siihen miten he pääsivät takaisin yhteiskuntaan kiinni. Joskus jopa puhuttiin että Marssiin muutto oli ollut Myyrille kaikista parasta, että Maassa näillä ihmisillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä takaisin yhteiskuntaan niin että olisivat sen täysi valtaisia jäseniä.

 

Yksi Myyräksi päätynyt oli Johannes, jonka elämä Maassa ei ollut mikään mairitteleva. Koko ikänsä Johannes oli elättänyt itsensä rikoksilla aina ryöstöistä kahteen palkka murhaan. Johannes oli ajautunut rikosten tielle oman isänsä jalanjäljissä. Johanneksen lapsuudessa ei ollut mitään muuta kuin turvattomuutta ja jatkuvaa poliisin ja muun virkavallan pakoilua. Johannes oli koko ikänsä siis ollut varuillaan toisten ihmisten seurassa. Johanneksen oli hyvin vaikea luottaa oikein kenenkään, koska loppujen lopuksi kukaan muu kuin Johannes itse ei ollut luottamuksen arvoinen. Sillä jokainen ihminen keneen Johannes oli elämänsä aikana luottanut oli joko pettänyt hänet tai kuollut. Johanneksen omia sukulaisia ei selvinnyt Marssiin asti. Marssissa Johanneksella ei ollut kuin yksi tuttu ja sekin oli eräs entinen poliisi.

Johanneksen lähipiiri oli kuollut jo useita vuosia ennen kuin ihminen päätyi Maasta Marssiin. Johanneksen äiti oli lähtenyt kun poika oli nuori niin että Johannes oli jäänyt isänsä kanssa kahden. Ihmiset ovat jälkikäteen yrittäneet selittää Johanneksen elämää sillä miten hän oli elänyt ilman äitiä, että se olisi syynä siihen miten Johanneksen elämä oli mennyt. Johannes ei ollut käynyt kuin peruskoulun ja se oli oikeastaan tehnyt Johanneksen elämästä hankalan. Johannes täytti 25 vankilassa jossain päin sen hetkistä Eurooppaa. Johannekselle se oli aivan sama missä hän istuisi seuraavat viisi vuotta elämästään. Kun Johannes sai kuulla että olisi mahdollisuus päästä Marssiin ja tehdä siellä työtä niin että ei tarvitsisi istua kiven sisällä. Johannes ei miettinyt montaakaan minuuttia sitä että lähtisikö Marssiin vai ei.

 

Ihmisten muutto Marssiin onnistui lopullisesti 2100-luvun alkupuolella. Ensimmäiset kokeilut Marssiin pääsyyn tehtiin 2050-luvun alkupuolella. Ja ensimmäisillä kerroilla saatiin aikaiseksi se että Mars nähtiin parhaana turvapaikkana kun elämä Maassa tulisi mahdottomaksi. Ensimmäiseksi Marssiin muuttivat 150 vapaaehtoista jotka rakensivat elämän edellytyksiä seuraaville. Näistä 150 ei yksikään jäänyt todistamaan ihmisten lopullista muuttoa Marssiin. Jokainen ensimmäisessä erässä tullut oli kärsinyt metaani myrkytyksestä. Tiedettiin että Marssin ilmakehässä olisi varmasti jotain mihin ihminen ei olisi tottunut. Arvattiin se että jotkut ihmiset eivät tulisi koskaan tottumaan Marssin ilmastoon. Ne ihmiset jotka olivat jääneet maahan olivat tehneet sen osaksi siitä syystä että he olivat auttamassa niitä ketkä tulisivat jostain syystä takaisin Maahan. Oltiin melko varmoja että jossain kohtaa ihminen joutuisi tulemaan Maahan jostain syystä ja siksi olisi hyvä että Maan pinnalla olisi edelleen niitä ketkä olisivat varmistamassa elämän säilymisen Marssissa. Nämä ihmiset pitivät huolen siitä että avaruusaluksen nousivat Maasta ilmaan ja pääsivät turvallisesti takaisin Marssiin. Nämä ihmiset tiesivät että heidän aikansa Maassa olisi rajallinen ja että heitä odottaisi varma kuolema. Jokainen joka jäi Maahan sai valtioilta niin paljon resursseja että selviäisivät ilman mitään omaa ja pystyisi nauttimaan elämästä ilman huolia. Jokainen näistä urheista sai mitalin ja nimensä tauluun joka pystytettiin ensimmäiseen igluun Marssissa. Heistä tehtiin 2100- luvun sankareita. Jokainen lapsi joka syntyi oppi tuntemaan heidät kaikki nimeltä.

 

Johannes oli ensimmäisen tuhannen ihmisen joukossa ketkä tulivat Marssiin. Sillä haluttiin varmistaa että Marssissa olisi hyvä olla ennen kuin kaikki kynnelle kykenevät tulisivat Marssiin. Ensimmäisen tuhannen ihmisen joukossa oli paljon niitä ketkä tulisivat varmistamaan elämän jatkumisen ja sivilisaation synnyn Marssiin. Johannes halusi olla Marsissa heti kuin mahdollista. Hän oli päättänyt että Maalla ei ollut hänelle enää mitään annettavaa ja hän ei voisi olla siellä enää mitenkään hyödyksi, siksi hänkin riskeerasi elämänsä kaikkien muiden puolesta. Johannes nautti työstään kaivoksessa paljon, hänestä tuntui että hän olisi vihdoin löytänyt oman paikkansa tässä maailmassa. Johannes tiesi että työ kaivoksessa on todella vaarallista, mutta Johannes oli todennut että häntä ei haittaisi vaikka hän kuolisi yrittäessään saada aikaan jotain hyvää.

 

Kolmanneksi viimeisessä koneessa ihmisiä tulivat niiden maiden johtajat jotka olivat olleet mahdollistamassa ihmisen muuttoa pois Maasta. Maasta Marssiin ei tullut kuin kymmenen kunta johtajaa, sillä suurvallat olivat olleet osa syyllisiä siihen että ihmiset olivat joutuneet muuttamaan Marssiin. Entisen suurvallat eivät olisi koskaan olleetkaan päteviä tulemaan Marssiin sillä Marssissa kaikessa joutui tekemään kompromisseja ja kuuntelemaan sitä heikompaa. Tämä tulisi olemaan yhteisö missä jokaisella täytyi olla paikka ja tarkoitus, sillä kaikki ihmiset kuolisivat jos jokainen ei olisi varmistamassa sitä että kaikilla olisi hyvä olla. Näistä valtionpäämiehistä koottiin Marssiin uusi hallitus josta päätettäisiin jossain kohtaa presidentti. Monella johtajalla oli mukanaan puolisoiden lisäksi ainankin yksi lapsi. Jokainen lapsi joutui Marssissa tottumaan siihen että mitään ei saanut ilmaiseksi eikä Marssissa kukaan voinut olla tekemättä mitään. Tansania presidentin tytär Mali oli tullut Marssiin presidentti äitinsä kanssa.  Fatima oli hyvin suosittu kaikkien keskuudessa ja olikin puhuttu että tulisiko Fatimasta Marssin ensimmäinen johtaja. Mali oli jotakuin kolmekymppinen kun he tulivat Marssiin ja Mali on tehnyt koko aikuisikänsä töitä erilaisten ihmisten parissa. Mali oli kouluttautunut opettajaksi. Mali oli päättänyt ottaa tavoitteekseen että saisi Marsissakin opettaa, mutta se mitä hän opettaisi ei niinkään ollut merkityksellistä kuhan hän saisi opettaa niin hän kokisi olevansa hyödyksi tälle uudelle yhteisölle Marssissa.

 

Marssiin saakka saatiin tieto siitä että Maassa oli sattunut jotain kamalaa. Tiedettiin että joka kerta kun alus lähetettiin Marssista saattaisi se olla viimeinen kone joka ikinä menisi Maahan. Viesti oli yksinkertainen. ”Vesi ei riitä.” Johtajat kokoontuivat yhteen päättämään siitä miten tämä kerrottaisiin kansalaisille. Muutaman päivän päästä oltiin päätetty että kansalaisille olisi kerrottava kaunistelematta että mikä tilanne olisi.

Ihmiset kokoontuivat erääseen suureen igluun kuuntelemaan mitä johtajistolla olisi kerrottavaa. Jokainen oli määräyksen saanut tulla paikalle siksi Johanneskin oli tänään saanut nousta pois kaivoksen hämärästä muiden Myyrien kanssa. Jokaisesta Myyrästä näkyi että he eivät viettäneet kovin paljon aikaa Marssin pinnalla tai muiden ihmisten keskuudessa. Jokaisen Myyrän silmät olivat sirrillään valon määrästä ja jokainen Myyrä oli tomun peitossa joka peitti heidän vaatteensa ja teki heistä kuin joukkueen samanlaisineen asuineen. Myyrät saivat tulla pois kaivoksista vain silloin kun heille oli annettu lupa siihen ja tämä oli toinen kerta koko Johanneksen aikana Marsissa kun hän seisoi muiden ihmisten katseiden alla.

Johannes katseli ihmisiä ympärillään ja tuli ajatelleeksi että kukaan näistä ei koskaan tulisi ymmärtämään sitä mitä elämä olisi maan alla ja jatkuvan onnistumisen paineen keskellä. Jokaisen näistä miehistä ja muutamasta naisesta Johannes tunsi paremmin kuin kenenkään muun koko elämänsä aikana. Myyrät tunsivat toisensa äänen perusteella. Valojen käyttö kaivoksissa oli hyvin rajallista, sillä silloin se vähäinen energia mikä saadaan päivän aikana kerättyä menisi johonkin muuhun kuin kasvihuoneiden lämmitykseen. Johannes ja muut Myyrät olivat siis tottuneet hämärään ja hiljaisuuteen.

 

Johtajat kertoivat kansalle viestistä mikä oli tullut Maasta. ”Joudumme kertomaan teille että Maan vesivarannot ovat tyrehtymässä niin että meidän ei kannata enää lähettää ihmisiä veden hakuun Maahan. Tästä eteenpäin jokainen kynnelle kykenevä joutuu osaksi päivää töihin kaivokseen että ihmisillä olisi vettä. Tämä koskee kaikkia.”

To be contiuned

(1141 sanaa tänään, eli yhteis saldo on 3141)

Nano 2016 start ”Onko maailma valmis”

Joo, taas on se aika vuodesta kun laitetaan näppäimet sauhuamaan. Itselle kävi tänä vuonna niin että novelleja ei ole oikestaan syntynyt kuin tuo yksi minkä sain tänään Nanon vauhdittamana kirjoitettua puhtaaksi. Tässä se siis on teille.

Tähän mennessä kahden päivän saldo on 1822 sanaa, ja olen siis asettanut itselleni 30 000 sanan tavoitteen. Eli tuhat sanaa per päivä.

Mutta tässä tämä novelli.

Onko maailma valmis?

”Kyllä sä tiedät mitä ne sanoo siitä?” ”Semmonen saatanan mielistelijä, narsisti ja naistenvihaaja?” En oikein koskaan osannut allekirjoittaa noista asioista mitään. ”Mitä sä puhut? Ootko koskaan tavannut Jarea? Niin ettei siinä olisi muita? Kaikki kenen kanssa olen jutellut, on kertonut että sen parempi luontoisempaa tai ystävällisempää ihmistä en ole koskaan tavannut.”

”Tiedätsä mitä ihmiset puhuu susta?” Käänsit hiukan uupuneen katseesi minuun kattohuoneistomme parvekkeella. ”Onks sillä oikestaan mitään väliä mitä ihmiset puhuu?” Huokaisit kuuluvasti ja käänsit katseesi takaisin merelle. ”En osaa enää edes kuvitella aikaa, kun ihmisillä ei ollut musta tai mun tekemisistäni mitään mielipidettä. Siitä tuntuu olevan ainankin sata vuotta aikaa.” Vaaleat silmäsi olivat kosteat, luulin sen johtuvan tuulesta, mutta todellisuudessa olit niin uupunut että et oikein tiennyt miten sinun olisi ollut hyvä olla.

Seuraavan kerran tapasimme Helsingin tähtitornin mäellä. Olin joskus nuorena haaveillut siitä millaiset treffit siellä voisi pitää. Aurinko oli jo laskemassa ja viileä syystuuli piti meitä hellässä otteessaan. ”Tää on yks mun lempi mestoista koko Helsingissä”, sanoit kun pääsimme tornin juureen. ”Et kyllä ikinä usko että olisin sanonut täsmälleen samoin ellet olisi ehtinyt ensin.” Katsoit minuun ja molemmat ratkesimme nauramaan niin että raikui. ”Tän on oltava vaan joku yläkerran ukon huono pila”, henkäisit. ”Mitä sä juuri sanoit? Ylläkerran ukon?”, hämmästelin. ”No se taitaakin olla ainut asia mistä ei vielä ole kirjoiteltu lööpeissä. Siis siitä että mulla on suhteellisen tiiviit välit tonne yläkertaan.” Osoitit taivaalle puhuessasi. Hämmästelin hetken ääneti. ”Ehkä tässä kohtaa mun kannattaa kertoa että mut vihitään papiksi jotakuinkin viikon päästä.” Oli sinun vuorosi yllättyä. ”Miksi?” Kysymys tipahti suustasi raskaana. Se painoi keskustelumme takaisin alkuun, siihen ensimmäiseen iltaan kuin satuin heilumaan kamerani kanssa festareilla joitain vuosia sitten suurimman suosiosi aikoihin.

”Miksi ei, sillä kovin monellakaan ei ole tietoa siitä että ole opiskellut teologiaa.” Tartuin sinua hartioista ja pakotin sinut katsomaan kasvoihini. ”Miksi valehtelisin sinulle tällaisesta asiasta? Siitä että Jeesus oli pitkään ainut mies joka elämääni mahtui?” Kysyin. ”Miten sä ikinä voisit olla pappi ja rakastaa mua? Enhän mä ole mitään sellaista mitä saatettaisiin sopia sinun elämääsi?” Katselin suurten pisaroiden tipahtelevan kalliin näköisen villakangastakkisi kaulukselle. ”Kulta rakas, miten mä saisin näiden kaikkien vuosien jälkeen taottua sun päähäsi että tää on ollut parasta mitä mulle on tapahtunut sitten opiskelujen aloittamisen jälkeen.” Sanoin. ”Mitä ne puheet sitten valokuvaamisesta oli?” Kasasit itsesi. ”Olen valokuvannut niin kauan, että se voisi olla mun ammatti. Jos sä et kertonut heti kaikille olevasi Suomen isoin tähti musiikin teon ja tuottamisen saralla niin mielestäni mulla on oikeus olla sanomatta se, että musta tulee joskus kirkon mies.”

Edellinen keskustelumme ei päättynyt hyvin. Jare piti hiljaisuutta yllä viikon päivät. Sunnuntain jumalanpalveluksen yhteydessä minut vihittiin virkaani. Kirkko oli puolillaan väkeä, sillä seurakunnan molemmat kuorot olivat esiintymässä. Nousin saarnastuoliin pitämään saarnaa. Katsoin kirkkokansaa ja hämmästyin pahemman kerran. Istuit viimeisessä penkkirivissä ja katsoit suoraa minuun. Päätin että minun olisi selvittävä messussa ensin, sitten voisin palata meidän väliseen ongelmaamme.

Ehtoollista jakaessa toivoin että olisit tulossa alttarille, mutta en uskaltanut edes rukoilla sitä. Kuorolaulu loppui ja kuorolaiset tulivat ehtoolliselle. Kuvittelin hetken että et uskaltaisi tulla alttarille kun todistajia oli kirkossa jonkin verran. Tälläkin kertaa yllätit minut. Astelit alttarikaiteelle ja hetken näytit vähän eksyneeltä, et oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Katselit ympärillesi ja hait kanssaihmisistä tukea, samalla tavalla kuin muusikko hakee tukea yleisöltään. Polvistuit alttarikaiteelle ja kohdallasi katsoin sinuun niin lempeästi kuin osasin. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Ojensin öylätin ja puristin kättäsi. Loppu messu meni osaltani vähän utuisissa tunnelmissa.

Perinteiden vastaisesti kirkkokahvit pidettiin kirkossa, niin että väkeä istui pitkin kirkkosalia. Itse sain olla jututettavana useamman kerran ennen kuin sain kuppiini mustaa kultaa. Sain onnitteluja ja kehuja saarnastani. ”Hienoa saada tuollainen nuori mies meidän seurakuntaamme. Sinusta tulee vielä hyvä paimen.” Yksi rouva sanoi. Kiittelin ihmisiä heidän sanoistaan. Istuin kirkon etuosaan maistamaan korvapuustia kun istuit viereeni vähän ujosti. ”Uskaltaako pastoria häiritä?” Kysyit. Katsoin sinuun. ”Palvelijaksihan minut juuri vihittiin. Kerro veli mikä sinua painaa?” Hymy kasvoillasi leveni puhutellessani sinua. ”Rukoilisiko veli puolestani?” ”Tietenkin. Minkä asian puolesta haluat että rukoilemme?” Karaisit kurkkuasi. ”Että eräs minulle tärkeä ihminen voisi antaa minulle anteeksi sen että en halunnut ymmärtää häntä.” Nielaisin niin että sinunkin oli huomattava se. Kasasin ajatuksiani. Ihmisiä oli edelleen kirkossa runsaasti, joten päätin olla hetken vielä paimenen roolissani. ”Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelijana anna sinulle tämän synninpäästön. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.” Tein ristin otsallesi. ”Tavataan sakastin ovella 15 minuutin päästä.” Menit edeltäni ulos kirkosta. Kiitin muita jumalanpalveluksessa palvelleita ja lähdin sakastiin etsimään omia vaatteitani. Suntiomme tuli nostamaan kasukkaa hartioiltani. ”Pastori puhui hyvin tänään.” ”Kiitos, onhan tämä ollut iso päivä.” ”Tapaamme varmaan viikon kuluttua?” Suntio kysyi. ”Kyllä, minulle oli annettu ensi viikonkin saarna vastuu. Tapaamme siis viikon kuluttua.” Sanoin ja astuin ulos sakastista.

Seisoit kynnyksellä niin kuin olin pyytänyt ja toivonut. ”Pitäisi olla kiellettyä näyttää noin hyvältä papin paidassa”, sanoit virnistäen. ”Ei sinussakaan mitään vikaa ole.” Keskeytit minut suudelmalla. ”Hyym, voin edelleen maistaa ehtoollisviinin huulillasi”, hymysit suutani vasten. Työnsin sinua hieman kauemmas sillä nauroin katketakseni. ”Apua, miten voin olla ikinä sanomatta kirkkoherralle että Suomen isoin musiikki nimi istui meidän piskuisessa kirkossamme.” Katsoit minuun haastavasti. ”Varo vain, kohta käy niin että istun kirkossa joka sunnuntai.”

Kävelimme käsikkäin kohti autoasi. Olit näemmä valinnut minun lempi autoni kokoelmastasi. Valkoisessa mersussa oli jotain todella kaunista. Heitit minua avaimilla, sitä ei kovin usein tapahtunut. Katsoin sinua kysyvästi. ”Mistäs tää tulee?” ”Sä saat päättää mihin mennään,” sanoit ja istuit pelkääjän paikalle. Laskin mielessäni tunteja seuraavaan työvuoroon. ”Oothan sä tavannut mun perhettäni jo?” Oli sinun vuorosi katsoa minua kysyvästi. ”Veljesi ohi mennen. Miten niin?” ”Mitä jos ajeltaisiin Itä-Suomeen? Musta tuntuu että nyt ois hyvä hetki kertoa munkin perheelleni että ole löytänyt rinnalleni kumppanin kenen kanssa haluan jakaa koko elämäni.” Käynnistin auton ja olin vaihtamassa vaihdetta kuin tartuit käteeni vaihdekepillä.

”Toi ei ollut reilua jos toi oli kosinta.” Sanoit. Sammutin auton. ”Mä todella tarkoitin sitä mitä sanoin ja mielestäni me kaksi aikuista ihmistä voitaisiin tehdä meidän jutusta virallista. Mulla on useampikin tuttu ketkä vois vihkiä meidät.” ”Ajetaan teille, sun äitis on ollut yksi ensimmäisitä kuka tiesi meistä muutenkin niin sinne on hyvä mennä kertomaan että me mennään naimisiin.” Käynnistin auton uudelleen ja käänsin keulan kohti Savonlinnaa.

Jotakuinkin tunnin ajelimme hiljaisuudessa, sitten avasit suusi. ”Tiedätsä mitä tää saattaa tarkoittaa?” ”No, tiedän montakin asiaa, mutta sulla taitaa olla jotain muuta mielessä.” Vastasin. ”Lehdet saattaa saada vihiä tästä. Ootko sä valmis siihen ryöpytykseen jos sitä tulee?” Katsoit minuun. ”Antaa tulla vaan. Minä olen ollut jo useamman vuoden valmis siihen mitä tulevaisuus saattaisi tuoda tullessaan.” ”Millä sä saisit ton luottamuksen tartutettua muhunkin?” Kysyit hymyillen. ”Mulla on niin hyvät taustajoukot että säkin voisit luottaa niihin.”

Ajelimme hiljaisuudessa. Tulin ajatelleeksi leskeksi jäänyttä äitiäsi. ”Mitä sun äidillesi kuuluu sinne Heinolaan?” Kysyin. ”Mitäs sinne, viimeksi kun pari päivää sitten puhuin äidin kanssa niin siellä oli kaikki hyvin. Broidin tyttö menee syksyllä kouluun niin mummiakin vähän jännittää.” Puhuit niin kauniisti perheestäsi, siitä näki sen että perhe todella merkitsee sinulle paljon.

Päivä oli jo melko pitkällä kun käänsin auton lapsuuden kotini pihalle. Olin laittanut Jaren soittamaan äidille tien päältä että olemme tulossa. Äiti seisoikin portailla meitä odottamassa. ”Tämä on paras yllätys tällä viikolla, että saan molemmat poikani käymään.” Äiti puhui meistä usein kuin veljeksistä, se oli hänen tapansa käsitellä asiaa. Äiti oli aina ollut todella ymmärtäväinen.

Astuimme eteiseen. ”Otatteko molemmat teetä? Jare, eikös niin että teesi tulee ilman sokeria mutta maidon kanssa?” Äiti kysyi mennessään keittiöön. ”Kyllä se oli äiti niin. Ottaisin mielelläni vähän hunajaa omaan teeheni.” Sanoin äidille. ”Mira. Missä Juha on?” Kysyit äidiltäni kun isääni ei näkynyt. ”Juha on tulossa, siellä oli jotain hässäkkää niin menee töissä pidempään.” Äiti vastasi.

Yläkerrasta kuului kopinaa. Mara tuli alas. ”Miten sä oot täällä?” Mara kysyi. ”Meillä on Jaren kanssa teille uutisia.” Sanoin. Näin tunteiden kirjon käyvän sisareni kasvoilla. ”Vai uutisia, no sitten taidankin jäädä kahville ennen illan keikkaa.” ”Jää, toki.” Sanoin Maralle.

Jare istui pöytään ja otti keksin. Kuuntelin hetken lapsuudenkotini ääniä ja nautin siitä että sain olla kotona. Niiden ihmisten keskellä jotka todella välittävät minusta. Hetken ajan näin mielessäni meidän molempien perheiden istuvan saman pöydän ääressä.

”Noa, tuu istumaan?” Istuin viereesi. ”Mistä haaveilit äsken?” Kysyit. ”Näin katseessasi haaveilua.” Kuiskasit korvaani. ”Meidän molempien perheet samassa pöydässä. En sen kummempaa.” ”Toi kuulostaa muuten äärettömän hyvältä. Pitää laittaa se onnistumaan.” Hymäilit tyytyväisenä.

Eteisestä kuulin isän tulevan sisään. ”Mira, onko meillä vieraita kun joku vieras auto oli tuossa pihalla?” ”En vieraista tiedä, mutta semmoisia kaukaisia kulkijoita.” Äiti vihjaili. ”Tule ottamaan teetä kun Marakin kerran on täällä. Wallu on jossain kaupungilla en saanut sitä kiinni.” Isä astui keittiöön ja näin hymyn leviävän hänen kasvoilleen. ”Ompas hienoa saada vanhin poika kotiin. Moro Jare, miten menee?” Isä sanoi. Naurahdin isän sanoille ja katsoin Jareen, joka onnistui olemaan enemmän vakavana kuin minä. ”Kiitos, Juha ihan hyvää tässä, vielä lomaillaan hetki ennen joulukuun keikkoja, muutama keikka joulukuussa ennen tammikuun lomaa.” Vastasit. ”Kuulostaa loistavalta. Miksi te muuten Noan kanssa olette täällä?” Isä kysyi. ”Sun kanttii ehkä isä istua.” Äiti kaappasi isän penkkiin ja käänsi katseensa minuun. Hetken mietin että miten saisin asiani ulos. ”Noa, rauhoitu, tässä ei oo mitään hätää.” Rauhoittelit minua.

”No, te keittiössä istuvat perheen jäsenet halua ilmoittaa teille että minä ja Jare ollaan kihloissa, vaikkei sormuksia vielä olekaan. Häistä ei olla puhuttu vielä mitään, mutta tuon keikkailevan artistin aikatauluilla tässä mennään.” Katsoin äitiäni koko puheeni ajan ja näin kyyneleiden nousevan hänen silmiinsä. ”Voi, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen että mun poikani pääsee naimisiin rakastavansa ihmisen kanssa. Tulkaas kultaseni sieltä tänne niin tuleva anoppi saa halata vävyään.” Äiti sanoi ja rutisti ensin minua ja sitten Jarea. Isä oli istunut kokoajan hiljaa ja rykäisi. ”Onneksi tulitte järkiinne onhan tätä useampi vuosi odoteltu. Tules tänne poikaseni.” Isäkin rutisti minua lujasti. Isä oli ollut kolmas ihminen joka oli kuullut siitä että olin rakastanut mieheen.

Päädyimme yläkertaan nukkumaan, sillä äiti ei olisi laskenut meitä ajamaan tähän aikaan päivästä takaisin etelään.  Istuimme siis minun vanhassa huoneessani johon oli tuotu parisänky, sillä äiti olisi voinut kuvitellakkaan majoittavansa Suomen suurinta popparia lattialle. ”Olisin oikeastaan ihan mielelläni nukkunut vaikka lattialla.” Sanoit kun kerroin tarinaa parisängystä. ”Sun porukat osaa kyllä ajatella asioita.” Sanoit. Katsoin ulos ikkunasta ja mietin ensi kohtaamistamme.

Se taisi olla kesä 2013, festarit taisivat olla Tampereen Tammerfest sillä olin sinä kesänä kesäteologina Tampereella. Se oli kolmas kesäni kesäteologina. Festareille pääsin sillä että olin osaksi töissä siellä seurakunnan pisteellä kertomassa festari kansalle seurakunnasta. Olin toki suunnitellut keikkasi katsomista, kun sain tietää että olet Tampereella esiintymässä. Sen lisäksi että olin teologin hommissa niin olin jostain saanut puhuttua itselleni pressipassin. Pressipassin turvin siis lauantaina pyörin bäkkärillä kuvaamassa touhua kulissien takana. Olin kuunnellut musiikkiasi vasta jokusen vuoden, mutta olin kuullut että olet lavalla niin hyvä, että kannattaa tulla katsomaan keikkaa livenä. Eräs mimmi puoleinen ystäväni suositteli keikkaasi. Näin ollen olin kuuntelemassa tai oikestaan valokuvaamassa keikkaasi. Vedit keikkasi hyvällä energialla, ehkä vähän rutiininomaisesti, mutta intoiduit kertomaan jotain kymmenen vuoden takaista stooria Tampereen yöstä. Huomasin jossain vaiheessa keikkaa että olin nauranut katketakseni. Keikkasi jälkeen päätin mennä bäkkärille norkoilemaan josko saisin pop-tähden kuvattavakseni. Odottelin melkein tunnin kun annoit haastattelua jollekkin lehdelle ja minä en kuitenkaan tehnyt muuta kuin valokuvannut keikkaa. Katseemme kohtasivat jossain kohtaa ja katsoit minua anteeksi pyytävästi. Kun sait toimittajien kanssa homman pakettiin tulit luokseni. ”Näinkin sut lavan reunalla. Vaarallista hommaa toi kuvaaminen.” Katselit kameraani. ”Ootko kauan kuvannut?” Kysyit. Olin hetken ihan ymmälläni. ”Varmaan joku 5 vuotta semmoi aktiivisesti. Puoliksi harrastuksena.” Vastasin. ”Voisitko näyttää jotain keikalla ottamiasi ruutuja?” ”Joo, mutta tietokone on kyllä paras siihen hommaan ja mun koneeni on Tornissa, kun oon siellä yötä, kun pomo kustantaa sen. ” ”Mikä sattuma, mäkin olen Tornissa yötä. Jos annat sun puhelinnumeron mulle niin voitaisiin nähdä myöhemmin tänään jossain vaiheessa.” Hämmästelin hetken suorasukaisuuttasi, muta annoin numeroni. Halusin selvittää mitä Toivolan poika on miehiään.

Kävin ilmoittautumassa pomolleni että olen lähdössä hotellin suuntaan. ”Huomenna sitten Tuomiokirkossa kello 9.45?” ”Kyllä. Siellä ollaan.” Salaa toivoin ettei tämä ilta venyisi aivan pikkutunneille asti. Olimme sopineet tapaavamme Jaren hotelli huoneessa, koska sinne olisi helpompi löytää. Hain huoneeltani läppärini ja vaihdoin farkut mukavampiin housuihin ja paidan kuivempaan.

Nousin hissillä hotellin ylimpään eli yhdeksänteentoista kerrokseen ja pohdin millaista olisi elää päivä Suomi musiikin suurimpana tähtenä. Nousin hissistä ja hetken muistelin ohjeistustasi. ”Hissiltä oikealle ja viimeinen ovi.” Olit sanonut. Seison sviittisi oven edessä ja nostin käteni koputtaakseni, mutta avasitkin oven. ”Arvostan täsmällisyyttä.” Sanoit hymyillen kylpytakissa. Ajattelin sinun juuri tulleen suihkusta sillä hiekan vaalea tukkasi oli vielä vähän kostea. Olisin halunnut kokeilla sitä, mutta hillitsin itseni. Hienoa että otit koneen mukaan.” Sanoit ja raivasit tilaa baaritiskille. ”Otatko juotavaa?” Kysyit. ”Joku terävä voisi auttaa tähän tärinään.” Sanoin puoliksi vitsillä. Nostin käteni näyttääkseni miten se tärisi. ”Älä mua turhaa jännitä.” Sanoit rauhallisesti. ”Otatko viskin jäillä vai ilman?” ”Jäillä kiitos.” Menit hakemaan juotavaa kun rupesin laittamaan konetta valmiiksi. Sain muistikorttini koneeseen ja rupesin käymään kuvia läpi. En oikein osannut istua joten seisoin hiukan levottomasti.

Olit tullut taakseni ja laskit lasit käsistäsi pöydälle. ”Sulla on kyllä vakaat kädet kun sä kuvaat.” Sanoit takaani. ”Kiitos, kuvatessa olenkin parhaimmillani.” ”Saanko katsoa?” Kysyit. ”Toki.” Ojensin koneen sinulle ja maltoin istua aloilleni. Join ensimmäisen drinkkini ja olin kaatamassa toista kun nostit katseesi koneesta minuun. ”Jumaliste, nää on hyviä. Ottaisitko privaatisti kuvia jos hinnasta sovitaan?” Kysyit silmät innosta kiiluen. Olin tukehtua viskiin ja yskin äänekkäästi. ”Anteeksi?! Tietenkin. Kaikki tässä maailmassa on sovittavissa.” Vastasin hämmentyneenä. ”Hienoa. Laitetaanko jo tänään kamera laulamaan?” Kysyit. Katsoin kelloa ja totesin sen olevan vielä niin vähän että ehtisimme ihan hyvin ottamaan vielä kuvia.

”Otetaan vaan.” Sanoin ja istahdin ikkunalaudalle. Katselin alas Tamperetta. Sen pikkuhiljaa syttyviä valoja. Valo olisi todella ihanteellinen kuvien ottamiseen tällä hetkellä ja vielä ainankin seuraavan tunnin ajan. Olit heittänyt kylpytakin pois. Olit juuri nostamassa t-paitaa pääsi yli kun sain ajatuksen katsellessani mustavalkoisia tatuointejasi. ”Älä laita jooko vielä paitaa päälle, sain aika kivan kuva idean.” Katsoit minua hetken kuin hullua. ”En ajatellut mitään naistenlehtien poseerausta, älä sitä pelkää.” Sanoin hymyille ilmeellesi. ”Okein, sähän se tässä kuvaat.” ”Tuu seisomaan tänne. Selkä muhun päin ja katso ulos ikkunasta. Kannattaa ajatella jotain mukavaa muuten tulee tosi totisia kuvia.” Ohjeistin sinua. Menit seisomaan ikkunalle ja minä annoin kameran laulaa. Olit todella luonteva malli, et jännittänyt kovin paljon ja katsoit kameraankin niin kuin katsoit ihmistä puhuessasi.

Katsoin kelloa seinällä jossain kohtaa kun kamerasta rupesi akku loppumaan. ”Ohho, se on jo noin paljon.” Sanoin ääneen. ”Mulla loppuu kamerasta ihan just akku. Otatko tästä heti joitakin kuvia koneellesi vai lähetänkö parhaita sinun sähköpostiisi?” Kysyin. ”Laita vaan tulemaan sähköpostia, annan sulle osoitteen. Miten me ton maksun kanssa tehdään?” Kysyit. ”Tuota noin. Jos sovitaan siitäkin sen jälkeen kun oon saanut parhaat valikoitua.” ”Mutta täytyyhän työn tekemisestäkin maksaa.” Sanoit. ”No mä laitan sen laskuun kun työ on tehty.” Sanoin. ”Tää oli kyllä todella mukavaa. Meidän täytyy tehdä toistekkin töitä yhdessä.” Sanoit ja kättelit minut ennen kun poistuin. ”Ilo oli minun puolellani.” Palasin hotelli huoneeseeni ja päätin katsoa kuvia vasta myöhemmin.

Seuravana päivänä messun jälkeen avasin tietokoneeni asunnollani Tampereella. Selaisin kuvia hetken kun kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni. Olin saanut otetuttua joitakin niin taianomaisia ruutuja että saatoin tuntea sähkön ilmassa. Yhdessä kuvassa Jare katsoo olkansa yli suoraa kameraan ja saa sen tuntumaan siltä että hän olisi katsonut suoraan katsojaan. Sain ajatuksen laittaa saman tien Jarelle sähköpostia. Viestistä tuli melko kliininen johon laitoin liitteeksi kuvat ja kirjoituksen siitä että olisi mukava tavata joskus uudelleen.

Palasin mietteissäni takaisin nykyhetkeen ja lapsuuteni makuuhuoneeseen. Olit painanut pääsi jo tyynyyn. Joskus olin kyllä kateellinen unenlahjoistasi, nukuit missä vain ja milloin vain. Olin kuullut veljeltäsi hervottomia tarinoita siitä miten kummallisissa paikoissa olit nukkunut.

Aamupäivällä ajelimme takaisin Helsinkiin. ”Onko sulla töitä huomenna?” Kysyit. ”Ei vielä huomenna, mutta tiistaina on tapaaminen ensimmäisen vihkiparini kanssa.” ”Okei, olen studiolla huomisen. Voitaisiin mennä syömään johonkin kihlajaisten kanssa. Vain sinä ja minä.” Sanoit. ”Kuulostaa liian hyvältä.” Ajelimme hiljaisuudessa etelään päin.

Aamulla keittiön pöydässä oli lappu jossa oli osoite. Oletin sen olevan ruokapaikkamme osoite. Kellon aikaa en siitä löytänyt, mutta oletin sinun infoavan siitä tarkemmin kun tiedät. Luova työ kun ei aina katso kelloa. Avasin työsähköpostin ja selailin kalenteriani. Jossain kohtaa tulin ajatelleeksi että meille tulisi pian kuusi vuotta yhdessä oloa. Ajattelin yllättäväni sinut jotenkin, mutta en ollut vielä keksinyt että miten. Kyselin itseltäni kliseisesti että mitä antaa ihmiselle kenellä on jo kaikkea?

Kirkkoherran soitto herätti minut takaisin tähän hetkeen. ”Hei. Noa, toivon että olet ehtinyt lukemaan tämän päivän lehtiä. Sillä saatat yllättyä pahan kerran. Tärkeintä mitä minä voin sinulle koko seurakunnan ja itseni puolesta kertoa on, että me olemme tässä asiassa sinun puolellasi. Olemme täällä sinua varten jos tarvitset jotain.” Jäin kuuntelemaan puhelimen tuuttausta kun tartuin Hesariin. Näin kulttuuri sivujen kannessa ne kasvot mitä siellä en olisi mistään hinnasta halunnut nähdä. ”Suomalais-muusikko ulos kaapista. Viemässä kumppaniaan vihille.” Olin pyörtyä siihen paikkaan. Tartuin utuisten ajatusteni läpi puhelimeen ja näppäilin tutuimmasta tutuimman numeron. ”Jare”, vastasit. ”Oot sä nähny Hesarin?” ”Joo. Sen voin luvata että mä en oo kertonut kenellekään yhtään mitään. Meillä kun oli se sopimus että mitään ei puhuta ennen kun sormukset on sormessa.” Sanoit. ”Mun täytyy soittaa yksi puhelu. Soitan sulle kohta takaisin.” Luuri tuuttasi korvaani toistamiseen tänä aamuna.

Kelasin päässäni että kuka meidät olisi voinut käräyttää jollekkin lehdelle. Se että Hesari oli tarttunut tällaiseen  uutiseen sai verenpaineeni nousemaan taivaisiin. Varmuudella tiesin sen että äiti ei ikinä tekisi tätä meille. Rupesin kelaamaan niitä ketkä tiesivät kihlauksesta. Ovelta kuului kolahdus ja Janne asteli eteiseen. ”Missä mun veli on?” Hän kysyi. ”Studiolla sen tarkemmin en tiedä.” Vastasin. Janne oli tiennyt meistä jo ikuisuuden, joten en uskoisi hänen pettävän Jarea niin että kertoisi lehdille.

Puhelin pärähti soimaan. Vastasin monotonisesti ”Mattson?” ”Olen Susanna Koski Iltasanomista. Haluaisitko kommentoida jotain tuohon tämän aamuiseen juttuun Helsingin sanomissa sinusta ja Toivolasta?” Kysyi lempeä nais-ääni. ”En kommentoi mitään.” Vastasin ja laitoin henkilökohtaisen puhelimeni mykäksi. Jare saisi minut myös työpuhelimesta kiinni jos olisi tarve. Lähdin työpaikalle sillä minun oli aivan pakko päästä puhumaan Katjalle.

Oli melkein lounas-aika kun tulin nuorisotoimistolle. ”Katja? Oot sä täällä?” Huhuilin. ”Joo, olen. Tuu peremmälle.” Hyvä ystäväni ja työtoverini istui tavara pinojen keskellä toimiston lattiaa. ”Noa. Mikä on?” Hän kysyi. Naamastani vissiin näkyi järkytyksen ja uupumuksen määrä. ”Joku on kielinyt meistä, siis musta ja Jaresta jollekkin lehdelle. Mua ahdistaa aivan helvetisti ajatus siitä että joku on pettänyt mut tällä tavalla.”

Puhelimeni värisi koko ajan. Katja oli luotsannut minut keittiöön ja keitti juuri teetä. ”Tajuathan sä että tää saattaa olla myös jonkun keksimä juttu vaikka tässä tapauksessa se onkin totta.” ”Voinko mä soittaa sun puhelimesta Jarelle?” ”Toki.” Puhelin hälytti kerran ja toisen. ”Toivola?” ”Noa tässä. Sori etukäteen, mutta mun on ihan pakko sanoo tää. Älä sano lehdille mitään ennen kun tää asia on edes jotenkin selvinnyt.” ”En toki. Tavataan kämpillä parin tunnin päästä. Me ollaan ihan just valmiit täällä. Mun pitää mennä käymään kotona.” Sanoit hieman kireällä äänellä. ”Sopii. Kerro terveisiä äidillesi. Moikka.” ”Mun oloni ei ole kyllä yhtään helpottuneempi.” Sanoin Katjalle. ”Te selviätte tästä. Ootte aikaisemminkin selvinneet niin paljosta.” Olimme selvinneet niin monesta. Toivoin todella ettei tämä olisi niin iso asia ettei se kaataisi meitä.

Illalla olin kämpillä kun Jare tuli sisään niin että ovi tuntui putoavan saranoiltaan. ”Ne haaskalinnut on tuolla alhaalla odottamassa.” En pitkään aikaan ollut nähnyt sinua noin kiukkuisena. Tiesin tilanteen raivostuttavan sinua. Yritin saada ajatuksesi ohjattua johonkin muuhun. ”Miten kotona meni?” Kysyin. ”Sen voin vakuuttaa että äiti ei ole kielinyt meistä. Se oli pahoillaan tästä kaikesta ja sanoi ymmärtävänsä sua.” Sanoit ja istuit viereeni. Isäsi oli eläessään ollut myös muusikko, siitä johtui ymmärrys minua kohtaan.

Puhelimeni soi taas. ”Mattson” vastasin. ”Wallu tässä. Mie en voi täysin ottaa vastuuta tästä lehti jutusta, mutta musta tuntuu että joku on jossain kohtaa lukenut mun viestejä ja saanut siitä vinkin.” Kuulin anteeksipyynnön veljeni äänessä. ”Enhän mä olisi sitä koskaan sitä susta uskonutkaan. Kiitos rehellisyydestäsi. Soitellaan myöhemmin.” Suljin puhelimen ja istuin penkkiin sillä olin ihan varma että jalkani eivät kohta kantaisi enää.

”Noa, mihin lehteen soitetaan ensin? Meidän täytyy kuitenkin tehdä jotain.” Kuulin äänessäsi tuskan ja  näin kauhun silmissäsi. ”Miten ois seurakuntalainen? Voisin tulla pappina tän asian kanssa julkisuuteen niin sun ei tarttis aina olla se joka on julkisuudessa. Eikä sun tarttis miettiä heti mitä tää tekee sun urallesi. Mitä mieltä olet? Toki paras on että menet käymään levy-yhtiössä varoittamassa niitä ettei ne ihan sekoa.” Sanoin. ”Kannatan seurakuntalaista. Muut roskalehdet saavat odottaa.” Vastasit ja tulit viereeni. ”Me selvitään tästä.” Sanoit. ”Toivotaan niin.” Vastasin. En todellakaan osannut kuvitella että mihin olimme ryhtymässä.

Aamulla heräsin puhelimesi sointiin. ”Toivola” vastasit unisena. ”Joo, puoleen päivään mennessä oon paikalla. Riittääkö että tuun yksinäni vai otanko Noankin mukaan? Mun täytyy toki kysyä mitä töitä sillä on tänään.” Suljit puhelimen ja käännyit puoleeni. ”Levy-yhtiö haluaa sutkin toimistolle. Mitäs jos se lehtikin tulis sinne johonkin, niin ei ees taas tarvitsisi ajella?” Kysyit. ”Voin soittaa sinne seurakuntalaiseen. Mennään keittämään kahvia niin voin samalla katsoa työsähköpostin.” Kömmimme ylös sängystä kohti keittiötä.

Kahvipannu porisi. Työsähköposti ei näyttänyt että minulla olisi toimituksia. Tosin se vihille aikova pariskunta piti tavata. Soitin heti varmistaakseni asian, että voitaisiinko tapaamista hieman siirtää. ”Noa Mattson tässä hei. Vihkipappinne. Sopisiko että tapaisimme hieman myöhemmin, kun minulla on yksi tärkeä henkilökohtainen asia mikä pitäisi hoitaa.” Nainen toisessa päässä oli hyvin ymmärtäväinen. Seuraavaksi soitin seurakuntalaiseen. ”Ne on puoli kolme kampissa. Nähdään ne siellä.” Sanoin Jarelle. ”Loisto homma.”

Olimme 11.45 levy-yhtiöllä. ”Saanko mä hoitaa puhumisen?” Kysyit. ”Anna mennä vaan.” Vastasin. Näin että sinua jännitti vaikka minäkään en ollut aivan elmentissäni. Pomosi asteli ovelle ja laski meidät sisään. ”Istukaahan olkaa hyvät.” Pomosi viittasi tuoleihin pöydän takana. ”Kiitos etukäteen teille molemmille avoimuudestanne. Toivon teidän olevan esimerkkinä muille.” Katsoit minuun ennen kuin aloitit. ”Minä toivon todella että tästä ei tarvitsisi tehdä mitään numeroa. Mun henkilökohtaisella elämällä ei kuitenkaan ole kovin paljon mitään merkitystä siihen mitä mun musiikissani tapahtuu.” ”Näin on. Tässä toivommekin että teet itse niin kuin parhaaksi näät ja me tuemme sinua.” Pomosi sanoi. ”Toivoisin työrauhaa että saataisiin levy ulos tässä ennen kevättä.” ”Se kuulostaa hyvältä ja realistiselta.” Pomosi vastasi. ”Me olemme Jare tässä asiassa sun puolellasi.” Pomosi sanoi ennen kuin poistuimme.

Puhelimeni soi, seurakuntalaisesta soitettiin. ”Olemme täällä Roberts Coffeessa tulkaa vaan tänne.” ”Tulossa ollaan.” Vastasin. Kahvilassa meitä olikin vastassa minulle tuttu toimittaja kouluajoilta. ”Moikka Noa. Ompas kiva nähdä monen vuoden jälkeen. Tässä Tuukka meidän kuvaaja.” Tervehdit meitä. ”Moi, Sanni tässä on Jare, mun kihlattuni.” Sanoin. Vatsanpohjassani kirpaisi kuin sanoin sen ääneen. ””Hienoa saada haastatella teitä. Jos Tuukka otat kuvia haastattelun aikana ja katsotaan sitten että tarvitaanko vielä lisä ruutuja.” Sanni sanoi Tuukalle.

Istuuduimme pöytään. ”Noa, kauan te olette Jaren kanssa seurustelleet?” Tuukka aloitti haastattelun. ”Tässä kun asiaa menneellä viikolla pohdiskelin niin sain kuusi vuotta tulemaan täyteen tässä tällä viikolla.” Sanoin. Tässä kohtaa Jare avasi sanaisen arkkunsa. ”Allekirjoitan tuon kyllä täysin, vaikka välillä tuntuukin siltä että oltaisiin pitempäänkin oltu kimpassa.” Elämäni parhaimmat kuusi vuotta tuli lopulta seurakuntalaiseen otsikoksi.

Istuimme takan ääressä kun rupesin kaivelemaan taskujasi. ”Noa Johannes Mattson tuletko aviopuolisokseni?” Sormus sormissasi oli kaunis. Hopeisena se sopisi vaaleisiin silmiini. ”Tietenkin tulen. Päätit sittenkin olla vanhanaikainen.” Nauroin. Suutelit minua pehmeästi. ”Pidetään häät tammikuussa niin saadaan mennä elämässä eteenpäin.” ”Kuulostaa hyvältä, mutta nyt minä tahdon sänkyyn, sillä tässä päivässä on tälle miekkoselle ihan tarpeaksi.” Sanoin haukotellen.

Heräsin puhelimesi jo jonkun aikaa jatkuneeseen värinään. Katsoin sitä unisin silmin ja luulin nähneeni omat kasvoni ruudulla. ”Jare, joku kaipaa sua.” Nousit vaivalloisesti ylös. Katsoit näyttöä hetken kunnes lysähdit takaisin makuulle. ”Tänään en vastaa kenellekään muulle kun sulle tai mun perheelle.” Nousin ylös ja menin katsomaan oman työpäiväni aikataulua. ”Mun täytyy mennä yhteen siunaus tilaisuuteen iltapäivällä ja palaveerata yhdestä leiristä. Sen jälkeen olen kokonaan sinun.” Sanoin ja suutelin otsaasi keittiössä. ”Nähdään illemmalla.” Sanoin.

Ajaessani hautausmaalle mietin mennyttä vuotta ja sen tuomia muutoksia. Muuttoni Helsinkiin ja työpaikan saaminen olivat isoimmat asiat elämässäni. Se että Jaren kanssa asuimme saman katon alla ei ollut mielestäni niin merkittävää, vaikka sekin helpotti montaa asiaa ja oli tehnyt suhteestamme vakaamman.

Kun sain papin paidan päälleni suuntasin kappeliin. Kuulin auton ajavan ohitseni mutta en sen enempää kiinnittänyt siihen huomiota. Pian tajusin salamavalojen välkynnän. Peitin kasvojani kansiollani. ”Nuo saamarin haaskalinnut eivät sitten osaa kunnioittaa edes kuolleita.” Mutisin itsekseni.

Saattoväki rupesi saapumaan kappeliin. Siunaustilaisuudessa saimme sentään olla rauhassa toimittajilta. Haudalla seistessäni ajattelin sitä miten elämä heittelee ihmistä. Omaiset kiittelivät minua ja lähtivät muistotilaisuuteen. Olin luvannut mennä käymään muistotilaisuudessa heti leiripalaverin loputtua. Tämä oli saattoväelle sopinut vallan mainiosti. Kävellessäni hautausmaalla tulin ajatelleekseni äitiäsi ja kaksi vuotta sitten kuollutta isääsi. ”Anna heille molemmille voimia ja rauhaa.” Rukoilin.

Pysähdyin kotimatkalla kauppaan ja siellä ensimmäiset lööpit osuivat silmiini. ”Suomalais-muusikko kihlautui kumppaninsa kanssa. Samalla pariskunta tuli ensikertaa julkisuuteen.” Otsikko oli mielestäni yllättävänkin kiltti, sillä Jarestahan oli vuosien aikana kirjoitettu rumastikkin. Korviini kantautui jostain kaupasta ”En olisi tuostakaan uskonut, että se on noita poikia. Lapset eivät sitten tasan enää mene yhdellekkään sen keikalle enää tästä eteenpäin. En tasan anna lasteni osallistua tuollaiseen luonnottomuuteen.” Mietin sitä että miten se että Jare on rakastunut mieheen muuttaisi mitenkään sitä miten hän tekee musiikkia tai mitenkään muutenkaan vaikuttaisi mitenkään hänen musiikkiinsa. Pienet ihmiset eivät vain osaa olla onnellisia meidän puolestamme. Ihmisiä vaivaa se perus suomalainen kateus, sitä että kukaan ei saa olla parempi kuin minä. Vain suomalainen suostuu maksamaan 100 euroa siitä että naapuri saa 50 euroa vähemmän.

Ajoin auton talliin ja kun olin nousemassa autosta äitini soitti. ”Noa, miksi meidän pihalla liikkuu jotain tuntematonta sakkia?” Kuulin pelon äitini äänestä. ”Ne hakee äiti tietoja musta. Ei kannata ehkä mennä ulos. Ne tahtoo vaan kiusata ja kaivaa luurankoja mun kaapistani. Soita poliisit jos ne ei lähde.” Rauhoittelin äitiäni.

Tiesin jo sisään tullessani että Jare olisi studiolla. Lappu jääkaapin ovessa varmisti epäilyni. Olisi aivan turha soittaa sillä studiossa harvoin kuuli mitään ja monesti ajan taju katosi. Heitin Jarelle viestin että soittaa kun kerkeää ja on tulossa takaisin kotiin päin.

Havahduin puhelimen värinään. Jare oli tulossa kotiin. Keitin ilta teetä kun ovi kolahti. ”Moi” ”Moikka, otatko teetä?” Kysyin. ”Joo, kurkku onkin vähän käheenä tosta laulamisesta. Hirmuisen huono ilmastointi siellä meidän studiossa.” Vastasit. ”Miten sun päivä meni?” Kysyit. ”Hyvin muuten paitsi että lehdistö meinasi estää kappeliin pääsyni. Niitä pyöri siellä hautausmaalla. Harmitti niiden omaisten puolesta.” Katsoit minuun otsa kurtussa. ”Olisko hyvä että sä olisit vähän aikaa tekemättä toimituksia?” Kysyit. ”Niin, tulin tänään ajatelleeksi sitä että voisi olla hyvä kysyä kirkkoherralta että voisinko vähän aikaa tehdä toimisto hommia, kun tää lehdistö vie vähän tunnelman näistä toimituksista. Toimituksissa on kuitenkin tärkeetä olla tietynlainen tunnelma ja rauha.” Sanoin. ”Kuulostaa hyvältä, sekä sun että seurakuntalaisten kannalta. Jossain kohtaa kun pöly on vähän laskeutunut, voisi olla hyvä että annetaan jollekkin lehdelle haastattelu, muuten ne on sun perässä kokoajan etkä saisi tehdä työtäsi rauhassa.” Sanoit ja jatkoit ”Mutta tällä asialla ei oo kiire. Ne muut lehdet saa odottaa, tyyliin vaikka ensikin viikkoon.”

Seuraavana aamuna toimistolla ei ihme ja kumma ollut yhtään toimittajaa odottamassa. ”Huometa Noa. Pidetäänkö palaveriä tästä tulevasta?” Kysyi kirkkoherra. ”Sopii, saanko katsoa työsähköpostin ensin?”, sanoin. ”Tule kun ehdit, ei tässä jäniksen selässä olla.” Kirkkoherra sanoi. Pomo istui pöydän takana  kun tulin toimistoon. ”Meidän täytyy Noa puhua tästä tämän hetken tilanteesta. Olisi ehkä kaikkien kannalta parasta että olisit vähän aikaa tekemättä toimituksia, että vältyttäisiin siltä eiliseltä. Sain ikäväkseni kuulla seurakuntalaisilta siitä miten toimittajia oli pyörinyt tuossa hautausmaalla, niin ettei sielläkään saanut olla rauhassa.” ”Et ikinä muuten usko, että ajattelin eilen täsmälleen samaa. Koska minusta jokaisella omaisella on esim. oikeus siihen että saa rauhassa surra kuollutta omaistaan ilman että joku on kyselemässä vieressä.” Sanoin. ”Olisin mielelläni vaikka viikonpäivät konttori rottana.” Jatkoin. Pomo hymyili sanavalinnalleni. ”Tuo kuulostaa hyvältä ja reilulta. Voit tietenkin tavata niitä seurakuntalaisia kenen kanssa olet sopinut toimituksia tai muita tapaamisia seuraavan kahden viikon aikana. Toivoisin sinun kuitenkin tulevan sunnuntain jumalanpalvelukseen.” Pomo sanoi. ”Se sopii minulle loistavasti. Tapaamme siis sunnuntaina.” Sanoin. ”Sunnuntaihin ja voimia.” Toimistolta sain mennä rauhassa kotiin.

Viikko kului toimistolla rauhallisesti ja oikeastaan nautin siitä että sain olla toimistolla koneen ääressä eikä ollut pakko tavata ketään muita kuin työtovereita ja niitä seurakuntalaisia kenen toimituksia olin seuraavalla viikolla menossa hoitamaan. Jare oli sopinut tapaamisen Me naiset lehteen seuraavalle viikolle soitostaan. Viikko toimistolla sujui siinäkin mielessä rauhassa että en nähnyt kovin montaa toimittajakaan. Myös työkaverini saivat olla rauhassa ilman että toimittajat olisivat kokoajan juosseet kantapäillä.

Me naiset- lehden haastattelu meni hyvin ja siitä saatu palaute oli enemmän ehdottomasti positiivista ja sellaista että olimme antaneet muillekin ihmisille aihetta olla rohkeasti sitä mitä ovat. Jossain kohtaa mietin sitä että meidän ulostulomme oli ollut hyvä tähän maailman hetkeen ja sellainen että siitä ei seurannut kuin oikeastaan hyviä ja positiivisia asioita. Meitä ei tarvinnut enää ihmetellä vaan olimme ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Seurakunnassa sain onnitteluja kihlauksestani hieman yllättäviltäkin tahoilta. Jokainen ihminen joka halusi ymmärtää ja oli iloinen puolestamme sai minussa aikaan suuren kiitoksen siitä miten ymmärtäväisiä ihmiset todellisuudessa olivat. Sydämeni kiitti Herraa jokaisesta joka halusi ymmärtää ja jokaisesta joka uskaltautui tulemaan kysymään lisää.

Minusta oikeastaan tuntui siltä että musiikki maailmalla meni kauemmin aikaa ymmärtää ja hyväksyä kuin kirkolla ja seurakunnalla. Ehkä tämä kertoi siitä miten kirkko todella on ihmisiä ja seurakuntalaisiaan varten. Musiikki maailma ei jotenkin tahtonut ymmärtää sitä että Jare ei oikeastaan ollut muuttunut ihmisenä yhtään sen jälkeen kun olimme tulleet kaapista tämän asiamme kanssa.

Häiden järjestellyt ei mennyt aivan niin kuin olimme suunnitelleet. Emme meinanneet saada kirkkoa ja juhlapaikkaa, kun haaveenamme oli kuitenkin ollut että häät olisivat olleet tammikuun aikana. Lopulta kaikki saatiin järjestymään niin että saimme toisemme Kynttilänpäivän tienoilla. Kynttilän päivä on kyllä osuva juhla häille. Onhan se konkreettisestikin valon juhla. Mielestäni häiden yksi suurimpia tarkoituksia oli tuoda iloa ihmisten elämään saattamalla kaksi ihmistä yhteen. Sen takia hääjuhla on olemassa. Jos emme haluaisi juhlia läheisiemme kanssa niin menisimme naimisiin maistraatissa kahden todistajan läsnä ollessa ilman suurempia juhlallisuuksia.

Jälkikäteen olen saanut kertoa meidän tarinaamme useamman kerran erinäisissä paikoissa. Kirkon keskellä että monenlaisissa muissa tapahtumissa. Vaikka maailma oli muuttunut en siltikään tuntenut vieraaksi jakaa tarinaamme muille ihmisille. Edelleen saimme kyllä kuulla siitä miten emme olleet normaaleja tai muuten sopineet maailmaan. Meidän jälkeemme monilla oli helpompaa sen kanssa miten heihin suhtaudutaan kun saadaan kuulla että he edustavat jotain seksuaalivähemmistöä. Sekä minä että Jare olimme saaneet tahoillamme kiitosta siitä miten uskalsimme olla suunnannäyttäjiä ja ensimmäisiä ketkä ovat avoimia asiasta ja uskaltavat rohkeasti olla sitä mitä ovat. Meille maailma oli valmis, mutta maailma ei ole valmis vielä ja siihen me voimme omalla esimerkillämme vaikuttaa. Jälkikäteen Jare puhui siitä miten kaapista ulos tulo oli saanut aikaan sen että hänen musiikkinsa suunta muuttui ja miten hän oli löytänyt itsestään aivan uuden puolen kirjoittajana ja säveltäjänä. Jare puhui siitä että hän uskalsi olla rohkeampi teksteissään, koska enää ei tarvinnut kertoa ihmisille eri tarinaa kuin itse eli. Jare on ollut esimerkillään rohkaisemassa nuoria artisteja menemään sinne minne sydän sanoo, välittämättä siitä mitä muut heistä saattoivat odottaa. Myöhemmin Jare oli vaikuttamassa siihen miten suomalaisessa musiikki kentässä otettiin huomioon se että artistit ovat erilaisia ja että jokainen meistä on tärkeä sellaisena kuin on. Jare itse yritti olla lokeroitumatta ja mielestäni hän onnistui siinä hyvin, vaikka maailmalla ympärillämme kesti kyllä aikaa että voitaisiin puhua jostain muusta kuin siitä ketä Jare rakastaa ja kenen kanssa hän jakaa elämänsä.

Onneksi meille maailma oli vähän valmiimpi.

Nano day 25

Part XXI

”Kyllähän sinä tiedät mitä tämä tarkoittaa meidän tulevaisuutemme kannalta? Mihin me muka menemme jos ihmiset jatkavat tälläistä elämää?” Tokaisit minulle ilmastoluennon puolivälissä. Tiesin sinun välittävän ilmasto asioista, mutta että näin kovasti. ”Jospa noi meidän päättäjät osaisivat ratkaista tämän asian.” Sanoin sinulle. Katsoit minuun ja nostit kulmiasi. ”Ai ratkaisemaan? Pyh, tohon sä et usko itsekkään. Yhtään noista isoista kihoista ei kiinnosta tippaakaan jos lapset kärsii Afrikassa tai jossain muualla. Ketään sellaista ei oikeasti kiinnosta, vaikka juuri ne ihmiset ovat päättämässä tän maapallon tulevaisuudesta.” Puuskahdit. Kuuntelimme luentoa, vaikka osasin lukea kehonkielestäsi että sinua tuskastutti kuunnella tuollaista marttyyrimaista paskan jauhantaa. Tiesin että vihasit koko luentoa vaikka se kuuluukin meidän opetettaviin aineisiin. ”Mä niin vihaan tota noin kun ihmiset sulkee silmänsä tältä. Koko ilmastomuutos on rikkaiden maiden keksintöä että kehittyvät maat eivät voisi kehittyä. Ei Jumala ole luonut maailmaa sellaiseksi että joku ilmastonmuutos saattaisi sen tuhota. Nää ihmiset on tyhmiä.” Valitit minulle sen jälkeen kun olimme tulleet takaisin asunnolle. ”No niin nyt sä istut tohon tuoliin niin mä vähän hieron sua, niin rentoutuisit edes vähäsen. Sä oot kohta niin jäykkä että et pääse enää edes sängystä ylös.” Istuit penkkiin ja annoit minun hieroa hartioitasi. Ne olivatkin jäykkinä. ”Tuo luentosalissa istuminen ei voi olla terveellistä kenellekään.” Sanoit. ”Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.”

Meidän kodissamme ympäristö asiat ovat jokapäiväisiä. Ilman ympäristöasioita ja niiden ongelmia emme varmaan koskaan olisi ruvenneet edes hengaamaan samoissa piireissä. Äitini vitsailikin että näin ne viherpiipertäjät lisääntyy, kun samanlaiset ihmiset kohtaavat. Äiti sentään osasi ottaa asiat huumorilla toisin kun isäni, joka ei edes oman työnsä puolesta suostunut kommentoimaan mihikään ilmastoasiaan yhtään mitään. Isä oli töissä isossa sähköfirmassa kenen pääasiallinen sähköntuotanto tapa oli tällä hetkellä ydinvoima, vasta sen jälkeen tulivat vesi- ja tuulivoima. Isän mielipidettä ilmastoasioihin oli siis turha kysyä. Sinun isäsi sen sijaan oli ihan täysillä mukana tässä, mutta oma äitisi teki töitä isäni firmassa, niin äitisi ei suhtaudu tähän niin hyvin kun oma isäsi. Olemme tähän saakka selvinneet ilman suurempia ristiriitoja, joka pääasiallisesti johtuu siitä että sinä olet niin hyvä sovittelija.

Istuimme aamiaispöydässä kun kuulit uutisen. Äitisi oli joutunut sairaalaan jonkun työpaikka onnettomuuden takia. Lähdimme molemmat sairaalalle. Sairaalassa tosin et saanut tietää kun sen että äitisi hengittää ja mitään hengenvaaraa ei tällä hetkellä ole. Meidän oli siis viisainta mennä kuuntelemaan jatkoa eiliselle ilmastoluennolle. Onneksi tämänpäiväinen puhuja puhuisi jostain muusta kun siitä mitä se eilinen poliitikko.

Luentosalissa meidät yllätettiin toisen kerran tänään. Puhujan pöntössä istuikin minun isäsi ja heijasteena seinällä oli isän firman logo. Mietin jo pienen hetken että taidan kävellä ulos salista. Nykäisit minua hihasta. ”Et jätä mua yksin tänne.” Sanoit kun istuin penkkiin. Isä pitikin yllätykseni puhettaan nimenomaan ympäristön näkökulmasta ja miksi pitäisi panostaa enemmän niin sanottuun vihreään sähköön ja siihen että ydinvoima ei saisi olla ainut tapa tuottaa sähköä. Toki ydinvoima on ympäristöystävällisempää kuin esimerkiksi kivihiili tai maakaasu. Olin niin positiivisesti yllättynyt että oli hyvä etten hypännyt isäni kaulaan luennon jälkeen. Päätin kuitenkin että isää olisi kiitettävä tästä myöhemmin.

Seuraava luentoa odotellessamme sinä soitit sairaalaan kysyäksesi isältäsi miten äitisi voi. Itse jäin lukemaan verkkolehtiä ja sain vain vahvistuksen siihen että isä luennolla puhumat asiat eivät olleet vain sanahelinää vaan Suomi oli todella siirtymässä vielä enemmän ekologisempaan tapaan tuottaa energiaa. Tulit aulasta puhelimesta. Näin kasvoistasi että uutisesi eivät olleet niin positiivisia kuin minun. ”Äidillä on todella joku hätänä. Sille oli noussut kuume. Lääkärit oli sanonut että äiti on kokoajan valvonnassa niin mitään ei voi sattua, mutta mua kyllä oikeasti pikkaisen hirvittää tää äitin tilanne.” Sanoit ääni väristen. ”Kyllä lääkärit keksii mikä äitiäsi vaivaa. Äitisi on parhaassa mahdollisessa hoidossa.” Sanoin ja halasin sinua kovasti. ”Joo, mä tiedän. Tää on vaan kamalaa, kun itte ei voi tehdä mitään.” Sinulle tämä olikin olit ollut niin kauan kun me olemme tunteneet niin aina ollut toiminnan nainen, siksi sinun oli hyvin vaikeaa olla tekemättä tilanteessa kuin tilanteessa yhtään mitään. Toimettomuus oli kamalinta mitä tässä maailmassa tiedät.

Istuimme iltapäivällä asuntomme sohvalla kun puhelimesi soi. Se oli sairaalasta. Äitisi oli joutunut leikkaukseen kun aivopaineet olivat jostain syystä nousseet liikaa. Minun päässäni risteili ensimmäisenä ajatuksia uraanista ja ydinjätteestä, mutta eihän äitisi tee mitään niihin liittyvää. Lääkäri kuitenkin rauhoitteli sinua ja sanoi kertovansa heti kun on jotain kerrottavaa. Sinuun tämä koski enemmän kuin olisin ikinä uskonut.

Viikko äitisi leikkauksen jälkeen hän heräsi. Äitisi jopa muisti miksi hän oli joutunut sairaalaan. Äitisi kaikki psyykkiset, fyysiset ja motoriset toiminnot olivat kunnossa. Lääkäritkään eivät oikein uskoneet sitä. Mutta niin tässä nyt sattui vaan käymään. Olit niin onnellinen että onnesi tarttui myös minuun eikä jokavuotinen syysmasennus iskenytkään niin pahasti. Marraskuun harmaus tuntui lottovoitolta kun olimme taistelleet viikon verran tuntematonta vihollista vastaan. Kiitin kaikkia mahdollisia tahoja siitä että äidilläsi oli kaikki hyvin.

Loppujen lopuksi kävi niin että yhteisessä joulupöydässä minä tulin kysyneeksi sinulta sen kaikista suurimman kysymyksen. Vanhempamme olivat tahoillaan toivoneet tätä jo useamman vuoden. Sinä vastasit kyllä ja helmikuussa ystävänpäivänä tanssittiin meidän ekohäitämme. Häämme olivat niinkin iso uutinen että pääsimme useampaan suomalaiseen paikallislehteen levittämään vihreiden valintojen ilosanomaa. Jokaisella joka kuuli tarinamme oli mahdollisuus vaikuttaa siihen millainen tulevaisuus meidän lapsillemme ja hänen lapsilleen tulisi.

Jokainen meistä voi vaikuttaa ja jokaisella meistä on mahdollisuus vaikuttaa. Me kaksi olimme siitä hyvä esimerkki. Meidän molempien vanhemmat päätyivät lopulta tekemään tahoillaan vihreämpiä ratkaisuja tulevaisuuden lastenlastensa puolesta. Jokainen meistä vaikuttaa kanssakulkijoihinsa, toiset enemmän kuin toiset, mutta jokainen meistä inspiroi ihmisiä, kun annat itsellesi mahdollisuuden olla inspiraation lähde.

Yhteensä tänään tuli sanoja melkein 1200, kun lasketaan oppimispäiväkirja mukaan. Nyt ollaan siis yli 18 tuhannen sanan!!!

Nano day 22

part XVIIII

Sinulla oli tapana puhua enkeleistä useastikkin. Jossain kohtaa ajattelin että saan tarpeaksi koko enkeli höpinästä. Päivittäin puheessasi vilisi niitä siipiveikkoja. Aina raivostuttavuuteensa saakka. Eräänä loppu syksyisenä päivänä oivalsin sen mitä todella puheillasi tarkoitat.

Sinä aamuna yritin epäitoivoisesti saada sitä menetettyä kymmentä minuuttia kiinni. Lopulta se aika tuplaantui ja myöhästyin oikein kunnolla, kun jäin auttamaan erästä kanssa kulkijaani. Olin nostamassa sitä nuorta miestä ylös asvaltilta kun tulin katsoneeksi taivaalle. Näkymä oli kuin entisaikojen maalauksesta. Suorastaan pelottavan todentuntuinen.

Nuoren miehen päänpäällä lensi hohtavissa vaatteissaan enkeli. Tai siitä olin aivan varma vasta sen jälkeen kun sinä kerroit minulle että sen oli oltava sen nuoren miehen suojelusenkeli, joka oli tarvinnut minua nostamaan sen nuoren miehen asvaltilta. Kerroit minulle että jokaisella meistä olisi suojelusenkeli ja että sitä oli yleensä hyvin vaikea huomata. Enkeleillä ei yleensä ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen että mitä meille todellisuudessa tapahtuu. Enkelit eivät siis voi muuttaa tapahtumia.

Istuin seuraavan yön pikkutunneilla sänkymme laidalla ja yritin ajatella järjellä mitä aamupäivällä oli todella tapahtunut. Jostain sain ajatuksen että ehkä se todella oli enkeli joka oli ollut sen nuoren miehen kanssa, enkä kuvitellut omiani. En kyllä millään tahtonut uskoa sitä että se todella olisi ollut enkeli. Mietin että miksi enkeleitä sitten oli jos ne eivät voisi kuitenkaan suojella meitä pahalta mitä meille tapahtuu. Miksi me puhumme suojelusenkelistä vaikka todella enkeli ei suojele meitä miltään?

Aamulla heräsin kahvin tuoksuun. ”Nousehan niin lähdetään liikenteeseen” Sanoit minulle keittiöstä. Olit huomattavasti enemmän aamuihmisiä kuin minä. Istuin keittiöön kahvikupin ääreen ja huomasin pöydällä Raamatun. ”Mistä tuo on tohon tullut?” Kysyin. ”Mulla oli aamulla sellainen tunne että sinä saattaisit tarvita sitä, siksi toin sen siihen.” Kääntelin tuota painavaa kirjaa käsissäni. Mietin että mitä ihmettä minun tällä pitäisi tehdä. Avasin kirjan sattuman varaisesti. Uuden testamentin tekstissä enkeli ilmoitti Marialle, että hän tulisi kantamaa Messiasta. Päätin kysyä viisaammalta. ”Mikä enkeileiden tarkoitus on?” Katsoit minua hetken hämmentyneenä kysymyksestäni. ”Enkelit ovat Jumalan sanan saattajia. Se on heidän tärkein tehtävänsä.” Mietin että mitä tarkoitat.  Sanansaattaja. Niin kuin viestinviejä ajattelin. Edelleenkään tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Miten viestinviejät olivat kuitenkin suojelemassa meitä pahalta. Vievätkö enkelit meidän viestejämme Jumalalle vai miten se juttu toimii.

Raamatun näkemys enkeleistä siis erosi jonkin verran siitä mitä ihmiset ajattelivat. Jostainhan se suojelia juttukin oli tultava. Huomasin kuitenkin pian että oma ajatteluni ei ole riittävää tuon asian pohtimiseen. Jossain vaiheessa olin päätynyt sellaiseen ajatukseen että jos enkeleiden on tarkoitus toimia ihmisten suojelioina niin sitten se on Jumalan tahto, eikä minun itseni päätettävissä. (401)

 

Part XX

Tiedäthän sinä että sinunkin olallasi istuu enkeli, katsomassa sinun perääsi ja suojaamassa matkaasi tällä maan päällä. Katsoit minuun pitkään. Hetken jo luulin että saatoit oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoit. Mutta sanomisistasi oli jo niin kauan, että ne eivät enää koskettaneet minua. Tai ainankin luulin päässeni eroon sinun vaikutusvallastasi. Kunnes eräänä iltana.

Istahdin puiston penkkiin katselemaan lintuja ruokkivaa miestä. Lintujen joukko koostui monenlaisista sirkkuttajista, punatulkkuja ja sinitiasia oli eniten. Joukkoon liittyi myös muutama naakka ja viimeisenä paikalle lensi korppi. Hätkähdin suurta lintua ja tulin ajatelleekseni ääneen että mitä ihmettä se teki täällä. Mies toisella penkillä käänsi sillä hetkellä katseensa minuun. Noista jään sinisissä silmissä ei ollut ollenkaan lämpöä. Kylmät väreet hiipivät selkäpiihini.

Linnut lensivät tiehensä kuin jonkin suuren voiman ajamina. Huomasin istuvani yksin puistossa joenrannalla. Kylmä tunne selkäpiissäni ei hellittänyt joten suorastaan juoksin kotiin. Kotona en oikein osannut rauhoittua mihinkään. Ikävä tunne siitä että kohta tapahtuu jotain ikävää ei jättänyt minua rauhaan. Nukuin seuraavan yön hyvin levottomasti. Ja aamulla oloni ei oikeastaan ollut yhtään sen parempi. Minulla oli tunne että jotain ikävää tulisi tapahtumaan.

Sain puhelin soiton jota kukaan ei halua saada. Soitto tuli sairaalasta. Sinulle oli sattunut jotain ikävää, niin ikävää että lääkärit vaativat että menisin käymään sairaalassa. Puhelun loputtua, soitin äidilleni varmistaakseni, että tietääkö hän tästä jotain ja ilmoittamaan sen että olen menossa sairaalaan, jos minusta ei kuuluu seuraavan vuorokauden aikana mitään, niin sitten vasta saa huolestua.

Sairaalan ovella tein jotain mitä en ollut tehnyt moneen moneen vuoteen. Käänsin hetkeksi katseeni taivaalle ja lausuin hiljaisen rukouksen puolestasi. En tiennyt sillä hetkellä kenen muun puoleen olisin voinut kääntyä. Istuuduin aulaan odottamaan. Jonkun oli määrä tulla kutsumaan minut sisään sitten kun se sopisi. Jouduin jonkun tovin odottamaan. Levottomuuksissani en oikein osannut istuakkaan vaan vaelsin pitkin aulaa, kuin levoton sielu. Tiesin että en voinut tehdä muuta kuin odottaa, eikä se todellakaan tehnyt olostani yhtään sen mukavampaa. Kului tunti ja toinen ennen kuin lääkäri kutsui minua.

Astuessani sisään huoneeseen olin mielessäni jo kuvitellut kaikkein pahimman, mutta sinä et lainkaan ollut niin pahassa kunnossa kuin minä olin kuvitellut. Käänsit katseesi vuoteessasi minuun. ”Mitä tuo täällä tekee?” Parahdit. Tiesin että tämä ei voi millään olla mikään paras idea että minä olen täällä. ”Anteeksi, mutta hänen nimensä on sinun lähiomaisesi kohdalla.” Sanoi lääkäri sinulle. Katsoit minuun jäänsinisillä silmillä. ”No, jos hän on lähiomaiseni niin saanko keskustella hänen kanssaan hetken kahden.” Kysyit lääkäriltä. ”Toki, mutta et saa rasittaa itseäsi, se ei tee tuossa tilassa sinulle hyvää.” Lupasit lääkärille että et riehuisi. Lääkäri vannotti minuakin ilmoittaa hoitajille jos sinä meinasit hikeentyä liikaa. Lupasin kiltisti lääkärille että kyllä minä ajattelen tässä sinun parastasi. Katsoit minuun kylmästi sillä hetkellä kuin ilmoitin lääkärille pitäväni sinusta huolen. Lääkäri poistui jättäen meidät kahden. Tuntui että ilma huoneessa viileni juuri sillä hetkellä asteen kun ovi suljettiin. Tiesin väliemme olevan suorastaan jäätävät, mutta en ajatellut että ne olisivat näin pahat.

”Saanko kysyä, että miten minä edelleen olen sinun lähiomaisesi, vaikka me ei olla asuttu ees samassa osoitteessa viimeiseen, mitä seitsemään vuoteen?” Kysyin kummissani. ”Varmaan siksi kun mulla ei oo koskaan ollut tässä maailmassa ketään muuta kun sut.” Sanoit ääni täristen. ”En silti olisi koskaan uskonut että sä tuut tänne, vaikka ootkin mun lähiomainen. Anteeksi se mun avautuminen siinä kun tulit sisään.” Kuulostit ihan oikeasti katuvalta. ”No ei sen väliä ole. Osaatko sä kertoa että miksi mä oon täällä?” Katsoin sinuun kysyvästi. ”Lääkärit ei suostu kertomaan.” ”Ai että sellaisia ne sulle on sanoneet. No se selittääkin. Mites mä tän sanoisin.” Olit jotenkin todella vaivaantunut. ”Mä tarviin uuden munuaisen, tai oikeestaan vaan yks ei riitä. Tarviin molemmat.” Katsoin sinuun suu auki. ”Mitä? Miksi? Mistä tää nyt tuli? Eikö sulla pitänyt olla tyyliin ainankin viisitoista vuotta aikaa?” Kysyin. ”Niin mäkin luulin. Mutta munuaiset sano viikko sitten ittensä irti. Siksi mä oon sairaalassa nytten, tai siis oon ollut tietty nyt kokonaisen viikon.” Sanoit. ”Miksi lääkärit soitti mulle vasta nyt?” Kysyin ihmeissäni. ”No niille vissiin valkeni se että sä voisit luovuttaa mulle munuaisen.” Sanoit sen tyynenrauhallisesti. ”Mä? Kelpaisko mun munuaiset sulle?” ”Joo, melkein 100 prosenttisesti. Meillähän oli silloin vuosia sitten puhe tästä.” Sanoit. ”Niin mä selviin toki yhdelläkin munuaisella, kun mun munuaiseni kerta toimii. Pitäisikö sun saada toinenkin munuainen jostain?” Kysyin epävarmasti. ”Joo, mutta sitä ei tarvitsisi saada nyt heti, vaan voisin odottaa ainankin jonkun kuukauden. Mulla ois kyllä hyvä olla kaksi munuaista, kun mun munuaiset on niin kuluvaa sorttia.” Olin kuullut sinun aikaisemminkin vitsailevan aiheesta, mutta en siltikään osannut oikein nauraa tälle. Sinä tosin olit selvinnyt koko elämäsi sillä että huumorintajusi oli niin hyvä.

Jäimme puhelemaan pitkäksi aikaa sairaalaan. Lääkäri tuli jossain vaiheessa kysymään minulta että olisinko valmis luovuttamaan munuaiseni sinulle. Johon minä tietenkin vastasin että kyllä se minulle sopii. Meidän siirtoaikamme varattiin seuraavalle viikolle, että saisin varattua koulusta vapaata. Sairaslomaa minullekkin jouduttaisiin ainankin viikko kirjoittamaan. Olin varautunut henkisesti niin ikäviin uutisiin, että tunsin olevani sumussa kuin kuljin takaisin asunnolleni. En oikein tiennyt millainen olo minulla oli. Olinko todella onnellinen siitä että sinulle ei ollut käynyt pahemmin ja että minä voisin auttaa sinua vai olinko kuitenkin pettynyt siihen että tulit elämääni takaisin näiden kaikkien vuosien jälkeen.

Se mitä meidän välillämme oli tapahtunut vuosia sitten vaikutti edelleen siihen miten rakensi ihmissuhteeni. Se miten emme osanneet puhua asioitamme selviksi niiden tapahtumien jälkeen. Miten me molemmat olimme tässä kohtaa olleet tekemässä pahaa ja aiheuttamassa surua. Ja pahintahan tässä siis oli se että me emme olleet ainoat ihmiset ketkä tässä kohtaa saivat siipeensä. Aiheutimme niin monelle ihmiselle harmia, että oikeastaan edes omat vanhempani eivät olleet puhuneet vanhemmillesi vuosiin, vaikka asuivat edelleen saman kadun varrella. Myöhemmin kuulin että vanhempasi laittoivat välit poikki sinuun pian sen jälkeen mitä välillämme oli tapahtunut, mutta äitisi oli päättänyt yrittää ja tapasi sinua useammin kuin isäsi. Olin toki kuullut että äitimme eivät olleet luovuttaneet vaan vaihtoivat edelleenkin kuulumisia tavatessaan. Isämme olivat tässä kohtaa pahempia. Minun isäni ei suostunut edes kuuntelemaan mitä minulla oli kerrottavaa kun tulin sairaalasta kertomaan äidille että et ollut hengenvaarassa. ”En kyllä poikaseni todellakaan ymmärrä miten sinä suostut antamaan munuaisesi sille noidalle?” ”Isä, eikö tuo vihanpito voisi jo loppua. Se on jatkunut melkein kymmenen vuotta. Olethan sinä kuitenkin tuntenut Reinon koko pienen ikäsi?” Isä ei vastannut mitään vaan siirtyi takaisin takkahuoneeseen istumaan. Äiti sen sijaan yritti ymmärtää.

Äiti tuli saattamaan minua sairaalaan. ”Et tiedäkkään miten paljon se merkitsee minulle että olet siinä.” Sanoin äidille kun tulimme sairaalan aulaan, jossa oli aika sanoa hei hei. ”Kuules poikaseni, isäsiki ymmärtää joskus että kuinka ison asian olet elämässäsi tehnyt antaessasi elämän mahdollisuuden toiselle ihmiselle.” Äiti sanoi ja halasi minua lujasti. ”Menes siitä ja tee huomisesta muistamisen arvoinen.” Astuin ovesta sisään ja sinä makasit viereisellä pedilläni. ”Tästä onkin aikaa että me oltais nukuttu samassa huoneessa.” Vitsailin. Hymy huulillasi oli satasien arvoinen. ”Tiedätkös että saat haaveilla siitä että me saatais toipua samassa huoneessa, ne todennäköisesti kärrää sut leikkauksen jälkeen jonnekin muualle, kun mä oon niin herkkä saamaan tulehduksia.” Sanoit. ”No sitten otetaan kaikki ilo irti siitä, että nyt voidaan olla samassa tilassa.” Meidän juttumme lähti melko pian luistamaan samalla tavalla kuin aikoinaan. Jossain kohtaa tuntui siltä, että emme koskaan olisikaan pilanneet välejämme ja olleet puhumatta toisillemme ainankaan kuuteen vuoteen. Aika kului siivillä.

Pian lääkärit tulivat ja kertoivat meille mitä leikkauksessa tulisi tapahtumaan ja miten toimisimme sen jälkeen kun olisimme heränneet valmomossa. Minulle kerrottiin että olisin valmis lähtemään kotiin jo huomis iltaan mennessä jos mitään ihmeellistä ei tapahtuisi. Ennen leikkausta kiitit minua ja toivoit että tämän jälkeen voisimme taas olla väleissä ja haudata sotakirveen. Minä lupasin sinulle aloituksen puhtaalta pöydältä. Leikkauksen jälkeen emme koskaan olleet puhumatta viikkoon ja olimme ystäviä aina niin pitkään kuin minä muistin. Saatoimme vuosienkin jälkeen muistella leikkausta ja sitä miten joskus tarvitaan todellinen ihme siihen että kaksi ihmistä kohtaavat uudelleen usean vuoden jälkeen.

Yhteensä 1661 näiden kahden päivän aikana. Vielä painetaan!

Nano day 19

Part XVI

Onko tässä maailmassa jotain sellaista minkä tärkeyttä ei ymmärrä kuin vasta sitten kun sen kadottaa tai se on loppunut. Näitä asioita olemme pohtineet. Meille ketkä asumme täällä pohjolassa on suotu mahdollisuus nautti neljästä hyvin kauniista ja erilaisesta vuoden ajasta, ajattele neljästä. Ei vain kuivasta kaudesta ja sade kaudesta niin kuin monessa muussa osassa tätä kaunista palloamme. Meille on suotu neljä vuoden aikaa ja jos yksikin niistä katoaisi erilaisten syiden takia niin itse voisin vakavasti harkita sitä että, muuttaisin jonnekkin muualle, esim. islantiin. Vaikka talvi ei ole lempi aikani vuodesta niin nautin suuresti siitä miten lumi tuo valoa pimeään marraskuuhun. Olisiko meidän aikamme antaa siis tälle pallollemme mahdollisuus? Mahdollisuus selviytyä tästä ilman suurempaa katastrofia, sillä jos emme tee mitään on katastrofi väistämätön. (16.11)

Part XVII

Katsoit maailmaa hyvin usein sellaiselta kantilta että muiden oli hyvin vaikea käsittää sitä. Joskus sinusta tuntui että sinun maailmasi olisi vinossa tai jotenkin muuten todella kummallinen. Sinä näit maailman sen kaikissa väreissä, meidän muiden oli todella vaikea ymmärtää sitä miten sinä kykenit siihen. Meille sinä olit ainut lähde niihin väreihin, mitkä meidän maailmastamme olivat kadonneet jo hyvin kauan sitten. Meidän maailmassamme ei oikein ollut muita värejä jäljellä kuin musta ja valkoinen, vaikka kumpikaan niistä ei oikeastaan ole väri vaan toisessa on valoa ja toisessa ei ole valoa ollenkaan. Sinun maailmasi taas oli pullollaan erilaisia värejä ja sinun värisi olivat tarttuvaa sorttia. Sinä maalasit maailmaan kuvia jotka me muut olimme jo unohtaneet. Meille maailman värit olivat kadonneet mutta sinä ja muut sinun kaltaisesi toivat meillekkin ne värit näkyviin. Värisi sattuivat meitä silmiin.

Silmiämme kirveli kuin katselimme taulujasi, siltikään emme voineet olla katsomatta niitä. Jäimme niihin kiinni samaan tapaa kuin kärpäset jäävät kiinni liima paperiin, taulujesi värit olivat meille se ainut huume maailmassa missä värejä ei ollut missään muualla enää.

Jos sinä kadottaisit värit olisi maailmastamme lopullisesti kadonnut se kaikki ilo, se ilo jonka maan värit olivat saaneet aikaan. Olkaamme siis kunnioittavia niitä kohtaan jotka näkevät maailman värit. (17.11)

Part XVIII

Jokainen tarina tarvitsee tähtensä ja Sinusta tuli minun tarinani tähti jo heti ensi tapaamisemme jälkeen. Tapasimme ensimmäisen kerran ennen joulua, olimme samoissa puurojuhlissa. Ajauduimme jossain vaiheessa iltaa istumaan samaan porukkaan ja minun hyvä ystäväni tuli esitelleeksi meidät sen jälkeen kun oli tajunnut se että paikalla oli myös ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Meidän hyvin syvälliseksikin muotoutuneet keskustelumme jatkuivat lopulta aamun pikkutunneille asti. Olisit tarjonnut minulle yö paikkaakin, mutta kieltäydyin kohteliaasti, kämppis odotti minua kämpille vahtimaan koiranpentuansa kun lähtisi aamuvuoroon.

Iltapäivällä kahvikupin ääressä paljastin kämppikselleni että kenen kanssa jatkoin viettämään iltaani. ”Kyllähän sä nytten Teemun tunnet?” ”Siis tän psykan opiskelijan?” ”Juu, just sitä meinasin.” ”Joo, oikeestaan me ollaan joskus Teemun kanssa oltu rinnakkaisluokilla, siis varmaan ala-asteella.” ”Vähänkö tää mein maa on pieni, joku tuntee aina jonkun jostain.” ”Niinhän se vähän on, oikeastaan minnekkään ei voi mennä ilman että jostakin putkahtaa joku tuttu vastaan. Siitä Teemusta miun piti kertoo.” ”Anna kuulua.” Äänestäsi kuulin että kaipasit kipeästi juoruja. ”Siis Milla esitteli meidät eilen, päädyttiin samaan seurueeseen istumaan, no valomerkin jälkeen päädyttiin sit Teemun kämpille ilta tai aamuteelle saat ihan itte päättää kummin ajattelet asian. En muista koska mulla ois ollut noin hauskaa kun eilen oli.” ”No, sehän on tosi hieno juttu. Mutta tiedäthän sä mitä ne puhuu Teemusta?” Mietin hetken kysymystäsi. ”Mitä sä tolla meinaat? Yleensä juorut ei kyllä hirveesti kiinnosta mua muutenkaan. ” Katsoit minuun alta kulmien. ”Mutta tän sä kyllä ehdottomasti haluat kuulla. Teemu on monessakin mielessä se niitten perheen ”Golden boy”, eli saanut oikeastaan tässä maailmassa kaiken mitä voit kuvitella. Kuuden laudaturin ylioppilas ja erikois rajajääkäri. ” ”Mutta ei noi asiat kerro ihmisen luonteesta oikeasti yhtään mitään.” Vastasin ehkä vähän liian kipakasti. Sillä ilmeesi kasvoillasi kertoi mitä ajattelit. ”Tiiätsä Kata että toi oli pikkaisen yli arvioitu vastaus. Ethän sä nyt oo lankeemassa siihen naistennaurattajaan?” ”Miten musta tuntuu että sä et ajattele mua tässä ollenkaan?” Kysyin. ”Okei, okei, ei hikeennytä. En tahdo pilata välejämme jonkun jätkän takia. Puhutaan tästä joskus sitten kun oot tullut järkiisi.” Huokaisit päälle. ”Lähden Pipsan kanssa ulos niin saat vähän jäähdytellä.” En oikein tiennyt tarkkaan mitä ajatella kämppikseni sanoista. Miten yleensäkkään antaisin toisten mielipiteiden vaikuttaa. Päätin itsekin lähteä ulos selvittämään päätäni.

Ulkona tuuli melkoisen rankasti joten kiskoin huppuani syvemmälle päähän. Olin kääntymässä järven rantaan kun vastaani tuli joku niin että törmäsimme ihan kunnolla. ”Anteeksi, mä en nähnyt mitään tän huppuni alta.” Nostin katseeni törmääjään ja tunnistin hänet Teemuksi. ”Mitä sä täällä?” Aloitimme yhteen ääneen. ”Olin tulossa tapaamaan sua. Sulta jäi lapaset eilen.” Sanoit. ”Kiitos, itse en olisi edes huomannut.” ”Kävelläänkö?” Kysyit. ”Kävellään vain. Onko tää sulle tuttuakin seutua?” Kysyin. ”En ole kuin muutaman kerran kävellyt.” ”No sittenhän voin esitellä sulle tätä kaunista rantaa.” Kävelimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Rantaan tullessamme oli aurinko laskemaan päin. ”Täällä on kyllä todella kaunista. Tälläisessä paikassa voin unohtaa sen että en olekaan enää pohjoisessa.” Sanoit minulle ja katselit järven selälle. ”Joo, tää on kyllä sellainen paikka missä voi tuntea itsensä pieneksi, ja oikestaan kaikki omat ongelmatkin tuntuu aika mitättömiltä kun istuu hetken tuossa kalliolla ja vain katselee järvelle. Mistä päin sä olitkaan lähtöisin?” Kysyin. ”Tuolta melkein Oulun korkeudelta. Siellä on taas se meri siinä lähellä.” Vastasit. Istuimme hetkeksi kalliolle ihastelemaan laskevaa aurinkoa. ”On täällä kyllä kaunista.” Sanoit. ”Mutta minusta seura on jopa kauniimpi kuin tämä itse maisema. ” ”No, minua ihan punastuttaa tuollainen.” Sanoin sinulle. ”Ei kun minä todella tarkoitan mitä sanon. En muista koska olisin viimeksi ollut kenenkään noin aidon ja lämpimän ihmisen kanssa kuin sinä Kata olet.” Sanottuasi sen kumarruit suutelemaan minua. Huulemme eivät koskaan kohdanneet, sillä päätin että minun olisi selvitettävä muutama asia.

”Pyydän anteeksi, mutta mulla olis sulle yksi aikasen iso kysymys, ennen kuin voisin kuvitella olevani sulle jotain muutakin kuin pelkkä opiskelu toveri.” Aloitin puheeni. ”Kysy ihan mitä vaan.” ”En oikeastaan edes tiedä miksi tää juttu liikuttaa mua näin paljon. Mun kämppikseni sanoi tuntevan sut jostain vuosien takaa. Ja hän kivenkovaa väittää että sä olisit muka elämässäsi saanut aina kaiken. Kerro mulle että onko noissa jutuissa jotain perää, vai oonko mä vaan todella idiootti kun edes ajattelen mitään tälläistä.” Katsoit hetken aikaa järvelle ennen kuin puhuit. Kasasit ajatuksiasi hartaasti ennen kuin vastasit. ”En todellakaan tiedä mitä oot kuullut ja mistä. Mutta sen voin varmuudella sanoa, että en minäkään tässä maailmassa ole kaikkea saanut.” ”Et tiedäkkään kuinka paljon tuo merkitsee minulle. Iso kiitos siitä että olit rehellinen. Minä arvostan sitä suuresti. Ja tiedoksi sinulle, että minua ei ihan oikeasti kiinnosta ollekaan mitä muut susta ajattelevat. Musta sä oot yksi parhaimpia asioita mitä mulle on tänä vuonna tapahtunut.” Sanoin sinulle. Olin hetken aikaa aivan varma että juokset minua karkuun kun ole tällainen täysin olemattomiin asioihin huomiota kiinnittävä ihminen. ”Kiitos Kata, mä todella arvostan sun sanojas.” Sanoit minulle. ”Lähdetäänkö meille teelle? Täällä rupeaa pikku hiljaa paleltamaan.” Kysyin. ”Mennään vain, se kuulostaa todella hyvältä.”

”Tervettuloa matalaan majaani.” Sanoin ovella. ”Kiitos, tästä tulee kyllä hauskaa.” Katsoin sinua hetken, mutta siirryin keittiöön keittämään teetä. Heitit takkisi naulakkoon ja istahdit sohvan reunalle. ”Sulla on kyllä opiskelija- asunnoksi aika kivan näköinen kämppä.” Sanoit. ”Juu, saa olla kyllä todella tyytyväinen tähän.” Sanoin. Teevesi kiehui ja kaadoin höyryävän veden kuppeihin. ”Kiitos, tää tuoksuu todella hyvältä.” ”Hyvää se onkin, se on nimittäin englantilaista.” Sanoin. Joimme teetä hiljaisuuden vallitessa. Tälläkään kertaa en kokenut painetta että kanssasi olisi pakko pitää keskustelua yllä. Kanssasi oli hyvä olla myös hiljaa. ”Kiitos teestä. Vienkö sinunkin kuppisi keittiöön?” Kysyit. ”Ole hyvä vain, iso kiitos.” Sanoin ja uppouduin syvemmälle sohvaan. Tulit viereeni ja nappasit minut kainaloosi. ”Sä et tiedäkkään miten hyvältä tää tuntuu.” Sanoin pää kainalossasi. ”Mä osaan kuvitella, musta meinaan tuntuu täsmälleen samalta.” Sanoit. Hetken kuluttua hieroit hartioitani ja minä sen jälkeen sinun. Paljon istuvina opiskelijoina osaamme arvostaa kunnon hierontaa. Kumpikin meistä tietää miten tärkeää paikkojen kunnossa pitäminen on opiskelumotivaation ja kaiken muunkin kannalta.

Tässä kohtaan joku olisi saattanut kuvitella että meidän välillämme olisi tapahtunut enemmänkin, mutta meillä oli parempaakin tekemistä. Sillä kaivoit jostain kameran ja minä en olisi ikinä uskonut että päätyisin kameran linssille, sillä yleensä en ole sitä kaikkein kuvauksellisinta sorttia. ”Sä kyllä tiedät miten tää tehdään, anna mennä. Nään sun katseestas että oot aikaisemminkin ollut kameran eessä. Anna vaan palaa.” Kannustit minua linssin takaa. Jossain vaiheessa päätin antaa sinulle vapaat kädet ja niin päädyimme kuvaamaan koko pitkäksi illaksi. ”Mä tuon sulle huomenna jotain maistiaisia, niin katsellaan lisää huomenna. Huomiseen.” Kynnyksellä käännyit ympäri painamaan suudelman huulilleni. Se oli lyhyt ja pehmeä. Hämmennyksissäni en osannut sanoa sinulle mitään.

Ovi kelloni soi seuraavana aamuna, niin että kömmin suoraan sängystä avaamaan sinulle ovea. ”Sä et mun päässäni täytä mitään rock-uskottavan muusikon määritelmiä jos todella oot herännyt tänään ennen mua.” Mumisin unisena. Pörrötit jo valmiiksi sekaisin olevaa tukkaani. ”Sä varmaan tiedät kuinka söpöltä sä näytät juuri heränneenä.” Sanoit kun heitit kenkiäsi pois. Raahauduin takaisin sängynpohjalle. ”Herätä mut sitten.” Mumisin peiton alta. Kuului vain tuhahdus ja sitten kuului suhinaa. Peiton reuna nousi ja hetken kuluttua olitkin kanssani saman peiton alla. ”Siirry vähän muruseni, niin minäkin mahdun.” Olin ymmälläni. ”Mistäs nyt tuulee?” ”Pohjoisesta, siellä on todella kylmä. Ja tiesin että sun peittos alla on lämpimämpi kun omani.” Sanoit ja painauduit selkääni vasten.

”Miten ihmeessä me tähän ajauduttiin?” Kysyin kahvi kupin ääressä myöhemmin samana aamupäivänä. ”Ai mihin?” Virnistit poikamaisesti. ”Älä luulekkaan, että mä ryhtyisin sun petikaveriksi?” Sanoin vakavalla äänellä. ”Selvä. Selvä. Älä tule sitten sanomaan mulle että se oli sustakin ihan mukavaa.” Sanoit ilkikurisemmin. En voinut pidätellä enää nauruani. ”Ai mukavaa, älä luule rokkikukko liikoja itsestäsi.” ”Aijai, joku vitsailee mun kustannuksellani.” Hihitit kuin pikkutyttö. Lopulta kahvin juonnista ei meinannut tulla mitään kun nauroimme molemmat isoon ääneen. ”En muistakkaan koska olisin viimeksi nauranut näin makeasti.” Sanoin sen jälkeen kun viimeisetkin hihitykset olivat karanneet huuliltamme. Hymyilit minulle valloittavinta hymyäsi. ”Tiesinhän mä, että olen sulle parasta seuraa.” Sanoit ja kaivoit kasistasi niitä valokuvia minkä takia olit alun perin tullut. Katselin kuvia olkasi yli. Lopulta huomasin huokailevani raskaasti. Olit luonut kameran välityksellä jotain niin kaunista että en olisi uskonut että kuvissa olin minä. ”Sä oot kyllä todellinen taiteilija, monilahjakkuun oikein. Miksi sä et kuvaa työksesi?” Kysyin haltijoituneena. ”Valokuvauksella ei elä tässä maassa, lisäksi lapset ja opettaminen on ovat niin lähelläsydäntäni että siitä en voisi luopua.” Kuvasi olivat joka tapauksessa ilmiömäisiä. Tarjosit minulle kuvia ja päätinkin että taidan käyttää niitä seuraavan kirjoitelmani aihe materiaalina. Tiesin että seuraava tekstini tulisi kertomaan jostain aivan muusta kuin ihmissuhde hömpästä. Katsoit minua. ”Sulle tuli joku ajatus. Saatoin melkein kuulla päässäni sen.” ”Kyllähän sä muusikkona tiedät että kun inspiraatio iskee on se päästettävä jollain tavalla ulos.” Katselit minua ymmärtäväinen katse silmissäsi. ”Me voitais oikeasti tehdä joskus jotain projektia yhdessä.” ”Joo, toi kuulostaa kyllä tosi hyvältä.” Innostukseni kuului äänessäni. Vasta nyt huomasin että olit ottanut kitarasikin mukaan. ”Voisitkohan sä soittaa jotain? Olisi todella hienoa kuulla sun soittavan.” Katsoit ensin minuun ja sitten kitaraan. ”No enhän minä sitä ihan turhan takia tänne asti kantanutkaan. Jospa mä soitan sulle jotain.” Otit kitaran laukusta ja nostit sen syliisi. Siinä kohtaa olin päättänyt että kynää ja paperia ei kannata laittaa liian kauas. Kirjoittamisen sijaan päädyin piirtämään sinua. Se miten kannattelit kitaraa oli jotain todella kaunista. Melkein olin jopa kateellinen kitaralle siitä miten pitelit sitä. Sormesi liikkuivat kitaran kaulalla ja minun kynäni kulki pitkin paperia. Iltapäivä oli jo pitkällä siinä kohtaa kun lopetit soiton ja venyttelit käsiäsi. Katselit minua ja olit oikeastaan katsellut aina soiton lomassa että mitä minä tein. Näin sen poikamaisen innon silmistäsi kun pyysit saada nähdä että millaisen kuvan olin saanut aikaan. Katsoit kuvaa ja oli sinun vuosi huokaista raskaasti. ”Sä oot Kata ilmiömöinen.” ”Kiitos, olen minä tässä elämässäni muutaman kerran istunut lehtiö kädessä.” Minä sain suurimman palkintoni siitä kun katselin sinua katsomassa minun työtäni. Sillä minä tiesin sinun nauttivan yhtä paljon siitä kun joku kuunteli sinun soittoasi, että minä tiesin täsmälleen miltä sinusta tuntui. Sen kaiken tunnelatauksen keskellä me kaksi taiteilijaa istuimme. Seuraavan noin viiden vuoden aikana istuimme usein ensin minun asuntoni ja sitten yhteisen asuntomme olohuoneen lattialla luomassa uutta, että siitä tuli meille jossain vaiheessa niin tiivis tapa, että ilman toista uutta aineistoa ei syntynyt. Sinun oli vaikea säveltää ilman että istuin kanssasi samassa tilassa ja minun oli vaikea sekä piirtää että kirjoittaa ilman sinun kauniita sointujasi. Jossain vaiheessa tulimmekin siihen tulokseen että meidän ei edes kannata luoda uutta ilman toisiamme. Meistä tuli toistemme luovuuden lähteet ja ilman toisiamme työmme jäivät puolikkaiksi ja keskeneräisiksi. Päätimme perustaa muutaman vuoden päästä yhteisen studion Tampereen keskustaan. Meidän studiomme toki erosi muista niin että sinne oli aina avoimet ovet. Me molemmat nautimme yleisöstä ympärillämme.

Loppujen lopuksi meistä tuli niin tiivis kaksikko että näyttelymmekin oli järjestettävä yhdessä. Meidän molempien teokset olivat esillä aina samassa hallissa. Sinun musiikkiasi ei voinut ymmärtää ilman minun taulujani eikä minun tauluni tulleet oikein ymmärretyiksi ilman sinun musiikkiasi. Me olimme enemmän kuin yksikään taide pariskunta ennen meitä, me olimme jotain mitä tässä maailmassa ei ennen ole ollut. Me olimme jotain sellaista mitä ei ole kaikilla. Me loimme jotain uutta aina kuin kohtasimme. Meille maailma oli tällaisenaan riittämätön, siksi me loimme uutta. Meidän molempien luomisen vimma ei kadonnut edes vanhoina päivinämme. Me molemmat teimme taidetta aina viimeisiin elinvuosiimme asti. Jälkipolvillemme jäi meistä jälkeen jotain ainutlaatuista. Minä en olisi koskaan tullut kuorestani ilman sinua, etkä sinä olisi koskaan saanut todella tehdä mitä haluat ilman minua. Näin me siis täydensimme toisemme niin kuin kuuluikin ja niin meistä tuli kokonaisia.
Tämän viikon novelleja olisi tässä. Vähän ollut laiha viikko, mielestäni jokainen tuhat yli kymppitonnin on tässä kohtaa voitto. Tänään 19.11. tuli kirjoitettua 1052 sanaa!
Vielä olisi reilu viikko jäljellä.
#nanowrimo2015

Nano day 15

Nano part XII
Ilosanoma
Kyllä Sinä tiedät miten sen kuuluu mennä. Tiedät mitä tähän pakettiin kuuluu. Tiedät mikä on Sinun osasi tässä. Joskus kuitenkin ajattelit ettei meidän pakettimme ole riittävä. Monen muun mielestä emme olletkaan tarpeeksi. Joidenkin oli vaikea hyväksyä meitä tälläisinä kuin olimme. Miksi me ihmiset yleensäkkään välitämme toisten mielipiteistä? Koska oikeastaan millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että tiedät itse kuka olet ja mistä tulet. Meidän pakettiimme kuului sinun ja minun lisäksi myös se kuuluisa kolmas pyörä. Tällä kertaa emme kuitenkaan puhu kolmannesta pyörästä sen perinteisimmässä merkityksessä. Meidän kohdallamme se tarkoitti Jeesusta. Sinun oli hyvin vaikea ymmärtää, että minun elämässäni oli toinenkin niin vaikutusvaltainen mies. Tiesit kuitenkin että sinun olisi aivan mahdotonta kilpailla Jeesuksen kanssa. Et tulisi koskaan tarkoittamaan samaa elämässäni mitä Herramme minulle merkitsee. Useamman kerran olen joutunut selittämään sinulle miksi olen uskova. Kolmannen kerran jälkeen sain tarpeekseni. ”Jos todella tahdot pilata meidän välimme tällaisen asian takia, niin onneksi olkoon olet onnistunut siinä. Me tapaamme seuraavan kerran jossain aivan muissa merkeissä.” Ehkä oven kolahdus herätti sinut ajattelemaan sanojani ja tulit järkiisi seuraavan viiden vuoden aikana. Sillä minä tapasin sinut seuraavan kerran viiden vuoden kuluttua minun työpaikallani Kallion kirkossa. Messu oli tullut ehtoollisen kohdalle kun tajusin sinun istuvan takapenkissä. Näytit eksyneeltä. Messun loputtua tulit puheilleni. ”Minun täytyy pyytää anteeksi syntejäni. Voinhan saada synninpäästön” Vastasin niin kuin minun siinä kohdassa täytyikin. ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, ei minun rakkauteni sinuun järky eikä minun rauhanliittoni horju. Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelijan annan sinulle tämän synninpäästön Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Voit nousta uskon veli, taakkasi on nostettu pois hartioiltasi.” Nousit ja halasit minua. Olin edelleen hieman hämilläni siitä mitä teit minun kirkossani, ja kirkossa yleensäkkään. ”Saanko kysyä sinulta, että miten olet osannut etsiä minua täältä?” Katsoit minuun ennen kuin käänsit katseesi kohti alttaria. ”Ehkä se oli Jumalan tahto. Olen niin pitkään odottanut tätä että en oikein osaa sanoa mitään järkevää.” Sanasi tulivat minulle täytenä yllätyksenä. ”Saanko kysyä jotain hyvin henkilökohtaista?” ”Pastori on hyvä ja kysyy.” ”Milloin olet tehnyt uskonratkaisusi?” ”Minun täytyy sanoa että en ole aivan varma. Olen mielestäni edelleenkin hyvin untuvikko näissä asioissa.” En millään olisi voinut uskoa puhujan olevan sinä. Sinun puheesi Herramme laupeudesta ja siitä miten olit löytänyt elämässäsi uuden suunnan eivät aivan saavuttaneet minua. Myönnän että jäin ajattelemaan jotain aivan muuta kuin sinun uskonelämääsi. Illalla istuessani toimistolla mieleeni tulvi hyvin eläväisiä ja värikkäitä mielikuvia siitä millaista meidän elämämme olisi voinut olla, jos Herramme olisi koskettanut sinun elämääsi aikaisemmin. En saanut ajatuksiani irti sinusta näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen. Vaikka en olisi halunnut myöntää sitä miten suuri vaikutus sinulla oli edelleen elämässäni. Luulin viiden hyvin merkittävän vuoden ratkaisseen tämän ongelman. Asuin väliaikaisesti pappilassa ja olin hakenut omaa asuntoa jo vuoden päivät, mutta mikään ei tuntunut siltä oikealta. Mikään ei tuntunut sopivalta. Tiesin melko tarkkaan millaisen asunnon haluaisin, mutta mikään tarjolla olevista ei sopinut vaatimuksiini. Katselin vapaita asuntoja ja silmiini osui ilmoitus jossa oli hyvin lupaava kuvaus ”valoisa kattohuoneisto” Tiesin että tuo olisi nähtävä omin silmin. Sain sovittua näytön jo seuraavalle päivälle. Näytössä minut yllätettiin jo toisen kerran viikon sisällä. Astuin sisään porraskäytävään ja olin nousemassa hissiin kun kuulin takaani äänen jonka tuntisin vaikka unissani. ”Minka, mihin kerrokseen olet menossa?” ”Neljänteen.” ”Niin minäkin, mikä sattuma.” Hississä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, vaikka minun olisi tehnyt mieli tehdä jotain aivan muuta. Hissa piippasi kerroksemme merkiksi. Oven ulkopuolella seisoi hyvin huolitellun näköinen asuntovälittäjä. ”Hyvää iltaa. Hienoa saada pariskunta katsomaan asuntoa. Asiakkaani ei mielellään haluaisi vuokrata tälläistä asuntoa yhdelle hengelle.” Tunsin värin katoavan kasvoiltani. ”Anteeksi mutta…” ”Kulta, älä höpsi” Keskeytit minut ja tartuit käsivarteeni omistajan elkein. Kuiskasit korvaani. ”Leiki vain mukana niin molemmat voittavat.” Nyökkäsin myöntyvästi. Päätin leikkiä mukana. ”Sinä voit mennä vaikka syömään, minä soitan kun olemme päässeet yhteisymmärrykseen.” Sanoit välittäjälle. ”Jään odottamaan soittoanne.” Katsoin sinuun suu auki. ”Mitä peliä tää Mikael on?” ”Hyst nyt, anna mun hoitaa tämä.” Välittäjä antoi sinulle avaimet ja menimme sisään. Jo eteiseen tullessa pyristelin irti otteestasi. Ilmeeni kertoi varmaan enemmän kuin tuhat sanaa. ”Katsele vain tulen kohta perässä”, huikkasit perääni. Menin kauniiseen keittiöön jonka ikkunoista näkyi merelle. En voinut olla huokaamatta ääneen. ”Kaunista, eikö? Muistin sinun rakastavan merinäköalaan.” Seisoit takanani ja kuiskasit korvaani. ”Mitä muuta sinä muistat?” Vastasin. ”Sen että korvat ovat sinun heikko kohtasi.” Näykkäisit minua korvanlehdestä. Se mitä seuraavaksi tapahtui ei missään nimessä ollut koskaan suunnitelmissani. Meidän välillämme joskus ollut kipinä roihahti viiden pitkän vuoden jälkeen uudelleen liekkeihin. Makasit selälläsi ja annoit minun jumaloida harteitesi linjaa. ”Tiesin että et voi edelleenkään laskea minua hihnastasi.” Hyrisit kuin kissa sormieni alla. ”Sinä et tiedä hihnoista yhtään mitään”, kuiskasin. Havahduin ääneesi auringon laskun jälkeen. ”Kyllä, me otamme tämän. Paperit varmaan voidaan tehdä huomenna? Tuodaan avaimetkin silloin. Kanssanne oli ilo asioida, tapaamme huomenna!” ”Ostitko asunnon?” ”Ei vaan me ostimme”, vastasit. ”Tiedäthän sinä että minä en ole koskaan unohtanut sinua?” Kysyit minulta aamiaispyödässä. ”Mitä?” ”Minka, sä nukut edelleen.” Naurahdit minulle. Katsoin merelle ja sitten katsoin kelloon. ”Ei kai tuo kello pidä paikkansa?” ”Juu, luulis. Miten niin?” ”Mun täytyy katsoo yks juttu.” Selasin kalenteriani raivokkaasti. ”Mun täytyisi varmaan olla tapaamassa yhtä vihille aikovaa pariskuntaa.” ”Olen siirtänyt sen.” Katsoin sinua epäuskoisena. ”Ethän sä sellaista voi tehdä.” ”Tein jo. Ilmoitin kirkkoherralle että tulet maanantaina seuraavan kerran töihin.” En tiennyt mitä ajatella. ”Olit suunnitellut tämän kaiken eikö niin? Kuvittelet että voit manipuloida minua samalla tavalla kuin vuosia sitten!” ”Älä suutu. Ajattelin vain sinun parastasi. Enkä täysin suunnitellut tätä, esim. tää asunto juttu sattu vahingossa osumaan kahdalle. Mä en oo vaatimassa sulta yhtään mitään. Mennään päivä kerrallaan ja tutustutaan uudelleen!” ”Hyvä on, mutta jos saan selville että yrität tehdä jotain selkäni takana niin vannon että se on viimeinen tekosi.” ”Kyllä. Kyllä, siihen ei ole mahdollisuutta. Älä huoli anna minun pitää huoli susta, niin kaikki kääntyy kyllä parhain päin.” Palasin maanantaina töihin. Istuin toimistossa ja pohdin mitä ihmettä viimeisen kolmen päivän aikana on tapahtunut. En oikein osannut aloittaa mitään joten päätin mennä meidän nuorisotyöntekijän puheille. ”Marjo, sun on autettava mua. Mä en kykene töihin ennne kuin olen kertonut tästä jollekkin. ”Anna kuulua, siksihän täällä ollaan.” ”Sä et ikinä usko mitä viikonloppuna tapahtu. Olenhan mä kertonut Mikaelista sulle?” ”Eksästäskö? Kyllä olet.” ”Se istu viime viikolla kirkossa ja pyysi synnintunnustusta. No siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Annoin synnintunnustuksen. Illalla kun olin pappilalla näin netissä asuntoilmoituksen mikä oli kuin tehty mulle. Sain perjantaiks näytön. Mikael oli järkännyt sen kämpän ja kaikki. Ny me meinaan asutaan saman katon alla.” ”Älä viitti. Miten se tuommoi? On sulla aikamoinen timantti käsissäs, ettäs tiedät.” Marjo kuunteli tarinaani epäuskoisena. ”Älä laske vaan sitä miestä käsistäs, jos se kerta tuli takaisin.” Marjo sanoi. ”Joo mun täytyy mennä puhumaan kirkkoherralle siitä pappilasta. Että miten on hommaanko minä siihen uuden vuokralaisen vai miten nää asiat toimii. Iso kiitos Marjo että kuuntelit.” Lähdin kirkkoherran puheille. Kirkkoherran kanssa sovimme että maksan ensi kuun vuokran vielä kun lähdin näin yllättäen, mutta sen jälkeen on kaikki hyvin. Hän oli iloinen että olen löytänyt itselleni asunnon. E tullut sanoneeksi muuttoni todellista syytä, mutta eihän se ole kuin minun asiani. Koska asunto mihin olin Mikaelin kanssa muuttanut on ainankin osaksi kalustettu niin en käynyt hakemassa pappilasta kuin tärkeimmät, eli äidin keinutuolin ja irtaimistoni. Oma sisään muuttoni oli tunnissa valmis. Mikael ei ollut uskoa että minulla olisi todella niin vähän tavaroita. ”Seuraavan on mukavampi muuttaa pappilaan kun siellä on kalusteita valmiiksi.” Sanoin Mikaelille. Minä en koskaan ole ollut tavara ihmisiä, lisäksi nautin siitä että ympärilläni on tilaa. Olohuoneen suurista ikkunoista paistoi aurinko, kun istuin keinutuoliin lukemaan ensi sunnuntaina evankeliumia. Katselit televisiota sohvalta. ”Teetkö töitä? Saanko keskeyttää?” Kysyit. ”Toki, mitä anna tulla.” Katsoin sinuun. ”Tule istumaan tänne niin puhutaan tästä kaikesta. Sä oot ollut kovin hiljainen viime aikoina.” ”Hyvä on, mutta mun täytyisi todella kirjoittaa tuo saarna.” ”Juu. Juu, en häiritse pastoria kauaa.” Istuin sohvalle viereesi. ”Kerro mulle mitä sä todella ajattelet tästä?” ”Mä en oikein tiedä vielä mitä ajatella. Nyt juuri tää kaikki tuntuu ihan hyvältä, vaikka saatan myöhemmin tulla ajatelleekseni jotain ihan päinvastaista. En tahdo että tää menee samalla tavalla pilalle kun mein juttu meni silloin aikoinaan.” Nostin katseeni ja näin kyyneleen vierivän poskellesi. ”Mä tiedän että mä satutin sua silloin vuosia sitten. Anna mulle mahdollisuus niin mä korvaan sen kaiken mielipahan minkä oon sulle aiheuttanut.” Kuulin äänestäsi miten tosissasi olit. Otsat vastatusten me vannoimme valan joka kestää. Joskus on mentävä kauas että voi nähdä lähelle ja joskus on unohdettava asioita mitä ei koskaan voisi kuvitella unohtavansa. On annettava anteeksi asioita joita ei voi antaa anteeksi. Vain tekemällä uhrauksia voi löytää onnen. En olisi koskaan voinut uskoa että meille soisi joskus hääkellot. Meidän häitämme juhlittiin tasan vuosi sen jälkeen kuin olin antanut sinulle synnintunnustuksen kotikirkossani. Joskus joku muu suunnittelee elämmämme paremmin kuin osaamme itse edes kuvitella.
(1417) Olen siis kirjoittanut tuon käsineni, junassa menneenä viikonloppuna.

Nano day 11

On asioita joita me emme voi välttää, on hetkiä jolloin täytyy vain kestää, sillä murtuminen noina hetkinä ei tulisi koskaan kysymykseenkään. On siis hetkiä jolloin on vain nostettava leuka rinnasta ja katsottava totuutta silmiin. Siitä totuudesta löydät nimittäin sen miksi olet tässä tilanteessa mihin olet joutunut. Jokainen noista hetkistä on merkityksellinen, jokainen noista hetkistä antaa sinulle jotain suurta.
Vasta kun katsot taaksepäin ymmärrät sen miksi sinut vietiin noiden hetkien poikki. Miksi sinut raahattiin noiden hetkien läpi. Kuka sinut todella toi niihin hetkiin mihin et olisi koskaan uskonut joutuvasi. Anna minun kertoa hetkestä jolloin minut yllätettiin täysin, hetkestä jolloin tulin saaneeksi jotain suurta.
Tämä kaikki tapahtui noin viisi vuotta sitten yliopiston aulassa, olimme kaikki menossa lukukauden viimeisiin kokeisiin ja koko aulassa ollut opiskelijoiden määrä ei puhunut sanaakaan. Siihen hetkeen Sinä sait maailman parhaimman idean, päätit murtaa hiljaisuuden laulullasi. En osannut muuta kuin kuunnella haltioituneena, kukaan ei koskaan ollut maininnut sanallakaan että Sinä osasit todella laulaa. Laulusi voimalla menimme saliin. Jälkikäteen sain kuulla että noista äidinkielen kokeista saimme yhden parhaimmista tuloksista koko Suomessa, Sinun laulusi oli laukaissut kaiken sen stressin mikä meissä oli ennen kokeisiin menoa. Muista itse kirjoittaneeni yhden elämäni parhaimmista esseistä silloin.
Kokeesta poistuessani en osannut ajatellaan mitään muuta kuin lauluasi. Se sai jotain sisälläni soimaan niin että päädyin seuraavana aamuna soittamaan Sinulle ja kiittämään ääneen siitä mitä olit tehnyt koe aamuna. Et oikein osannut ottaa kiitoksiani vastaan, muuten kun vaadit että saisit viedä minut ulos heti kuin se olisi mahdollista. Silloin oli minun vuoroni häkeltyä. Sain vastatuksi kyllä, mutta se ei todellakaan ollut ensimmäinen ajatus mielessäni.
Menimme seuraavalla viikolla syömään yhteen kaupunkimme hienoimmista ravintoloista. Olin miettinyt asu valintaani ainankin tunnin ennen kuin tulit hakemaan minua. Kehuit pukuani kauniiksi. Ruoka ravintolassa oli jostain toisesta todellisuudesta. Jotenkin aistin silti, että Sinä et aivan ollut omalla alueellasi silloin siellä ravintolassa, olit mielestäni jotenkin muissa maailmoissasi. Kysyin jossain vaiheessa iltaa että mikä Sinun on. Väistit kysymykseni omallasi. ”Lähdetäänkö pois täältä?” Se sopi minulle enemmän kuin paremmin. Kun kävelimme ulos, joku tarttui olkaasi. ”Dan, saanko ottaa valokuvan?” Kysymys oli minusta hyvin kummallinen. Vastasit ihailijallesi tyynen rauhallisesti että olet juuri lähdössä joten kannattaa olla nopea. Ihailijasi kiitteli Sinua suurieleisesti ja minä seisoin suu auki järkytyksestä kun ymmärsin jotain.
”Etkai sinä nyt vain ole se Dan tuosta…” Kysymykseni jäi kesken, sillä keskeytit minut. ”Mun täytyy ehkä selittää mutta ei tehdä sitä täällä, täällä on aivan liikaa ihmisiä joita kiinnostaa aivan liikaa.” Poistuimme hyvin tyylikkäästi takavasemmalle kun ihmisiä alkoi kertyä ravintolan oville enemmänkin. Ajoimme asunnollesi. Nousimme hissillä talon ullakko kerrokseen. ”Tervettuloa matalaan majaani.” Ohjasit minut sisään.
Asuntosi olisi valoisa, vaikka oli siis ilta, niin saatoin nähdä sieluni silmin miten valo tulisi sisään noista suurista ikkunoista. ”Sinulla on uskomattoman kaunis koti, kun ajattelee että asut täällä yksinäsi.” ”Väitätkö että miehellä ei voisi olla makua sisustaa asuntoa?” Sanoit virne kasvoillasi. Kiusoittelit minua ihan selvästi. ”En minä niin sanonut.” ”Mutta tarkoitit kuitenkin. Maistuuko lasi viiniä?” ”Se kuulostaa todella hyvältä, tähän päivään tarvitaankin lasi viiniä” ”Sinä näytätkin olevan viinin tarpeessa.” Kaadoit viinin laseihin ja tulit viereeni istumaan sohvalle. ”Tälle illalle, olkoon se onnistunut.” Sanoit kun kilistelimme laseja.
Toisen lasin jälkeen sain avattua suuni ja kysyttyä ”Miten ihmeessä sinä olet päätynyt yliopistolla opiskelemaan?” ”Minusta pitäisi tulla musiikin opettaja joku kaunis päivä, kuhan keikkailulta ehtisin istumaan koulun penkillä.” Kuuntelin haltioitueena. ”Harvemmin sitä julkimon kanssa deittailee.” ”Enhän minä nyt vielä mikään iso stara ole, mutta kyllä tällä muutaman lisä satasen kuussa tienaa. Otatko lisää viiniä?” ”Se kuulostaa hyvältä.” Lasit tyhjenivät ja täyttyivät kerran jos toisenkin sen illan aikana. Juttemme kulki hyvin ja minusta rupesi jossain vaiheessa tuntumaan että meillä on joskus entisessä elämässä ollut jotain. ”Mistä me Dani alun perin tunnetaan?” ”Hyym, varmaan jostain lukiosta, niin mehän oltiin siis samassa lukiossa aikanaan.” ”Niin me oltiinkin Tapiolassa, se oli hienoa aikaa se. Ei sillä että mulla nyt mikään ihan hirvee ikävä olis sitä aikaa, mutta kyllä aika on nyt jo vähän kullannut muistoja.”
Ilta eteni niin kuin jokainen meistä osaa kuvitella sen ensimmäisillä treffeillä etenevän. Aamulla heräsin kuitenkin sohvaltasi, mihin olin vähän yllättynyt. ”Olenko minä todella ollut näin tylsää seuraa?” Tokaisin aamulla. ”Sinä vaan simahdit, enkä kehdannut herättää. Olit niin kaunis kuin nukuit. Otatko puuroa?” ”Miten sä voit olla noin hyvällä tuulella tähän aikaan päivästä?” ”Mä oon aina ollut aamu ihmisiä, siksi opettaminenkin sujuu multa kuin itsestään.” ”Opettaisitko sä mua soittamaan kitaraa, oon pikku likasta asti haaveillut siitä?” ”Mikä jotten, mutta nyt syödään. Niin ei mene hyvä päivä hukkaan.” Mulla olisi voinut olla jotain muutakin mielessäni, mutta laittamasi aamiainen tuoksui kyllä niin hyvältä että en voinut vastustaa.
”Mitäs alaa sä opiskelet yliopistolla? Me taidettiin olla keväällä psykan kokeissa yhtä aikaa.” ”Joo, psyka on mun sivuaine, jos kaikki menee niin kuin haluan niin musta tulee joku kaunis päivä pappi.” Katsoit minua ja hetken näin katseessasi jotain mitä en välttämättä olisi tahtonut nähdä. Se ehkä oli inhoa, tuskin vihaa. ”Pappi, saanko mä kysyä miksi?” ”Saat, oon mä tähän muutaman kerran joutunutkin elämäni aikana vastaamaan. Musta vaan tuntuu että se homma on tehty mulle. Tahdon inspiroida ihmisiä, auttaa silloin kuin muu maailma ei voi sitä tehdä ja olla puolustamassa heikoimmassa asemassa olevia. Lisäksi pappikin on jossain määrin opettaja.” ”Täytyy myöntää että en olisi ikinä uskonut että susta tulis pappi.” ”Ei kovin moni muukaan.” Naurahdin. ”Saanko mä puolestani kysyä?” Nyökkäsit hyväksyvästi. ”Mikä sulla on pappeja tai kirkkoa vastaan? Luulin nähneeni katseessasi jotain tunnetta, eikä se ollut täysin positiivinen.” ”Osaat sä ainankin ihmisiä lukea. Mun isäni oli pastori ja mä oon saanut tosi tiukan kasvatuksen kotona, ja olen ajatellut että se ei ainankaan ole tehnyt musta parempaa ihmistä. Ehkä siihen tunteeseen liittyy jonkin verran nuoruuden kapinaa, mutta en ole koskaan nähnyt että kirkolla olisi jotain tarjottavaa minulle.” ”Mä ymmärrän sun pointi, tunnen paljon ihmisiä kenellä on samankaltaisia tarinoita. Enkä arvostele tai tuomitse sua mitenkään valintojesi takia. On vain hyvä että puhuttiin tästä niin sitten en vahingossakaan aiheuta sulle tukalaa tunnetta jos tulee jostain uskon asioista puhe. Tää voi mun puolestani olla tää keskustelu tässä.” Kuulin sinun huokaisevan syvään. Olisi parempi jättää tämä aihe rauhaan, saattaisimme aiheuttaa toisillemme vain mielipahaa. ”Musta on hienoa että sä voit puhua näistä asioista noin vapaasti. Ihailen sitä sussa.” Sanoit minulle lopulta. Olin vähän yllättynyt. ”Kiitos ja mun kanssani voi luonnollisesti puhua ihan mistä vain. Älä pelkää sanoa mulle mitään. Mä oon aika paljon kaikkea jo kuullut.” Vastasin hymyille. Rupattelimme vielä kahvi kupin ääressä, kunnes kellosi soi. ”Mun täytyy varmaan lähteä käymään toimistolla, voinko heittää sut matkalla kaupunkiin?” ”Joo, se sopii mainiosti. Tavataanhan me toistekkin näissä merkeissä? Olisi ikävää jos emme.” Katsoit minuun. ”Tuo on parasta mitä olet tänään sanonut.”
Tapasimmekin usein, lopulta niin usein että meidän täytyi muuttaa saman katon alle. Vuosia kului useampi ennen kuin uskallauduit kysymään sen ison kysymyksen. Meille hääkellot soivat viisi vuotta yhteenmuutomme jälkeen. Kukaan ei olisi ikinä uskonut että rok- muusikko ja pappi päättyisivät saman katon alle, mutta eihän se tämän elämän tarkoitus olekaan.
Olin iloinen siitä että olin uskaltanut hypätä tuntemattomaan, vaikka Sinä se alun perin olit ollut se joka rikkoi jään. Näin se musiikki yhdistää ihmisiä ihan uskomattomalla tavalla.
(1151 oli tulos tänään ja 10 000 meni rikki!!!)

Nano day 10

Tiedäthän sinä mitä se kertoo muille ihmisille sinusta että olet ollut jossain mihin et ole vapaaehtoisesti halunnut mennä. Tiedäthän sinä miltä tuntuu olla jumissa sellaisten asioiden kanssa mille ei vain yksinkertaisesti mahda mitään. Sillä joskus minusta tuntuu että olen pahasti jumissa.
”Mielummin muuttunut kuin juuttunut.” Kuulin sinun sanoneen, tai oikeastaan tiesin että olit antanut toiselle ne sanat. Sinä todella olit se taiteilija niiden sanojen takana. Se luoja, kaiken takana oleva joka tietää mitä kannattaa tehdä. Sinä olit todellinen aarre maanpäällä.
”Miksi sä kuulostat tolta?” ”Ihan kun se olis jo kuollut tai lopettanut?” ”Kun tiiätsä Jare sen että veljes on todella kuollu?” ”Älä viiti, et sä voi tollasta puhua.” Jokin päässäsi naksahti täysin sillä hetkellä, et todellakaan tiennyt asiasta, ja nyt kaadoit sen kaiken minun niskaani, minä saisin kärsiä seurauksista. Ja seurauksista minä kärsinkin, seuraavan viisi vuotta. Mutta jostain sinä tulit takaisin enkä todellakaan osannut odottaa sitä.
Viiden vuoden päästä seisoit kynnykselläni kädessäsi liljoja. Et osannut oikein sanoa mitään. Katsoit varpaitamme kynnysmatolla ja purit hammasta että et olisi hajonnut siihen hetkeen. Nostit katseesi ja sanoit ”Mä en tiedä miten mä selitän tän Jarelle, mutta sulle mä voin sanoa suoraan, sä oot mun maailma ja mulle vaan selvis jossain kohtaa että oikeestaan millään muulla ei oo väliä.” Katsoin sinua suu auki, tätä minä en odottanut tämä ei ollut minun suunnitelmissani, sun ei pitänyt koskaan olla osa mun elämääni eikä mun suunnitelmaani. ”Tiesithän sä että sä oot pikkasen myöhässä?” Kuin taikaiskusta takaani kuului ”Äiti, mitä toi setä tekee mein ovella?” Katsoit poikaani ja huomasit pian että hänessä oli jotain hyvin tuttua. ”Onko sulla ja Jarella…” Kysymyksesi hukkui kyynelten tulvaan, silloin sinä hajosit kappaleiksi.
Oli hyvin vaikeaa istua noiden kahden puhisevan ja toisilleen kyräilevän leijonan kanssa samassa huoneessa. ”Eikö tää oo puhuttu selväks jo kymmenen vuotta sitten?” ”Mitä sä äijä selität, tää ei oo ratkasu yhtään mihinkään, sä et oo koskaan ollut vara vaihtoehto?” ”Vara vaihtoehto, etkö parempaa tarkoitusta laastarille keksi?” ”Nyt riittää! Te kaksi riitelette musta, jospa tää nyt olis ihan oikeesti tässä. Mä lähden nyt vähäksi aikaa, teidän on pakko selvittää välinne, sillä muuten te teette jotain mitä kadutte koko loppu elämänne.” Lähdin siis ulos talosta joka pienenpienen hetken oli ollut minulle koti.
Tunnin päästä tulin sisään. ”Huhuu onko täällä ketään?” Olo huoneesta kuului kolinaa. Seuraavaa näkyä en olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan saada aikaan. Nuo kaksi riitapukaria istuivat vieretysten sohvalla kuin mitään viiden vuoden taukoa ei olisi ollutkaan. ”Missä Janne on?” Kysyin Jarelta. ”Nukkuu, niin kuin kuuluukin.” Hymysi oli niin leveä että en olisi uskonut sinun tapelleen veljesi kanssa. ”Joni oikeastaan ymmärsi tän kuvion, että miksi me ollaan päädytty tällaiseen tilanteeseen missä me nyt ollaan.” ”No se on vain hyvä juttu. Mulle on oikeestaan tärkeintä että te kaksi ootte sovussa. Se riittää mun onneeni, tässä on niin monta onnetonta vuotta vietetty.” Veljesten samankaltainen katse sai naurun helskymään huuliltani. ”Tiedätkö mitä rakas, tuota mä olen kaivannut.” ”Saat kiittää siitä veljeäsi, kun päätti yllättää oikein perinpohjaisesti tänään.” Vastasin Jarelle. Minun sydämeni oli niin täynnä rakkautta että olisin voinut huutaa siitä koko maailmalle. Olisin halunnut koko maailman tietävän kuinka onnellinen minä olen.

10.2

Älä anna silmiesi sokeutua maailmassa. Sillä sitten kun sen teet olet menettänyt jotain suurta. Maailmassa on niin paljon kaikkea minkä näkemistä et halua jättää väliin. Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea ihmeellistä mitä ei kannata jättää väliin. Kuitenkaan ei kannata huolia siitä että kaikki aika mikä sinulla on ei tunnu riittävän, siihen on syynsä, me emme millään voi nähdä kaikkea, sillä meille on asetettu aika minkä me olemme täällä. Nauti ajastasi, se on rajallinen.
Ole hyvä äläkä hukkaa sitä, sillä se on kaikki mitä tässä maailmassa voit saada, sen on kaikki mitä sinulle tarjotaan. Ja tämä on tarjous mistä et halua kieltäytyä. Minulla on sinulle tehtävä. Ihmettele, katsele, kysele, sillä jos olisimme enemmän lasten kaltaisia olisi tämä maailma paljon parempi paikka meillä kaikille. Lasten vilpittömyys ja tapa katsoa maailmaa on osalle aikuisista täysin vieras. Heistä kukaan ei ole moneen vuoteen enää kyseenalaistanut tässä maailmassa yhtään mitään. Sano maailmalle, että sinä et kelpaa näin, sinun on oltava parempi paikka ihmisille. Meidän maailmamme on tällä hetkellä aivan liian julma osalle meistä. Jotkut meistä ovat vain haavoittuvaisempia kuin toiset ja hyvin usein on vielä niin että meidän kuuluisi olla niiden heikkojen puolella sillä he tietävät mitä maailma todella tarvitsee.
Maailmamme tarvitsee niitä heikkoja, tai siis heikkoja vain voittajien ja muiden elämässä pärjäävien kannalta. Maailma kaipaa toista näkökulmaa, sitä näkökulmaa mistä ei puutu värejä ja erilaisia harmaan sävyjä. Meidän maailmamme ei vain voi olla pelkästään mustaa ja valkoista. Toiset meistä kun eivät koskaan ole elämässään olleet mustaa tai valkoista vaan harmaata, likaista ja sekalaista mistä ei oikein saa mitään selvää, että mitä se todella tarkoittaa ja mikä sen todellinen syy on.
Meidän musta valkoiseen maailmaan me tarvitsemme taiteilijoita tai muita jotka tarjoavat meille niitä värejä mitä me olemme jo hukanneet aika päiviä sitten. Meidän maailmastamme katoavat värit aivan liian aikaisin. Meidän jokaisen tulisi pitää elämässämme joku joka antaa maailmamme ne värit, jos meinaamme unohtaa miltä maailma näyttää sen todellisissa väreissä. Sillä meidän maailmamme on kaikista kauneimmillaan kun se on edessämme kaikissa väreissään. Kuvittele hetki maailmaasi, miltä se näyttää. Kuuntele maailmaasi. Kun olet kuunnellut voit avata silmäsi ja ihmetellä niin kuin lapsi ihmettelee. Ihmettele sitä miten vihreä on elämän väri, miten taivas voi sinisimmillään olla niin kaunis että silmiisi koskee. Katso nyt vihreää, vihreä on se väri mistä elämä on saanut alkunsa, jokaisen elävän kasvin vihreä osa on se mikä mahdollistaa auringon energian muuttamisen sokeriksi. Jokainen meistä siis todellisuudessa toimii sokerin voimalla, nauti siis jokaisesta sokerin murusesta, se on puhtainta mitä maailma voi sinulle tarjota.
Katsele siniselle taivaalle ja hetken kuluttua näät, että me emme olekaan tällä pallolla yksin, noiden vihreiden kasvien kanssa. Näet sen että maailma vilisee elämää. Muurahaiset jaloissasi ovat ihmeellisin asia mitä tänään olet nähnyt ja linnut taivaalla esittävät sinulle kaikkein parhaimpia temppujaan. Jokaisella on paikkansa täällä, siksi sinunkin tehtäväsi pallolla on jonkun muun hyvä idea. Sinä et ole täällä syystä. Jokaiselle meistä on paikka, toivon todella että sinäkin voit ymmärtää sen. Älä ylenkatso toisia tai toisten tehtäviä, jokainen meistä on yhtä tärkeä osa tätä suurta maapallolta näyttävää palapeliä.
Sinulle on syysi, joskus joku muu osaa näyttää sen sinulle paremmin, joskus katsomalla toisen silmin löytää aarteen jota ei tiennyt olevan olemassa. Joku toinen osaa kertoa sinulle itseäsikin paremmin että mitä sinun täällä pitäisi tehdä. Anna siis jokaiselle kanssa kulkijallesi mahdollisuus valaista maailmaasi niin että voit oppia heiltä jotain. Oppia heiltä elämäsi tarkoituksen. Kun tiedät mikä on sinun tehtäväsi voit sen jälkeen olla opastamassa toisia.
(1069 sanaa)

Nano day 8

Tekeekö puku miehen vai mies puvun? No on se ihan kummin vain niin hyvällä puvulla voi tehdä ihmeitä. Hyvällä puvulla saadaan aikaan taikoja. Sillä kun 15 kesäinen pojankoltiainen laittaa puvun päälle saa hän ikää lisää heti ainankin yhden viisi vuotta. Hyvä puku antaa juhlalle kuin juhlalle sen ansaitseman arvon ja hyvä puku elää pitkäänkin. Olemme kuulleet tarinoita jossa mies menee naimisiin samassa puvussa missä pääsi ripille, siinä kohtaa on puvulla on ikää.
Hyvällä puvulla varustetuista miehistä kerrotaan tarinoita ja niiden pääosassa ei ole kauniisti ommeltu puku vaan mies joka kantaa tätä räätälin luomaa luomusta. Sillä silloin olemme asian ytimessä eli miehessä joka kantaa pukua.
Olet kysynyt minulta että olenko minä pukunaisia? Siis, niin että miellyttävätkö pukumiehet silmääni? Kenen ne eivät! Katsot minua kuin hullua, ehkä en aivan ymmärtänyt pointtiasi, mutta kyllä puku miehen tekee, siitä olemme kaikki yhtä mieltä. Niin useat meistä sanovat. Olkaamme siis ylpeitä noista pukua kantavista olennoista jotka kanssamme pallolla kulkevat.
Tiedäthän että tuolla hartia linjalla saadaan aikaan sotia? Mitä ihmettä sinä selität? Kumarrun katsomaan takkiasi lähempää. Heitä se päällesi. Niin teitkin pikkuisen epäilyn saattamana. Nostit tuon kauniin takin hartijoillesi ja käännyit selin minuun. Minulla olisi tässä kohtaa parhaimmat maisemat. En voinut olla koskettamatta tuota kaunista pukua. Katso nyt miten se antaa hartijoillesi muotoa. Et vaivan ymmärtänyt jutun jujua. Jospa me naiset vain todella ymmärrämme pukujen päälle. Jospa vain me todella näemme pukujen kauneuden. Tai ymmärrämme todella sen miten paljon työtä hyvä räätäli on pukujen eteen nähnyt. Miten esimerkiksi takin tekemiseen voi saada kulumaan jopa sata työ tuntia, kyllähän sinäkin työtä arvostat, mutta huomaatko sitä samalla tavalla kuin minä.
Jokainen käsillään tekevä ihminen ymmärtää sen mitä on olla kainaloitaan myöten siinä työssään, on se sitten maalaus tai puvun takki. Itse olen ruvella ja haavoilla jokaisen valmiin työn jälkeen. Sitten kun saan nähdä ilon asiakkaani kasvoilla niin voin todella olla iloinen siitä mitä olen saanut aikaan. Jokaisen siveltimen vedon tai piston tarkoitus tulee silloin esille, jokaisella työvaiheella on siis tehtävänsä! Puku joka peittää hartijoitasi elämäsi suurimmissa juhlissa on ollut sen luojalle joskus kaikkein tärkein.
Puku harteillasi kertoo siis tarinaa. Ja siitä tarinasta ei puutu verta, hikeä ja kyyneleitä. Jokainen luovan työn edustaja purkaa sieluaan tuotoksiinsa ja jokainen meistä haluaa olla osa jotain suurempaa tarinaa. Olla osa tätä maailmaa ja kertoa tarinoita asioiden takaa. Paljastaa salaisuuksia elävästä elämästä. Räätäli kertoo tätä tarinaa ja omaa tarinaansa jokaisen piston kautta, joten vaali pukuasi. Kohtele sitä hyvin. Jaa pukusi kanssa tarinaa, niin sinustakin tulee osa tarinoiden ketjua.
Ole ylpeä puvustasi, joku on tehnyt sen eteen hurjasti töitä, pidä siitä hyvää huolta. Jokaisella meistä on elämässään joku vaatekappale joka edustaa elämää, joku vaate joka edustaa meitä enemmän kuin ne kaikki muut. Sellainen vaate on kuin uniformu joka päällä voi tuntea itsensä maailman herraksi tai sitten se vaate on kuin turvasatama joka kertoo että täällä on hyvä olla, täällä sinä olet turvassa. Anna pukusi kertoa tarinaa, sinä olet sen tarinan pääosassa ei se puku mitä kannat, mutta jokaisella hyvällä näyttelijällä on jotain mikä siitoo hänet rooliin ja monelle se on se vaate. Niiden vaatteiden avulla roolit heräävät henkiin ja silloin tapahtuu se mitä yleisökin odottaa, silloin näyttelijän hahmoista tulee totta. Vaatteiden avulla siis näyttelijä tuo hahmonsa tähän hetkeen ja tähän todellisuuteen. Jokainen meistä tuo siis vaatteillamme itsemme näkyviin osaksi tätä maailmassa kokoajan tapahtuvaa suurta näytelmää jossa jokaisella meistä on hyvin tarkka rooli, jokaisella meistä on paikka missä meidän kuuluukin olla. Meidän jokaisen paikka on tärkeä ja yksikään meistä ei ole täällä ilman jotain tarkoitusta. Vaali siis pukuasi, se tuo sinut tähän maailmaan ja tähän hetkeen.
Kun katselet hetken ympärillesi ymmärrät mitä haluan puvun merkityksellä kertoa. Katso hetki ja ihmettele. Mitä näet? Näetkö sen että kaikelle on juuri sellainen puku kuin kuuluu, jokaisen puku on juuri oikeanlainen. Lintujen puvun kuuluu olla kevyt ja vettä hylkivä, leijonan puvun kuuluu olla savannin kuivuneen heinän värinen, sillä jos leijonan puku olisi jonkun muun värinen, ei se olisi savannin kuningas. Ilman pukua meistä kukaan ei siis ole tunnistettava osa tätä todellisuutta. Ilman pukua emme ole täällä. Ja se miksi pukusi on tärkeä ja juuri tuollainen kertoo vain siitä että kukaan ei tahdo että olisimme täsmälleen samanlaisia, kukaan ei tässä maailmassa halua näyttää täsmälleen samalta kuin sinä, joten kanna pukuasi ylpeydellä. Se on tehty juuri sinua varten ja se on täydellinen vain sinun päälläsi.
Toivon sinun ymmärtävän että puku ylläsi on hienointa mitä sinulla voisi olla. Se on tehty sinulle ja sinua varten. Mutta miksi minä ja tuhannet muut naiset jäämme katselemaan tuota pukuihin sonnustautunutta sakkia? Mikä siinä puvussa on mikä sytyttää meissä jotain alkukantaista. Olen ajatellut sen johtuvan siitä että puku tuo miehessä kaikkein parhaimmat puolet esille. Ja näistähän jokainen katselija on täysin erimieltä, antakaamme se lupaus toisillemme että saamme olla erimieltä. Se on rikkaus.
Sisaret, antakaa siis jokaisen puvun kantajan olla parasta mitä tässä maailmassa voi olla. Antakaa puvun kantajille mahdollisuus. Sillä jokaisen puvun alla on tarina ja se tarina on täysin lukemisen ja tutustumisen arvoinen, saatat huomaamattasi löytää jotain sellaista mistä et osannut edes unelmoida. Jokaisen puvun alla on tarina johon kannattaa tutustua, jokaisen meidän tarina on kertomisen arvoinen. Jokainen meistä haluaa sitä että tarinamme tulee kuulluksi, se on ihmisen perus tahto. Me haluamme että toiset tietävät meidän olemassa olomme ja sen miksi me olemme täällä. Olkoon siis jokaisen puvun kantajalla tehtävä, ja sinä voit pitää huolen siitä että tuo tehtävä tulee täytetyksi. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme, eikä meidän ole hyvä olla yksin, niinhän Luojammekin on sanonut, että ei ihmisen ole hyvä olla yksin.
Yksin me emme tässä maailmassa pärjää. Älä siis anna ihmisten ympärilläsi kadota tai kulkeutua liian kauas, on jokaisen meidän kannettava osuutemme tästä asiasta, on jokaisen meistä oltava osa tätä. Ei meidän kannata siis kantaa kaunaa ja antaa vanhojen asioiden vaivata sitä mitä meillä on. Meillä on kuitenkin maailman ihmeellisin paikka missä olla. Meidän maailmamme on kauniimpia asioita mistä me tulemme koskaan mitään ymmärtämään. On jopa meidän velvollisuutemme ottaa ajasta täällä kaikki mahdollinen irti ja nauttia siitä mitä meillä on ja mitä maailma meille tarjoaa. Meidän maailmamme on kuitenkin kaikessa kauneudessaan, juuri se paikka mihin meidät on luotu. Se on se paikka missä meidän kuuluukin olla, missä jokaiselle meistä on joku paikka ja jokaiselle meistä on olemassa tarkoitus.
Kantakaamme siis pukuamme ylpeänä, sillä on suuri tehtävä.
(1022 sanaa tänään)

Nano day 7

Heräsin auringonpaisteeseen, en oikein ollut varma että missä olin. Huoneessa joka oli vieras oli kaikki siellä missä pitikin, vain eiliset vaatteet lojuivat pitkin lattioita. Etsin silmiini jotain tuttua. Missä ihmeessä mä oon. Ovi aukkoon oli eksynyt joku viehättävän näköinen olento. ”Huomenta unikeko, tiedätsä mitä kello on?” Ranteessani oleva ajan näytin näytti melkein kahta iltapäivällä. ”Mitä ihmettä tapahtui eilen?” ”Et sä todella muista?”, rypistit hyvin hurmaavasti kulmiasi. Istahdit suuren vuoteen reunalle. ”Miklu mihin sun pää jäi?”
Se onkin hyvä kysymys, sillä mulla ei oo mitään käsitystä mitä viimeisen viikon aikana on tapahtunut. Mihin tää viikko on mennyt? Missä ihmeessä mä oon ollut koko viikon? Näitä ajatuksia pallottelin kuin seisoin peilin edessä. ”Tää ei sit todellakaan tarkoita yhtään mitään, tajuuthan sä sen?” ”Juu juu. Sain vaan aikas komeen sulan mun hattuuni.” Jäin katsomaan sinuun kommenttisi jälkeen. Astuin lähemmäs. ”Onkos niitä sulkia enemmänkin siinä hatussa?” Kysyin. ”On, niitä on just sen verran kun mä haluun. Miten se sua liikuttaa?” Katselit ilkikurinen ilme kasvoillasi. ”Tiedäthän sä, että tän komeempaa sulkaa et saa.” ”Niin vissiiin, eikös sulla pitänyt olla kiire?” Potkit minut kylmästi ulos kämpästäsi jossain päin Helsinkiä.
Puhelin soi. ”Miklu. Mitä äijä, missä nähdään tänään? Osaatko muuten sanoo mitä oon duunannut tän koko viikon? Ai töissä vai. Ok. Keikkaa on siis ollut. Kiitti bro. Ollaan linjoilla.” Edellinen muistikuvani on jostain klubilta viime sunnnuntailta. Puhelimen näyttö näytti että nytkin olisi sunnuntai. Päätin mennä katsomaan on kämpillä ketään paikalla.
Oven avasi veljeni. ”Mitä kuuluu velipoika?” ”Mitäs tässä, missä sä oot huidellut tän viikon?” ”Älä kysy noin vaikeita.” Katselin puhelintani jospa siellä olisi vihjeitä, olihan siellä. Valokuvia oli Linnanmäen valokarnevaaleilta ja Onnelasta. Muuten sosiaalinen media osasi kertoa että mulla oli ollut keikkaa myös Espoossa. ”Nyt tää rupee selkeentymään, pitää mennä kysyyn tuolta duunista, mitä siellä osataan sanoo.
Matkalla toimistolle vastaani käveli mimmi, olisin voinut vannoa että sen naama on tuttu jostain. ”Hei Miklu, et sitten soittanut?” ”Olinko luvannut soittaa?” ”Olit.” ”Millon me ollaan tavattu?” ”Miehet, siis perjantaina. Cirkuksessa JVG:en keikka jatkoilla.” ”Okei, nyt rupee palautumaan. Mä tarjoon joskus lounaan kiitokseksi.” ”Saattaa jäädä vaan unelmaksi.” Jäin katselemaan mimmin menoa ja mietin että täytynee kysyä Galikselta tietääkö se missä oon ollut perjantaina.
”Mitä kuoma? Miten menee?” ”Mites tässä, yritän kuumeisesti kasailla mennyttä viikkoa. Osaatko Ville sanoo mihin lähdin perjantaina tein keikan jälkeen jatkoille?” ”Nyt sä oot jätkä kusessa, sähän olit sen yhen kissan kanssa yötä, ootas tuolla Presidentissä.” ”Huhhu, kukakohan sen on maksanut”, mutisin. ”Varmaan sä. Mikä on sun viimeisin muistikuva?” ”Se on tältä aamulta, mä olin sen mimmin kotona. Siis tossa meren rannassa, oiskohan se ollut Kaisaniemee. Sen mä muistan, muuten on aikas mustaa. ” ”Pitäiskö sun mennä kysyy silt mimmiltä että millä ilveellä sen mukaan lähdit eilen, jos se siis on ollut eilen.” Ville katsoi minua jotenkin huolissaan. ”Sä et yleensä oo huolimaton.” ”Niin mutta täytyyhän kaikkien se vissiin kokea. Mutta kiitti, mun pitää mennä soittaa sen viimeisimmän seuralaisen ovikelloa. Jos löydän oikeeseen taloon ees.” ”Kyllä se sun viime viikko jostain löytyy.” Ville lohdutti.
Kaisaniemessä haahuili edes takaisin, löysin lopulta talon mitä etsin. Yritin kaivaa mielestäni mimmin sukunimeä, jostain se tuli. Soitin ovisummeria ja siellä vastasi joku. ”Olinko mä viime yönä täällä? Miklu kysyy. Semmoinen kaunis vaaleavierikkö potkasi mut ulos tänä aamuna.” Ovisummeri soi avaamisen merkiksi ja minä nousin hissiin. Hissi pysähtyi ja oven takana seisoi tuttu naama tältä aamulta. ”Olin säikähtää että olen kuvitellut koko tän aamun kun tuntuu että oisin herännyt jostain unesta. Sä ainankin näytät tutulta.” ”Tuu, sisään. Mun täytyy kertoo sulle jotain.”
(570 sanaa 6.11) Sisällä istuimme pöydän ääreen. ”Juotko kahvia?” ”Juon, kiitos” Kahvipannu porisi ja katselin merelle. ”Sulla on kyllä mielettömät maisemat täältä ylhäältä.” ”Joo niin on. Mutta et tullut tänne katselemaan maisemia.” Äänesi oli vakava. ”Joo en, mulla on hyvin vähän muistikuvia viime viikosta, niin päätin aloittaa täältä, kun sun kanssa oon viimeisimmäksi ollut puheissa.” ”No jos haluut sen niin sanoa. Me ollaan oikeestaan tavattu tällä viikolla useammankin kerran. Ekan kerran maanantaina, sun omalla keikalla, tossa kolmannella linjalla. ” ”Maanantaina, ok, en muista ees olleeni soittamassa siellä.” Mietin hetken. ”Eikun en ollut siellä keikalla oikeestaan vaan soittamassa mun yhelle frendille, joka on duunissa siellä. Siksi mä oon ollut siellä, mutta miks sä oot ollut siellä?” ” Sun takia, mä olin siellä. Me ollaan Miklu tunnettu oikeesti tosi pitkään, eikö sulle mun sukunimi kertonut yhtään mitään?” Palaset alkoivat loksahdella paikalleen. ”Oot sä Suski? Siis Valtaoja?” ”Olen, mutta en Valtaoja enää vaan Sundell, tai siis olin Sundell vielä kuukaus sitten, mutta ei sillä oo merkitystä.” Katselin sinua hämmästyneenä. ”Miks nyt? Miks sä tuut mun elämääni nytten? Näitten kaikkien vuosien jälkeen?” ”Mä en osaa Miklu vastat tohon. Mä vaan satuin sun kassa samaan paikkaan kahville viikko sitten ja sen jälkeen kaivoin sun puhelin numeron jostain ja me ollaan siis ekan kerran oltu täällä mun luona jo keskiviikkona.” En tosissaan yleensä olen näin huolimaton. Katselin Suskia, se ainankin vaikutti ihan rehellisestä tyypiltä. ”Missäköhän mä oon ollut viime viikolla?”, mutisin äänen. ”Miklu me ollaan oltu tää viikko aika tiiviisti yhdessä, mutta ehkä meidän pitää mennä vaan eteenpäin. Ainankin sun pitää. Sulla taitaa olla töitäkin tänään. ” Selailin puhelintani, ja sitten tajusin. ”Ootsä huumannut vai miks nää asiat tulee tämmöi pätkittäin?” ”Älä hikeenny. En oo tehnyt sulle mitään. Sä oot vaan nukkunut ihan sikana. Oot valvonut just sen verran että oot saanu keikat tehtyä sit oot vaan nukkunut. Mä oon oikeesti vähän huolissani susta.” Katsoin sinuun. ”Mitä mulle on tapahtunut?” ”Lähetään, mä tiiän jonkun joka osaa vastata tohon. Tuu nyt.” Metroon mennessämme kysyin, että ”Mihin me mennään?” ”Mulla on yks tuttu joka vois auttaa sua, sun täytyy nyt vaan luottaa muhun.” Tämän kerran päätin luottaa tähän likkaan kenet olin tuntenut hyvin joskus 15 vuotta sitten.
”Oltiinko me jo Malmilla samaan aikaan koulussa?” ”Joo oltiin, mä tulin teidän luokalle silloin kolmannen syksyllä.” ”Missä sä oot käynyt koulut Malmin jälkeen?” ”Oon ollut Metropolialla, musta pitäis tulla ravintola päälikkö.” ”No sehän kuulostaa hyvältä.” ”Musiikki on vissiin se millä sä elätät ittes?” ”Joo, tällä hetkellä. Tulevaisuuestahan kukaan ei tiiä mitään. Mutta niin kauan taotaan kun rauta on kuumaa.” Vajosit ajatuksiisi, katselin maisemia ja unohdin kokonaan sen että olin aamulla ollut täysin paniikissa siitä että mitä menneellä viikolla on tapahtunut, mutta Suskin seura tuntui hyvältä. Tuntui siltä että olisin saanut takaisin jotain mikä oli ollut kadoksissa. Suski painoi nappia ja jäimme seuraavalla pysäkillä pois. Jossain kohtaa tajusin että olimme Malmilla. ”Mitä me täällä tehdään?” ”Sun täytyy tavata yks tyyppi.”
Kuljimme katuja jotka olivat mulle todella tuttuja reilun kahdenkymmenen vuoden takaa. Saatoin melkein jopa kuulla äidin äänen. Menimme sinne missä aikoinaan on ollut ala ja ylä-asteet. Johdatit meidät suoraan pihan poikki, kiviseen rakennukseen jossa oli joskus ollut ruokasali. Koputit oveen ja sisältä paljastui minulle tuttuakin tutumpi henkilö. ”Milläs konstilla sä tän meidän staran tänne Suski sait?” ”Sitä piti vähän houkutella.” Katselin sananvaihtoanne hyvin kummissani. ”Mitä mä ihan oikeesti teen täällä?” ”Mä voin kertoo sulle missä sä oot liidellyt tän koko viikon.” ”Miten?” ”Hypnoosin avulla.” ”Mä en sellaiseen huuhaahan lähde.” Käännyin jo kohti ovea, kun Suski otti minua kädestä. ”Älä Miklu mee, Jouni haluu oikeesti vilpittömästi auttaa sua. Sun äitiskin luotti Jouniin.” ”Älä puhu mun äidistä!” ”Tulehan poikaseni niin katsotaan mitä löytyy.” Menin pitkälleni sohvalle. Jouni aloitti hypnoosin. Ja jossain vaiheessa silmäni eivät enää pysyneet auki vaan nukahdin.
Heräsin sohvalla ja tajusin että kellon on oltava jo melko paljon kuin oli niin hämärää. ”Mitä kello on?” ”Se tulee kohta viis.” ”Huhhu, toivottavasti tää oli tän ajan arvoista. Mitä sä löysit?” ”Joo, sain käytettyä kyllä kaiken ajan. Joo, kyllä mä löysin vaikka ja mitä. Tää ei sitten oo mikään ihan pikkujuttu.” Jouni sanoa vakavana. ”Joo, mikään mun elämässäni ei oo ihan mennyt semmoi miten on suunniteltu.” ”Tiedätkö sä Mikael missä sun äitis on?” Taas palattiin mutsiin. ”Joo, luulen että tiiän.” Katsoin tyhjää salia ja mietin missä oon nähnyt mutsin viimeksi. Oliko se viikko sitten, vai kauemmin sitten? ”Äitin pitäis olla jossain kotonaan, siis varmaan Vantaalla, siellä mä oon mutsin viimeksi nähnyt.” Jouni kuunteli tarinaani ja jossain vaiheessa pyöritti päätään. ”Kuules poikaseni, musta tuntuu että meidän täytyy lähteä omin silmin katsomaan missä äitis on, tää on niitä juttuja joita ei kerrota ilman todisteita.” Jouni kuulosti haudanvakavalta. ”Sitten ei auta kun varmaan mennä istumaan bussiin.” Sanoi Suski. ”Mulla on auto, mennään sillä niin päästään tän päivän aikana pois sieltä.” Jouni sanoi. Jounin auto oli pihan perällä, siellä missä opettajien autot olivat aikoinaan.
Ajoimme hiljaisuuden vallitessa. Kunnes päätin että se on rikottava. ”Mistä sä Suski Jounin tiiät?” Suski katsoi minuun ja sitten minulla välähti. ”Onko Jouni sun faijas?” ”Sinä sen sanoit en minä.” Tää menee vaan kokoajan hurjemmaksi. Tiesin sen että Jouni oli joskus ikuisuus sitten leikkinyt mulle faija puolta, mutta olen mutsin puheista ymmärtänyt että mitään vakavaa niiden välillä ei oo koskaan ollut. Jouni asui jonkun aikaa lapsuudessa meidän naapurissa, siitä mä sen kaikista parhaiten muistan. Jouni katsoi peilin kautta minuun. ”Mun olis ehkä pitänyt selittää sulle jo aika päivää sitten, että Suski on mun tytär.” ”No kai se on että parempi myöhään kun ei milloinkaan.” Mumisin. Pysähdyimme hetken päästä rivitalon pihaan. Olin joskus haaveillut että voisin maksaa mutsille kunnon asunnon jostain lähempää Helsinkiä, mutta mutsi sanoi viihtyvänsä täällä, joten kunnioitin hänen tahtoaan. Menimme mutsin ovelle. Soitin ovikelloa, mitään ei kuulunut. Sitten rupesin kaivamaan avaimia taskustani, kun Jouni yllätti mut taas ja avasi oven avaimellaan. Katsoin Jounia avonaisen yllättyneenä. ”Onkohan sulla jotain muutakin mitä sun pitäis kertoa mulle? Ja oisko parempi että kertoisit sen tässä pihalla niin mitään ei säry.” ”Älä, Miklu hikeenny. Mä kunnioitan äitisi toivetta, siksi en kertonut että me ollaan tapailtu tämä syksy.” ”Mä en taho kuulla enempää.” Painelin sisään. Keittiössä paloi valot, mutta ketään ei näkynyt. Mulle tuli jotenkin tosi aavemainen fiilis kun kävelin sisään asuntoon. ”Mutsi?! Poikasi on täällä?!”, huutelin. Kiipesin portaat yläkertaan. Avasin oven ja seuraavaksi muistan avanneeni silmät sairaalasta.
Suski istui vierelläni. ”Mitä mä täällä teen?” ”Ei mitään hätää, sun äitis on ihan kunnossa, sillä ei loppujen lopuks ollut mitään muuta kuin veren hukkaa, ja sen takia se oli pyörtynyt kylppäriin.” ”Miks mä oon täällä?” Kysyin. ”No se onkin kummallista. Jouni soitti poliisit heti kun me tultiin sisään ja kerto niille että teillä olis tapahtunut henkirikos, vaikka mähän voin todistaa oikeudessa missä sä olit viime yönä. ” Päässäni humisi. ”Sä et Miklu tehnyt sitä, kyllä mä sua sen verran tunnen, että ei susta ois tappajaksi. Etkä sä todella halua satuttaa äitiäs, vaikka se ei oo ollut mikään maailman paras kasvattaja ja esimerkki.” Katselin Suskia ja mietin mitä se tietää mun lapsuudestani ja kaikista huoltajuus kiistoista ja muista. ”Miten sä voit väittää jotain tollasta, jos me ollaan tunnettu kunnolla viikko.” ”Miklu, heräisit jo. Me ollaan oikeesti tunnettu 15 vuotta. En mä oo koskaan jättänyt sua täysin yksin, mä oon ollut aina osa sun elämää. Joskus oon pitänyt vaan välimatkaan kun sulla on tapana työntää sulle tärkeet tyypit pois sun elämästä. ” ”Mitä ihmettä sä selität?” ”Jospa mä näytän sulle. ” Suski kaivoi laukkuaan ja nosti syliini suurikokoisen kirjan. Pian tajusin sen valokuva- albumiksi. ”Mitä tää on?” ”Avaa se niin, näät ihan itse.”
Avasin albumin ja löysin ensimmäiseltä sivulta itseni noin kolmen vanhana. Olin nähnyt samanlaisia kuvia mutsin luona. Selaisin albumia ja löysin puolen välin paikkeilta kuvan joka oli otettu ala-asteella. Suski istui vieressäni penkillä siinä läheisessä leikkipuistossa. Seuraavalla aukeemalla oli kuvia mun rippijuhlistani. Suski istui sielläkin kahvipyödässä hyvin ujon näköisenä. Jounikin oli siinä kuvassa, se istui tyttärensä vieressä käsi suojelevasti Suskin olalla. ”Oliko meillä joskus nuorempana jotain juttua? Faijas ilme tässä kertoo kyllä jotain ihan muuta.” ”Ei, vaikka ois varmaan voinutkin. Sä oot ollut mulle kuin veli Miklu, en koskaan ois voinut satuttaa sua.” Suskin ääni tärisi. Käänsin sivua, siinä oli kuva hautausmaalta. ”Toi on sun äitis eikö niin?” ”Juu, ja sun tätis.” ”Ollaanko me sukua?” ”Ollaan, serkkuja, varmaan oikeestaan niin kuin kahden avioliiton kautta, kun Mirjam ei ollut sun biologinen täti. Sä varmaan tiesit että äitilläs ei oo yhtään täysin biologista sisarusta.” ”Joo, on siitä varmaan joskus ollut puhe.” Katselin kuvia haudalta. Ja mietin että oma äitinikin voisi olla tuossa tilanteessa. Kyyneleet tipahtelivat albumille. ”Mikä sulle tuli?” ”Mä en taho että mitään pahaa tapahtuu mun äidilleni.” ”Ei tietenkään tapahdu mitään, sun äitis on hyvissä käsissä.” Suski halasi mua pitkään. Jossain kohtaa väsymys voitti ja nukahdin.
Aamulla lääkäri tuli katsomaan mua. ”Huomenta. Mun täytyy kertoa jotain sun äidistäs. Äitisi on eilen saanut lisäverta ja on paranemassa, tosin meille ilmeni eilen että äitisi muistaa siitä tilanteesta miksi hän on tuossa kunnossa hyvin vähän. Äidilläsi saattaa olla siis stressin aiheuttama muistikatko. Me odotamme tarkempia tuloksia ja kerromme sinulle sitten kuin tiedämme enemmän.” ”Saanko minä mennä katsomaan äitiä?” ”Jospa odottaisimme vielä tulosten saantiin saakka, voi meinaan olla että äitisi ei muista sinua.” Kuunetelin lääkärin sanoja ihmeessäni. Kuka haluaa tehdä tätä viattomalle ihmiselle? Sen tiesin että mulla oli vihamiehiä työni puolesta, mutta se että joku haluaa kostaa sen äidilleni sai minut voimaan pahoin. Suski tuli myöhemmin katsomaan mua. ”Sä pääset Miklu pian pois sairaalasta.” ”Mun äitini voi jäädä muistamattomaksi, niin että se ei edes tunnista mua.” ”Anna Miklu lääkäreiden huolehtia asioista, nyt sun on keskityttävä toipumiseen.” ”Mä en Suski tiiä kuinka mä selviin jos äitille tapahtuu jotain. Mä en tiiä mihin mä meen. ” ”Älä huoli, mä pidän susta huolen.” Suski kuiskasi korvaani.
Äidin sairaalassa olo ei oikeastaan loppunut enää koskaan. Veren puute aivoissa on jättänyt äidin täysin muiden hoidettavaksi. Äiti sai kyllä muistinsa takaisin ja me vietimme elämäni parhaimman kesän yhdessä mökillä luonnon keskellä. Itsenäisyyspäivän aikoihin saatoimme äidin paremmille poluille. Äidin lähtö jätti minuun aukon jonka paikkaamisen eteen taistelen edelleen joka päivä. Suski auttoi mua aina ja tuki mua aina ja sen avulla mä selvisin elämäni pimeimmästä vuodesta. Nyt kaikki on jo vähän paremmin. Olen taas tehnyt musiikkia ja saan olla ylpeä siitä että olen tullut takaisin bisnekseen. Onneksi Suski ja frendini ovat olleet mun tukenani, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt äidin kuoltua. Äiti tulisi aina olemaan osa matkaani, mutta nyt äiti saa katsella minun matkaani tuolta ylhäältä.

Yhteesä 6-7.11 sanoja tuli 2273.

Nano day 5 ”Rajoja rikkova rakkaus”

Rajoja rikkovaa rakkautta
Minä ajattelin pitää lepo päivän. ”Ja millähän ihmeen oikeudella”, kysyit. Ihan omankäden oikeudella, vastasin. ”Mitä se on?”, kysyit. Se on sitä että saan itse päättää mitä teen ja millon, olen siis itseni herra. Tuhisit vierelläni jotain mitä en aivan ymmärtänyt. Tiesin että vihaisit ajatustani yli kaiken, siksi harkitsin sen sanomista pitkään. Oletko koskaan ajatellut että me voisimme olla jotain enemmän? Käänsit katseesi minuun ja saatoin tuntea sydämesi hakkaavan. ”Mitä sä tolla tarkoitat?” Niin että olisimme jotain muutakin kuin vain kohtalon toverit tai sielun sisaret, jos meidät olisi tuotu ja luotu tähän maailmaan jotain muuta tehtävää varten. ”Nyt en aivan käsitä.” Huomasin että et saanut kiinni ajatuksestani. Tiedäthän sinä että minä pidän sinusta ja tietääkseni sinäkin pidät minusta. Tuhahdit vastaukseksi. Ajattelin sen tarkoittavan kyllä. Niin että miksi meidän täytyisi esittää että emme ole enemmän kuin annamme muun maailman ymmärtää. ”Mikä on pyrkimyksesi?”, kysyit. Maailmalle on näytettävä että se miten me elämme ja olemme ei muuta sitä mitenkään. Se että sinä ja minä rakastamme toisiamme ei ole keneltäkään muulta pois. ”Tiedäthä sä että meidän maailma ei oo valmis tohon?” Tiesinhän minä, en vain suostunut myöntämään sitä sinulle. Jos meidän aikamme tulisi joskus niin silloin voisi olla jo liian myöhäistä. Minä haluan kertoa koko maailmalle että sinä olet se ihminen kenen kanssa haluan viettää elämäni. ”Minä ymmärrän sen, mutta mites sun vanhempas?”, katsoit minua silmiin ja puristit käsiäni, melkein niin tiukasti että se koski. Mun vanhemmilla tai kenelläkään muulla ei ollut mitään merkitystä, miksi niillä edes pitäisi olla, mehän olemme molemmat aikuisia ihmisiä, mitä niillä on tähän yhtään mitään sanottavaa. Mutta tiesin että oli niillä sanottavaa ja varsinkin isällä.
Isä ei koskaan oikeastaan ole käsittänyt tätä juttua tai melkeimpä mitään muutakaan 2000-luvun maailmasta. Välillä musta tuntuu että se elää jossain 1800-luvulla kaikkine ajatuksineen. Joskus olen leikkisästi ajatellut että olisin virunut jossain hoitolaitoksessa koko ikäni jos emme eläisi 2000-lukua. Sillä minähän olen heikko ja väärän lainen tähän maailmaan. Harvalle ihmiselle minä kelpasin ja harvalle olin edes ihminen vaikka todella elämme jo 2000-lukua. Maailma on muuttunut niin paljon että minunkaltaisteni pitäisi olla jo hyvin tiivis osa tätä maailmaa, mutta välillä minä en edelleenkään tiedä kuuluisiko minun todella olla täällä. Olen joutunut etsimään omaa paikkaani hyvin kauan. En olisi koskaan uskonut löytäväni paikkaa sellaisten ihmisten joukosta kuin sinä olet.
Se miten me tapasimme ei ole missään tapauksessa mitään prinsessasatu materiaali, me nimittäin tapasimme koulussani. Sinä olit tulossa oppimaan uuden taidon, minä taas olin luomassa kontakteja siihen toiseen maailmaan mitä sinä edustat.
Ovi sulkeutui. Istuin edelleen sohvalla ja mietin, mietin kuumeisesti. Tulit viereeni ja olin säikähtää pahan päiväisesti. Ei saa tulla noin hiljaa. ”Anteeksi rakas, mutta en malttanut häiritä ajatus työtäsi.” Sanoit. Katselin ikkunasta ja mietin. Miksi tämän täytyy olla näin vaikeaa. Kuules mitä sanoisit siitä että menisimme tapaamaan vanhempiani, musta olisi tärkeää että ne tapaisivat sut ennen kuin me otetaan se seuraava askel. Katsoit minuun. ”Tietenkin, jos sinä niin haluat.” Niimpä minä soitin äidilleni puhelun ja sovimme menemämme huomenna illalliselle minun lapsuuden kotiini.
Sinä ajoit sillä pidät siitä enemmän, lisäksi minulla on omat rajoitukseni miksi en voi oikeastaan ajaa kuin hyvin rauhallisilla tie osuuksilla jos sittenkään. Parkkeerasit automme pihaan. Huomasin sinua jännittävän. Ei hätää kerroin sinulle. ”Ei olekaan, en vain oikein tiedä miten suhtautua. Miten teillä ollaan?”, kysyit hermostuksissasi. Ihan normaalisti, samalla tavalla kuin minunkin kanssani. Ovi kello hälyytti ja äitini tuli avaamaan. Sinä osasit olla kiinnittämättä huomiota siihen että ovikellosta ei oikeastaan kuulunut mitään ääntä. Äiti halasi ensin minua ja sitten sinua ja toivotti meidät sisään. Ompas hienoa nähdä sinut viimein, meidän Linda on kertonut susta paljon. ”Niin minäkin olen kuullut teistä ja ole iloinen että suostuitte ottamaan meidät vastaan”, vastasin äidilleni. Mennään ruokasaliin, äiti sanoi. Täällä tuoksuu äiti hyvältä. Hauska kuulla kultaseni. Huomasin sinun katsovat meitä. ”Mistä tämä huumorintaju tulee?” Se on meidän verissämme vastasin sinulle. Istuimme pöytään. Isä ei ollut huomaavinaan ja äiti joutui sievästi vihjaisemaan että isän tulisi ottaa vieraat vastaan niin kuin talon isäntä ottaa. ”No tervettuloa sitten.” Isä sanoi oikein käsipäivää. Tässä kohtaa sinun kasvoiltasi katosi väri. Älä huoli, isä on ihan okei. ”Olisit voinut kertoa vähän aiemmin, niin en olisi jännittänyt ihan näin paljon.” En halunnut huolestuttaa, saattaisit sanoa jotain tyhmää. ”Hauska juttu Linda.” Päivällinen sujui hyvin. Jäisittekö yöksi kultaseni, olisi mukavaa tutustua tulevaan puoliso kokelaaseen? Äiti kysyi. Minulle se sopii, mikäli Marika se sopii sinullekkin, katsoin sinuun ennen kuin vastasit. ”Kyllä se kuulostaa oikein hyvältä.” Laitan teille pedin valmiiksi yläkertaan äiti sanoi. Kiitos äiti.
Me kiipesimme äidin perässä yläkertaan. ”Meidän täytyy ehkä hiukan puhua tästä kahden.” Sanoit minulle kun kiipesimme portaita. Se sopii minulle oikein hyvin. Tiedän että olen jättänyt kertomatta sinulle muutaman olennaisen asian. Menimme minun entiseen makuuhuoneeseeni ja huomasin sinun jäävän katselemaan seiniä. Istuin sänkyni reunalle. Puhutaan, mitä sinä haluaisit kuulla? ”Miksi olet antanut minun ymmärtää että isälläsi saattaisi olla jotain minua vastaan?”, kysyit. No, isä ei ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä miten äiti valitsi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista juuri hänet, sillä äidin vanhemmat vihasivat isää. ”Miksi vanhempasi vihasivat isääsi?” Koska isä oli erilaisesta perheestä, koska sinä aikana oletettiin hyvin usein että miehen kuuluu elättää perhe ja kaikkea muuta sellaista. Äidin isä ei vain halunnut että äiti joutuisi olemaan kaikki päivät yksin vain sen takia että hänen erilainen. Mutta äiti rakastui isään ja halusi että äiti saisi elämässään tehdä ihan kaikkea sitä mitä kaikki muutkin. Katselit minua ja huokaisit. ”Olisit sinä voinut kertoa että isäsi on samanlainen kuin minä. Olisin voinut olla jännittämättä.” Hymyilit minulle vaikka suusi asento kertoi että et ollut aivan iloinen tästä asiasta. Anteeksi, minun olisi pitänyt kertoa, mutta miten, kun minun oli joskus nuorempana hyvin vaikeaa kertoa kenellekään muullekkaan että minun isäni ei ole samanlainen kuin minä. ”Ehkä meidän todella täytyy näyttää maailmalle, että millään muulla kuin toisen välittämisellä on vain painoa tässä maailmassa.” Sydämeni suli. Sinä et todella tiedäkkään miten iso juttu tämä on, ei vain minulle vaan kaikille jotka ovat erilaisia kuin valtaosa muista. Kiitos rakas.
Meidät vihittiin seuraavana kesänä. Ei vain ensimmäisten naisparien joukossa vaan myös niin että toinen puolisoista oli kuuro. Meidän häissämme viitottiin kaikki virret ja papin apuna alttarilla seisoi tulkki, vaikka pappi olisi itsekin halunnut viittoa ja häntä harmitti että hän ei osaa kuin alkeet. Me olimme esimerkki siitä että vain rajoja rikkomalla voidaan saada aikaan jotain suurta.
(1024)
Saa olla ylpee, kun taas meni tuhat sanaa rikki!! Ensimmäinen novelli missä oli hyvin selkeä juoni.

Nano day 3

Millaisen sopan saammekaan aikaan kun luokkakokoukseen tulijat eivät saa kaikki kutsua, vaan jostain löytyy se musta lammas jota ei ole kutsuttu. En tahtoisi olla niissä juhlissa, tai ainankaan kuulla niistä juhlistä jälkikäteen yhtään mitään, sillä porukan ulkopuolelle jääminen on jo ihan tarpeaksi traumatisoiva tilanne. Ehkä meidän kaikkien ei tarvitsisikaan kuulua johonkin tiettyyn porukkaan. Toisaalta jokainen meistä toivoo kuuluvansa johonkin sakkiin mieluiten sellaiseen mihin itse haluaa. Kaikki meistä eivät kuuluu kaikkien kanssa samaa porukkaan, mutta silti uskallan sanoa että jokaiselle meistä löytyy se paikka. Sitten kun olet löytänyt sen paikan niin onnittele itseäsi, sillä se vaikein tehtävä on tehty.
Nyt onnittele itseäsi. Näin ”Hyvä minä!” ja taputa itseäsi ollalle. Nyt olet virallisesti laumasielu. Ei vaan, olet osa jotain ikiaikaista, jotain hyvin ihmiselle tyypillistä. Olet osa ryhmää ja tämä ryhmä on sinulle se paikka jossa sinusta tulee sinä. Se paikka missä saat tai joudut rakentamaan itsestäsi ihan oikean ihmisen. Näin ihmiset toimivat, vaikuttavat toinen toisiinsa ja vaikuttuvat toisistaan. Jokainen meistä on ulkopuolisen vaikuttamisen tulos. Sitä tekevät jo vanhempamme kun he pikku hiljaa kouluttavat meistä ihmisiä. Ihmisiä jotka osaavat käyttäytyä oikein ja tietävät kaiken olennaisen maailmasta, esimerkiksi sen että öisin kuuluu nukkua ja kaveria ei saa kiusata. Vanhempamme siis aloittavat koulutuksen, mutta he eivät suinkaa tee kasvatus ja rakennus työtä yksin, sillä jokainen meihin liitoksissa oleva ihminen vaikuttaa meihin jotenkin. Jokainen meidän kanssamme kulkeva ihminen muuttaa meissä jotain. Tästä muutoksesta me emme aina voi olla iloisia. Sillä muutosta tapahtuu myös siihen ei toivomaamme suuntaan.
Kukaan meistä ei halua kertoa läheisilleen että he ovat epäonnistuneet rakentamisessamme, kukaan meistä ei halua kertoa että te olette pilanneet kaiken. Kukaan ei tahdo kertoa taiteilijalle valmiin luomuksen äärellä että työsi oli turhaa, voit heittää sen menemään. Sillä koko luomisprosessin ajan taiteilijan maailmassa ei ole ollut mitään niin tärkeää kuin hänen luomuksensa. Vain taiteilija todella tietää mitä työn saattaminen valmiiksi on vaatinut. Mihin kaikkeen muuhun taiteilija olisi voinut käyttää aikansa silloin kuin hän teki työtään. Vain taiteilija itse todella tietää.
Vain taiteilijat ja uuden luojat todella tietävät mitä on luomisen tuska tai sen miten työ saadaan tehtyä. Millä konsteilla lähdet rakentamaan omaa teostasi, mikä se sitten onkaan. Koska uuden luojalla on kaikki oikeus tehdä ihan mitä vain tässä elämässä. Ja vain luomalla uutta voi vaikuttaa tähän maailmaan ja sen ihmisiin. Vain uutta luomalla voi kertoa tarinaa jota muut eivät kuule, tarinaa jota muut eivät näe, tarinoita ihmisten ajatuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä. Silloin luoja tuo ne julki kun syntyy jotain uutta. Jokainen kertomus, maalaus tai veistos on osa jotain suurempaa tarinaa. Ja tähän suurempaan tarinaan me haluamme päästä käsiksi.
Meidän janomme on loppumaton, vaadimme saada uutta ja vaadimme saada sitä kokoajan. Meidän janoamme ei ole helppo tyydyttää, sillä me olemme tottuneet saamaan koko ajan jotain uutta ja ennennäkemätöntä. Meidän sukupolvemme on vaativaa ja haastavaa niin että jotkut taiteilijat eivät kestä tämän aikamme paineita. Jotkut taiteilijat murtuvat paineiden alla, toiset päättävät kulkea omia polkujaan ja meidän on se heille suotava. Ilman taiteilijoita tästä maailmasta puuttuisi jotain hyvin suurta. Jokainen meistä löytää jonkun taiteilijan teoksesta jotain omakohtaista ja jotain mihin tarttua, jokainen, vaikka ei suostuisi myöntämään sitä kenellekään. Älä koveta sydäntäsi taiteelta ja uuden näkemiseltä, silloin kovetat sydämesi kanssa kulkijoiltasi, sillä jokaisessa meissä elää taiteilija joka haluaa luoda tähän maailmaan jotain uutta.
3.2
Tiedäthän sen miten se laulu menee, laulu jonka osasin ulkoa vaikka unissasi. Laulu jonka sanat voisivat olla vaikka omasta elämästäsi.
”Tiedäthän Samu että olet nero?” Olit joskus aikaisemminkin kuullut saman kohteliaisuuden, mutta nykyään sen kaiku oli joten outo. ”Osmo miksi sanoitkaan sitä Helsingin ainutta suurta hallia?” ”Ai sitä, eihän se voi olla kuin jäähalli, se oikea jäähalli. Miksi kysyit?” ”Rupesin vain miettimään.”
Ajatus oli täysin järjetön. Perua jotain näin ainutkertaista. ”Jumalauta!” ”Samu? Mikä on?” Kulmasi olivat kurtussa. ”Ei mikään, voi olla että joudutaan, tuota ehkä miettimään sitä jäähallia vielä.” ”Siis, mitä sä äijä selität? Tänhä pitäisi olla sun suurin unelmasi?”
Niinhän sen pitikin olla, mutta asiat ovat muuttuneet joulun jäljiltä. Miten mä muka voisin selittää tän muille, että mun elämäni on täysin palasina.
Aiemmin samana jouluna. ”Sun on mentävä nyt, ennen kuin tää menee yhtään pahemmaks tai me ei löydetä enää tietä ulos täältä. Mee nyt. ”Katsoit kyyneleet silmissäsi minua ja luulin jo että peruisit puheesi. ”Mä oon tosissani, mee nyt!”
Taakseni jäi uusi koti ja elämäni pitkä aikaisin kumppani. Seuraavana aamuna sain kuulla että jäähalli olisi loppuunmyyty.
”Jumalauta. Mä en pysty tähän nyt.” ”Samu herran tähden sun on pakko. Ajattelisit edes faneja.” Osmo vakavoitui. ”Mikä on oikeesti nyt puhut mulle!”
Hyvin pian joulun jälkeen sain kuulla miksi olit päätynyt ratkaisuusi. Luin haastattelua lehdestä. ”Mun viimeinen matka on varattu keväälle ja sen jälkeen ei ole enää paluuta.” Olisit halunnut säästä mut tältä, mutta se hajotti mut palasiksi.
”Mun kihlattu lähti Hollantiin kuolemaan.” ”Mitä?” ”Ja se matka osu siihen meidän jäähallikeikan kohdalle. ” ”Sun olis pitänyt heti sanoa.”
Kaksi viikkoa ennen keikkaa päätin että meen lavalle. ”Juma, mennään silti.” Keikka iltana kaikki sujui niin kun oli harjoiteltu, vaikka mulla ei ollut mitään muistikuvia siitä mitä sinä iltana tapahtui.
Aamulla heräsin aurinkoon ja Osmo olikin jäänyt seurakseni. ”Miten meni eilen?” ”Missä miehen pää on ollut eilen?” ”Mulla ei oo mitään havaintoo sitä mitä eilen tapahtu.” ”Saatiin keikka vedettyä ja se oli yksi parhaimmista keikoista pitkään aikaan.”
Se keikka jäi sen rundin ainokaiseksi kotimaassa. Seuraavaa keikkaa tosin ei tullutkaan sillä Samun henkinen kantti loppui. Samu ei lopulta saanut itseään edes ylös sängystä. Jokaisesta päivästä tuli tuskaa ja Osmo ei osannut muuta kuin katsoa vierestä. Lopulta vierestä katsominen sai riittää ja Osmo saattoi Samun Niuvalle. ”Mä lupaan että mä odotan sua, veliseni.” Osmo heilutti kättään aidan toisella puolella.
Heräsin aamuihin vaalean sinisten seinien keskeltä. Jokainen aamu alkoi samalla kaavalla. Ensin vaatteet sitten ruokaa. Ruoan jälkeen oli ulkoilua ja ulkoilun jälkeen syötiin taas. Näin päivät kuluivat.
Yhtenä iltapäivänä kuulin takkahuoneesta pianon soittoa. Olisin voinut vannoa että se olisi Osmo, mieleni kuitenkin kapinoi sitä vastaan. Eihän Osmo voi täällä olla ja miksi olisi. Takkahuoneen pianon äärestä paljastui kuitenkin rakas ystäväni Osmo. Osmo ei kuullut tuloani vaan soitti minulle hyvin tuttua laulua. ”Sä tiedät miten tää menee.” Osmo kuiskasi.
Tiesin laulun ja seuraavana aamuna heräsin kauneimman asian viereltä. Nimittäin kitaran. Minun kauniin kuusikielisen ystäväni viereltä. Otin kaunokaisen syliini ja kokeilin että saisinko siitä edelleen äänen. Ja sain, miten kaikukopan värinä tuntuikaan hyvältä sormissani ja selkäpiissäni. Tätä olin kaivannut. Tätä halusin lisää.
Sainkin soittaa. Sadoille ja taas sadoille ihmisille ympäri maan. Ja jokaisella keikalla lavalla olessani muistelisin sitä miksi musiikki on elämässäni kaikkein tärkeintä. Joka ainoalla keikalla sanoin sen jopa ääneen niille miljoonille ihmisille. ”Te ja musiikki on pelastanut minut. Erityiskiitos rakkaalle veljelleni Osmolle, siitä että hoidit minut hoitoon.” ”Samu ilman sua emme olisi tässä.” Osmo vastasi joka ikisellä keikalla. Näin toimii bändi jota perheeksikin kutsutaan.
(1099)
Tässä lisäykset eiliseltä illalta.

Nanowrimo Day 2 ”Siniset silmät”

Mikä noita sinisiä silmiä riivaa, miksi ne ovat täällä? Miksi ne ovat kaikkialla? Tuntuu kuin joku vainoaisi minua, joku seuraisi jokaista liikettäni. Jokainen askeleeni olisi jonkun tiedossa. Seuraajani osaisi jopa ennustaa osan askeleistani jo ennen kuin olen edes ottanut yhtäkään. Joku tietäisi tarkalleen mihin olisin menossa. Varpaideni osoittama suunta olisi Hänen tiedossaan.
Jokainen noista askeleista minkä otan on harkittu, en ole koskaan osannut kulkea virran tai tuulen mukana. Vaan olen aina joutunut miettimään jokaista askeltani, jokaista askeltani hyvin tarkkaan. Olen hyvin kateellinen ihmisille ketkä osaavat mennä sinne minne sydän sanoo. Minun sydämeni on ollut aivan liian usein väärässä, siksi Minun on hyvin vaikeaa luottaa siihen, siksi Minusta on tullut laskelmoiva jään kylmä paskiainen ketä ei kiinnosta mitä ympärillä olevat ihmiset saattaisivat ajatella. Sillä jokainen poikki sana tekojani vastaan on bensaa kapinani liekkeihin. En ole tullut tähän maailmaan kuuntelemaan mitä muilla on sanottavaa, vaan Minä päätän suunnan ja tahdin millä kuljen. Jos joku joskus erehtyy tulemaan kanssani samalle kurssille joutuu Hän katumaan sitä syvästi. Et todellakaan tahdo tulla kanssani samalla uomalle.
Minun uomani tai raiteeni ei ole kaunista katsella, varsinkaan pelkääjän paikalta. Uomani on niin syvä ja paikalleen juurtunut että Sinä jäisit vain jumiin siihen. Et koskaan ymmärtäisi uomani täyttä tarkoitusta ja sitä miksi Minun uomani on tällainen kuin se on. Mikäli haluat tutkia uomani, on Sinun tultava Minun luokseni. Enkä vain tarkoita ”tulla luokse” vaan tulla Minuun, olla kanssani yhtä, ajatella samoilla aivoilla ja nähdä samat asiat. Vain niin voit todella käsittää miksi Minun uomani on tällainen.
Jokaisen uoman tähän maahan on kaivertanut joku, hyvin usein se on elämän edellytys eli vesi. Minun tapauksessani, se on toinen elämän edellytys eli veri. Mutta kenen veri? Sen voin sanoa se ei ole Minun vereni vaan se on Hänen. Hänen joka aiheutti sen kaiken kärsimyksen mitä olen elämäni aikana joutunut kokemaan. Sen kärsimyksen mistä kukaan muu tässä todellisuudessa ei voi ymmärtää, vai voisiko? Olisiko Sinusta siihen, tutkimaan Minut. Sillä silloin kun tutkit Minut tulet tutkineesi synkimmän salaisuuteni, eli Hänet. Hän kätkee sisäänsä kaiken mitä Minusta kannattaa tietää, kaiken sen mitä et ikinä haluaisi kuulla, mutta mitä janoat, sillä muuten et tunne Minua.
Mitä Hän loi? Mikä Minusta tuli? Hirviö, sellaisella sanalla saattaisit kuvata Minua, kun näkisit haarniskani alle. Se haarniska kätkee sisäänsä pelkurin, naiviin ja elämää rakastavan idiootin, joka luuli saavansa onnen. Onneahan me kaikki haluamme. Hyvin harvat meistä saavat käsiinsä mitään onneen viittaavaa. Toiset saavat palan siitä, mutta niin pieneksi hetkeksi että he unohtavat mitä onni on. Toiset näkevät onnen heijastuksena ympäröivästä maailmasta, mutta eivät näe sitä onnena, sillä he haluavat sen itselleen niin kovasti että myrkyttävät sen ennen kuin pääsevät siihen käsiksi. Tämä myrkytetty onni pilaa lopulta ihmisyyden ja luo tummia olentoja niin kuin Minä. Niin tummia että pimeinkään hetki elämässäsi ei vedä vertoja sille.
Nämä tummat varjot seuraavat meitä kaikkialle. Jokainen niistä kätkee alleen petetyn, jätetyn ja hylätyn ihmisraunion, joka ei osaa ajatella enää muita. Joka katsoo kuolemaa silmästä silmään ja nauraa paholaisen kanssa. Nauraa niin karmivalla tavalla että saatat kuulla sen kamalimpien painajaistesi keskellä. Nämä tummat olennot elävät painajaisilla ja pelolla, epäluulolla ja valheilla. Jokainen meistä tulee ruokkineeksi petoa vierellämme silloin kuin kovetamme sydämemme lähimmäisiltämme. Kovetettu sydän ei tyydy vain loukkaamaan tai katsomaan säälien lähimmäistä. Kovetutte sydän nauttii toisen tuskasta ja saattaa jopa mässäillä sillä. Kovetettu sydän hekumoi kaikella ikävällä ja pimeällä elämässämme se tietää milloin olemme haavoittumillamme, se tietää heikot kohtamme ja lopulta se murtaa meidät painonsa alle kertoen että me emme kelpaa.
Kelpaamattomuus ja riittämättömyys rakentavat meidän pimeän puolen. Koemme että ”enhän minä voi kelvata, kun olen tällainen vajaavainen”, vajaavaisuuteen me lopulta kompastumme. Kompuroimme portaat alas niin että portaiden alapäähän jää märkä läntti, joka on joskus muistuttanut ihmishahmoa. Siihen märkään länttiin jää se mitä paholainen kumppaneineen ei huoli. Se mikä olisi todellisen Herramme edessä se ainut asia mistä Hän todella välittää. Se on sielumme. Koko olemassa olomme puhtain kohta.
Meidän sielumme Luoja haluaa pelastaa, ja meillä jokaisella on mahdollisuus tulla pelastetuksi joka ikinen kerta kun käännymme Herran puoleen, joka kerta meillä on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä saada uusi alku, syntyä uudelleen, ilman mitään pahaa tai väärää. Silti tässä maailmassa on lukematon määrä ihmisiä kelle Herran sana on yhtä tyhjää. ”Miten joku voisi pelastaa meidät, kun emme voi itsekkään tehdä sitä?” Niin he huutavat pimeään, sillä heidän elämänsä valo on katoavaista, toisin kuin Herran valo, joka muuttaa kaiken eikä sammu. Herra itse on valo. He pelkäävät että eivät voi pelastaa itseään, he vetoavat siihen että ihminen ei kykene pelastamaan itseään. Tässä kohtaa Luojan on astuttavakin peliin, koska ihminen ei voi pelastaa itseään, mutta Herralle mikään ei ole mahdotonta. Siksi luotamme Herraan joka pelastaa meidät kadotukselta ja kuolemalta, sillä meidän Herramme elää nyt, huomenna ja iankaikkisesti.
Ne siniset silmät tuijottavat minua tuolta jostain, tunnen ne selkänahassani ja en oikein osaa päättää että pidänkö siitä vai en. Toinen puoli Minusta sanoo että ”Anna palaa, se on kohtalosi.” Toinen puoli huutaa että, ”Älä kuvittelekkaan olevasi noin idiootti ja meneväsi tuonne!”. Ja Minä en osaa päättää kumpi puoli on oikeassa, kumpaa Minun täytyisi kuunnella. Koko elämäni kuuntelen näiden kahden kuiskivan korvaani, mutta siniset silmät eivät siltikään jätä Minua rauhaan. Ne seuraavat Minua kaikkialle. Jossain vaiheessa tätä elämäni matkaa tulen vastakkain tuon sini silmäisen kanssa kulkijani kanssa ja huomaan että ehkä Hänessä ei olekaan mitään pahaa, jospa Minä olen vaan kuvitellut kaiken. Piirtänyt mielessäni kauhukuvia vain sen perusteella mitä joku toinen on Minulle tehnyt. Menneisyyteni kahlitsee Minut usein paikalleen ja pitää tiukasti otteessaan, siksi Minun on hyvin vaikeaa luottaa tähän sini silmäiseen kulkijaan ennen kuin olen kuullut Hänen versionsa asiasta.
Mitä Sinä näet? Mihin Minä olen menossa? ”Olet kävelemässä onnesi ohi”, kuiskaat korvaani. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin, sillä tunnen nuo sanat. Olen kuullut ne joskus aikaisemminkin. Ja siitä ei ehkä ole vielä tarpeaksi kauan että olisin valmis oikeasti kuulemaan mitä niillä sanoilla tarkoitat. ”Älä mene, minun kuuluu tulla kanssasi. Et voi mennä rajan yli ilman minua. Hän ei laske sinua lävitse.” En todellakaan ymmärrä mitä tarkoitat. Tai ehkä en halua ymmärtää. Ajatukseni pyörivät aivan liian nopeasti. Miten Hän tähän liittyy, miksi en saa mennä läpi? Minkä rajan yli Minun on mentävä? ”Sinun on tultava minun kanssani.” Sanot Minulle uudelleen ja tällä kertaa näen että noiden sinisten silmien takana on todella joku joka ajattelee Minua ja Minun parastani. Ensimmäistä kertaa elämässäni annan jonkun muun päättää mihin menen.
(1034)

Nanowrimo day 1

Ensin mun täytynee varmaan avata tätä asiaa vähän. Nyt marraskuussa on käynnissä kansainvälinen kirjan kirjoitus kuukausi, minkä lyhenne on Nanowrimo. Yleisesti kuukauden tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanan kirja. Tänä vuonna olen ajatellut haastaa itseni ja kokeilla paljon saan tekstiä aikaiseksi jos asetan tavoitteeksi että joka päivä syntyy jotain. Kaikki Nano kategorian alle kirjoitetut tekstit koostavat minun kokoelmani. Jokaisen päivän teksti on tajunnan virtaa, tavoitteena on että en muokkaisi niitä kovin radikaalisesti ennen julkaisua. Katsotaan saanko syntymään ehjää kokonaisuutta vai saatteko 31 täysin eri maailmoista olevaa tekstiä. Jokaisen tekstin loppuun laitan sana määrän niin voitte seurata kuinka lähelle pääsen esim. 10 000 sanaa.
Luku iloa ja kirjoitus intoa kollegoille!

Jokaiselle meistä on paikka tällä, useat meistä löytävät paikkansa aikaisemmin, toiset myöhemmin. Useat joutuvat etsimään pitkään, toiset tietävät jo hyvin nuorina mihin haluavat elämäänsä viedä. Jokainen meistä on jonkun suuremman jatke. Jokainen meistä on lähtöisin jostain eikä sitä saa vähätellä, mistä me tulemme. Jokaisen menneisyys ratkaisee paljon. Jokaisen meistä on kannettava menneisyyttämme mukanamme. Toiset meistä selviävät menneisyyden taakasta paremmin kuin toiset. Toiset kantavat oman menneisyytensä lisäksi vielä toistenkin taakkoja mukanaan. Jotkut meistä huolehtivat koko elämänsä toisten tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista.
Toisille auttaminen ei tule kuuloonkaan kuin vain silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta, toiset eivät osaa oikein koskaan mennä tarpeaksi lähelle autettavia. Toiset eivät oikein tiedä miten auttaa. Siksi on todella hyvä että meillä on täällä sellaisiakin ketkä auttavat huomaamattaan toisia, koska läsnäolo ratkaisee tässä elämässä hyvin paljon. Jos sinä et ole läsnä toisten keskellä niin joku muu oottaa paikkasi ja on enemmän läsnä tämän ihmisen elämässä. Toiset osaavat olla enemmän läsnä silloin kuin sitä tarvitaan. Toiset meistä eivät ole läsnä oikein koskaan vaan uppoavat ympäröimään maailmaan niin syvälle.
Syvältä maasta me tulemme, tai ainankin niin että maasta me olemme kaikki jollain muotoa saaneet alkumme. Alkukantaisuus ja historia on meissä jokaisessa. Toisiin historia tarttuu helpommin ja jää pysyvämmin kiinni, jotkut meistä eivät koskaan ole nähneet historiaa, he sulkevat silmänsä heti kuin kääntyvät mutkasta tällä elämän polulla. Toisten silmät sulkeutuvat kuin kohtaamme kadulla, jotkut katsovat syvälle sisimpääsi pelkällä yhdellä katseella. Sellaisten ihmisten katse muuttaa koko käsityksesi ihmisyydestä.
Sellainen katse tulee kertomaan elämän tarinaasi. Sellainen katse muuttaa tarinan suuntaa. Sellaiseen katseeseen jää kiinni. Sellainen katse kertoo tuhat tarinaa. Se on katse jollaista jokainen meistä etsii. Toiset etsivät sellaista katsetta koko elämänsä, toiset saavat kohdalleen useammankin katseen joka voisi muuttaa elämän, mutta eivät näe niitä. Ihminen on liian usein täysin sokea sille mitä edessämme oikeastaan onkaan. Toiset eivät vaan näe että ovat kävelleet onnensa ohi jo ajat sitten. Taaksepäin vilkuilu ei auta mitään, sillä ei voita mitään koska todennäköisyydet muuttuvat, ja matemaattinen todellisuus ja raakuus tulee siinä esiin. Jos sinulle sattuu tuuria voit tavata sen palava silmäisen katseen haltijan toisenkin kerran ja silloin olet hyvin onnekas. Jos tapaat sen katseen haltijan uudelleen pidä huoli siitä että et laske sitä menemään, silloin et todella ole ansainnut onnea tässä maailmassa.
(365)