Tänään alkoi kesälomani viimeinen viikko. Ensi viikolla alkaisi työt ja heinäkuu onkin melkoisen haipakka kuukausi. Voin siis ensimmäisenä kertoa hyviä uutisia. Olen siis saanut töitä, vaikka hetken jo mietin, että tää kesä menee varmaan toimeentulotukea nostaessa. Työn saannista olen erittäin kiitollinen ja onnellinen. On mukavaa monessakin mielessä, että on jotain ohjattua tekemistä ja pakollista menoa missä olla. Siivous hommat kutsuvat kuuden viiden vuoden tauon jälkeen ja se oikeastaan on ihan mukavaa vaihtelua tähän teologina toimimiseen ja ihmisten kanssa tekemiseen. Osaahan taas arvostaa fyysistä työtä ja puhtautta.
Työn saamisen lisäksi iloisia juttuja tälle kesäkuulle ovat olleet ruotsin läpi pääsy, olen siis kuusi pistettä vaille kandi, ja viimeisen tentin tulokset pitäisi tulla tällä viikolla. Lisäksi kesäkuun ensimmäisellä viikolla juhlittiin äitini 50 w juhlia. Oli niin mukava viikonloppu etelä- Suomessa. Seuraavan kerran etelään onkin sitten suunta heinäkuun viimeisellä viikolla.
Mutta tälle viimeiselle noin kuukaudelle on myös pyöritelty isoja asioita ja isoja mietteitä. Olen viimeisen viikon aikana sanonut ääneenkin, etten jaksaisi enää puhua kirkosta, häistä, perheellisyydestä ja sukupuolesta. Tuntuu kuin en viimeisen vuoden aikana ole mistään muusta puhunutkaan. Maailma ympärillä menee eteenpäin ja minulle niin rakas evankelis-luterilainen kirkko pohtii edelleen, että mitä mieltä se on noista edellä mainituista asioista. Miksi nainen ei voi jonkun mielestä toimia pappina, vaikka se on 30 vuotta ollut kirkon oma kanta, jota kaikkien tulee noudattaa.
Olen toivottoman väsynyt selittemään miksi minulle ei tule olemaan omia biologisia lapsia? Miksi en välttämättä saa osaan hiippakunnista vihkimystä? Miksi en suostu olemaan hiljaa sukupuoli-ja seksuaalivähemistöjen oikeuksista? Miksi en ole hiljaa naisten oikeuksista olla tasa-arvoisia miesten kanssa? Miksi silti tahdon kuulua kirkkoon ja työllistyä kirkkoon? Miksi vastustin piispa Laajasalon Halla-aholle antamaa kutsua kirkkopäiville?
Kun kirjojen lukeminen oli masennuksen pahimmilla hetkillä vaikeaa huomasin silti tarttuvani, kun voimat riittivät tartuin viime syksynä saamaani kirjaan ”näen Jumalan toisin – kristinuskon feministisiä tulkintoja”. Olen myöntänyt sen itselleni viimeisen vuoden aikana, että olen vahvasti ollut feministi todella kauan ja feminismilläni olen ajanut vähempi arvoisten asemaa koko elämäni ajan.
Toinen kirja minkä lainasin viikko sitten kirjastosta on Anni Tsokkisen toimittama ”Taantuvan tasa-arvon kirkko”, josta oli paljon puhetta viime syksynä. Tsokkisen kirjaa varatessani juttelin kirjastonhoitajan kanssa siitä, että taantuuko tasa-arvo ja siinä myönsin, että kirkossa se ainankin taantuu. Ja pelkästään sen sanominen ääneen tuntuu pahalta, koska se sotii kaikkia omia käsityksiäni vastaan siitä, mitä kristinusko perimmiltään on. Kirjan ensimmäisessä osassa puhutaan naisten pappeudesta ja mitä se merkitsee 30 vuotta sen jälkeen, kuin naiset ovat saaneet pappisoikeudet ev.lut- kirkossa. Minusta on käsittämätöntä, että 2013 tehdyssä tutkimuksessa joka viides teologian opiskelia vastustaa naisten pappeutta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kun pappeus avattiin naisille, ei se siltikään poista vastustusta, koska 30 vuotta sitten näille teologeille (ja maallikoille) annettiin mahdollisuus elää kirkon sisällä, annettiin tilaa elää kirkon sisällä. Täällä kotikaupungissanikin toimii semmoinen messuyhteisö.
Viime syksynä 30 kirkolliskokous edustajaa lähetti piispoille kirjeen, jossa toivoivat tilaa kirkossa messuille, joita järjestetään ilman naisia alttarilla. Tämä oli märkä rätti kasvoille kaikille, jotka ovat tekeneet töitä naisten pappeuden puolesta 30 vuotta. Äkkiä näyttää siltä, että kirkko on ainut ”laitos” Suomessa, joka mahdollistaa syrjinnän ilman seurauksia. Millaista olisi sinun työpaikallasi, jos yhtäkkiä vaikka kaikilta alle 40 vuotiailta vietäisiin oikeus osallistua työpaikan kokouksiin? Kirkon 30 vuotta sitten antama ukaasi siitä, että jos et tahdo työskennellä naisen kanssa on se sinulle mahdollista, ei pitäisi enää tänä aikana olla käytössä ainankaan ev.lut. kirkossa. Herätysliikkeet ja muut ovat mielestäni eri asia. Joskus sitä tulee pohtineeksi, että onko valoisaa tulevaisuutta tulossa ollenkaan. Mutta ei tässä parane kyllä kaikkea toivoa hukkaan heittää, sillä uskon siihen, että tässä asiassa aika on paras lääke ja se, että taistelee itse asian puolesta. Uskon vahvasti siihen, että kirkko on yhteisö jota parhaiten muutetaan sisältä päin, jos siis haluat muutosta älä eroa kirkosta.
Kolmas kirja tälle kesälle on (vihdoin omassa hyllyssä) Margaret Atwoodin klassikko Orjattaresi, johon hbo:on The Handmaid´s tale- sarjan ensimmäinen kausi perustuu. Atwoodin kirja on ollut lukulistalla niin pitkään, kun katsoin Handmaid´s talen ensimmäisen kauden, joka on huikea. Kaikessa kamaluudessaan ja raakuudessaan sarja tulee todella lähelle. Ja jos on yhtään lukenut uutisia vaikka viimeisen vuoden ajalta huomaa sen, että naisten oikeudet ympäri maailman ovat uhattuina. Siksi onkin todella järkyttävää tajuta, että Atwood on kirjoittanut kirjansa yli 30 vuotta sitten. Odotan Atwoodin kirjaa innolla.
Näissä kaikissa kirjoissa pääosassa ovat naiset ja naiseus. Lisäksi kirjojen kirjoittejista 90% on naisia. Näiden kirjojen äärellä saan silti voimaa siitä, että naiseus yhdistää puolet maailman väestöstä toisiinsa niin, että meissä todella on voimaa. Lisäksi nämä kirjat tuovat tasa-arvo kysymykset esille, koskien kaikkia sukupuolia.
Tämä tasa-arvon taantumuksen keskellä saan silti voimaa taistella, koska tiedän etten ole yksin.
Siunattua kesäkuun viimeistä viikkoa sinulle ja palaan asiaan kun löydän jotain mielenkiintoista kirjoitettavaa. Pahoittelen, että tämä juhla vuosi on toistaiseksi ollut näin rikkonainen, mutta josko tämä tästä selkiytyisi, kun pääkoppakin toimii paremmin.
Lisäksi tahdon toivottaa jokaiselle parasta #Pride viikkoa. Koska love is love ja rakkaus voittaa. <3
Santsu Brasseihin 